YKSI

Kauan sitten, kun opettelin purjehtimista isoveljeni veneellä Kukkialla, sain aina käskyn tehdä vendan, kun luoviminen vastatuuleen jatkui ja taas oli yritettävä päästä lähinnä jonkin salmen läpi. Venda tarkoitti veneen kääntämistä jyrkästi aivan toiseen suuntaan.

Kapteenin käskyä oli toteltava. Opin sen, ja sama toistui, kun joskus paljon myöhemmin pidin pinnaa Antti Tuurin viisi kertaa suuremmalla paatilla eli Haukalla. Komentosuhteet olivat selvät, ei purjehtimisesta olisi muuten tullutkaan yhtikäs mitään.

Joskus vendan sai 1950-luvulla Kukkialla tehdä kymmennenkin kertaa, enemmänkin, kun palasimme Luopioisten kirkolta ja jouduimme pitkään, kapeaan Hevossalmeen ja vastatuuleen siinä. Aina oli äkkiä käännettävä, aina isopuomi meni vauhdilla pään yli, jota oli pidettävä matalalla, hyvin kyyryssä istuen. Tuo opetus koskee jokaista purjevenettä kai, mutta sitten varsinkin Haukan kaltaista, jossa puomi olisi tehnyt vielä pahempaa jälkeä päähän osuessaan. Nöyryyttäkin saa purjehtija siis oppia.

Muistan sen helpotuksen, kun Hevossalmi lopulta veljeni paatilla jäi. Isolla ulapalla salmen jälkeen saattoivat luovit ja vendat olla jo todella paljon harvempia. Joskus niitä ei enää lainkaan tarvittu, vaan yhdellä ja samalla päästiin viimein kotisatamaan. Niin kuin tässä elämässäkin, kuten vanha mielikuvitustuttuni pastori lausuisi opettavaisella vanhan miehen äänellään.

Niinpä. Joskus venda tosiaan voi olla lopullinen ja viimeinen, ainakin sen päivän tuulessa. Homma oli siten hoidettu, päivä pulkassa. Uudella päivällä olisi sitten taas omat tuulensa ja ehkä murheensakin.

Eilen tuntui siltä, että sään ja kevään vendoista ei vielä tule loppua, koska kevään edistyminen tuntui pysähtyvän ja ottavan aamulla selkeää takapakkia. Ulkona kun satoi silkkaa lunta. Se tuntui pahalta, sillä monet kukat olivat jo heränneet, sinivuokot, totta kai, mutta pari valkovuokkoakin. Kuvasin ne ennen lunta.

Myös scilloja löytyi.

Ja löytyi myös aina uskollinen jouluruusu, jonka jo loppuunkukkineen ja silti hengissä säilyneen juurakon olin yläpihan multaan kerran keväällä työntänyt. Se ei koolla kerskaile, mutta kukka on komea ja ihkaoman lapsenkin se on jo ehtinyt tehdä. Nöyriä kumarruksia ylväälle kauneudelle.

Aamun tuisku oli kuitenkin hetken niin sankka, että maisemakin peittyi hämärään. Näin jo viikon pituinen lievähkö takatalvi siis vain jaksaa jatkaa otettaan, ajattelin lievästi ärtyneenä. Mutta ei se voi olla ikuista. Elettiinhän tässä jo huhtikuuta ja lähes sen puoltaväliä. Ja kun menin ulos, näin vuokkoja lumen läpi. Kauniita ne silti yhä olivat. Ja tiesin senkin, että ne eivät lumesta sittenkään kärsineet.

Muistin samassa, että ennen oli huhtikuukin nykyisiä kylmempi. Silloin saattoi olla aivan tavallista, että koko tämä nyt niin vapaa maisemamme oli vielä suureksi osaksi lumen ja kinosten kattamaa. Päivällä lumi suli, yöllä se taas jäätyi. Ja aina kun pääsiäinen tuli, oli laaksossa iso tulva, jota luminen maisema laillaan reunusti.

Tänä talvena vähäinen lumi kuitenkin suli niin, että vesi nousi kaiketi ilmaan ja jätti tulvan täysin ytulematta. Ensimmäisen kerran kävi näin koko sinä aikana kun olen täällä ollut, siis jo 42 vuoden verran. Tuhannet muuttolinnut saivat nyt tyytyä peltoihin.

Kyllä niitä näkyikin, varsinkin metsähanhien parvia.

Mutta jotkut lajit eivät ole olleet moksiskaan. Joutsenpari tekee silti jo pesää laaksoon jossa viimekin vuonna joutsenet ehkä samat pesivät ja kurjet taas huutavat takasuolla. Myös västäräkki on tullut ja  hyppelee sinne tänne, tulee varsinkin salin ikkunaan kuin kurkkimaan miksemme päästä sitä sisään lämpimään.

Pelkäsin sen elämän puolesta, kunnes luin että paitsi hyönteisiä, västäräkki söi myös siemeniä. Paljas oli maa kaikkialla, lintulaudalla ja sen allakin riitti yhä syötävää. Selvä pyy, lausuin mielessäni. Kyllä luonto osannee toimia ja jos olosuhteet todella pakottavat, muuttolinnut kääntyvät hetkeksi takaisin. Turhaanko me ihmiset siis huolestumme niiden puolesta?

KAKSI

Eilen kuitenkin tunsin ihan kaikessa miten venda tapahtui myös säässä. Kun alku oli hankalaa, lopussa lämmin tuulahdus tuli ja seisahtui sydämeen ja mieleen. Tiedän tarkkaan milloin se tapahtui. Olin saanut auton parkkiin Saukkolassa ja nousin pois, kun tajusin, että kevät oli tullut.

Vihdoinkin. Vaikka asteitten ero ei vielä ollut suuri, oli tuulen kosketus jo toinen kuin koko menneellä viikolla. – Tästä se alkaa, kevät,  sanoin vaimolle. – Tähän minä uskon.

Ja niin vain kävi, että äkkiä teki mieli jo puuhata kaikkea myös ulkona ja pihalla. Menin ulos ja ah, taas koko luonto oli niin ystävällinen, ettei paremmasta väliä. Mustaviinimarjapensaitten silmut aukenivat silmissä, niiden tuoksu lähes räjäytti tajunnan. Sekin. Kyllä tämä tästä lähtisi.

Olin ajatellut, etten laittaisi lauantaisaunaa, koska kylmässä tuulessa ei sen kuistilla vilvoittelu ole sittenkään kovin hauskaa, mutta tuulen tuntu käänsi mieleni ympäri. ”Päivä paistoi, nurmen nunnut, kukat kultaiset keolla”, kirjoitti jo Samuli Kustaa Berg lähes kaksisataa vuotta sitten.

Aloin noin vain lämmittää saunaa.

Kun olin sytyttänyt tulen kiukkaan alle ja varmistunut siitä, että se myös paloi kuten piti, menin pihalle ja sitten istuin ja otin aurinkoa, olin ja istuin vain. Palavan puun tuoksu kulki saunalta siihen tuulen mukana. Kiukaan tuli ja elämän aurinko yhtyivät.

Ah aurinko ja sen paiste. Ah, laiskuus, josta sain itseltäni luvan edes hetken nauttia. Yhtä lämmin auringon kosketus oli kuin vielä äsken Farossa. Nyt ei tehnyt mieli matkata enää minnekään, ellei sitten toukokuussa piipahtaa naapurimaa Eestiin, ja toki mennä kesällä taas Lappiin. Kyllä Suomen kevät ja kesä aina kaiken muun voittaisi…

KOLME

Nyt on sitten jo sunnuntai. Ollaan lähes huhtikuun puolessa välissä. Tämä sunnuntai on vanhastaan erityinen, sillä kyse on palmusunnuntaista. Koska palmuja ei Suomessa kasva kuin kasvihuoneissa, ovat pajunkissat saaneet kunnian muuttua niiksi. Ja niillä sitten ainakin ennen virvottiin. ”Virvon varvon tuoreeks terveeks, tulevaks vuueks. Vitsat siul, palkka miul!” Näin olen hokeman lapsena oppinut. Kai jossain vielä virpojiakin käy, täällä ei. Liian kaukana metsässä me asumme. Onneksi, sanoisi tähän kyllä joku. Ehkä minä itsekin.

Näin alkaa pääsiäisviikko, Raamatun kärsimysnäytelmä. Passio. Buona Pasqua! Sen taas opin Guareschin kirjasta, jossa Peppone lahjoitti isä Camillolle pommin, pääsiäismunaksi koristellun ja kirjoitti toki tuon toivotuksenkin väärin. Olihan hän, äreä iso mies sittenkin vain köyhä kommunistiparka.

Miten kaikki onkin muuttunut. Nyt tuntuu että Vasemmistoliittomme on täynnä lähinnä nuoria vihreitä naisia. Muistaako kukaan enää edes sitä, millaisia olivat kommunismin aatteen opinkappaleet. Epäilen. Jalo ja hyvää tarkoittava oli Marxin ja Engelsin aloittama aate, surkeita ja kauheitakin ovat olleet sen toteuttamisyritykset niin naapurissa kuin Kiinassa ja muuallakin. Ja mitä opimme siitä, tuskin mitään. Ehkä vain sen, ettei hyvä vieläkään voi muuttua tuosta vain mahdolliseksi. Mutta paha voi.

Periksi ei silti pidä antaa.

NELJÄ

Instagramia selatessani löysin taas Antonio Lavecchialta hyvän pätkän, siteerauksen Pablo Nerudalta. Se on alkuaan tietenkin kirjoitettu espanjaksi, mutta elokuvassa il Postino, jossa Neruda esiintyy posinkantajan kera, puhutaan italiaa, joten hyväksyn sen, että käännös on italiaa. Siitä olen sitten tulkinnut Nerudan ajatukset; espanjaa kun en osaakaan.

Kunnioita isääsi ja äitiäsi, kuuluu yksi käskyistä. Kuului, sanotaan nyt. Mutta samalla tavalla ja hienovaraisemmin on Neruda kanssaihmisiä käskyttänyt. Ja tämä on meidän ehkä hyvä yhä muistaa. Jos vanhempamme ovat meille olleet yhtään hyviä, olkaamme mekin heille:

Kun vanhemmat vanhenevat…

Antakaa heidän vanheta samalla rakkaudella,

jolla he ovat antaneet teidän kasvaa…

Antakaa heidän puhua monta kertaa samoja tarinoita

ja olkaa niistä yhtä innostuneita ja kiinnostuneita kuin silloin,

kun he kuuntelivat teitä lapsena…

Antakaa heidän voittaa, kuten he antoivat sen mahdollisuuden teille…

Antakaa heidän nauttia puhumisesta lastenlastensa kanssa,

sillä heissä he näkevät teidät…

Antakaa heidän elää niiden tavaroiden kanssa,

jotka kauan ovat olleet heidän seuranaan,

koska he kärsisivät siitä tunteesta,

että viette pois osia heidän elämästään…

Antakaa heidän erehtyä,

kuten te olette erehtyneet niin usein…

Antakaa heidän elää

ja yrittäkää tehdä heidän polkunsa loppu onnelliseksi

samalla tavalla kuin he pitivät teitä kädestä silloin,

kun te itse aloititte omanne…

Pablo Neruda

VIISI

Eikä tässä muuta, ei tämän enempää nyt. Uusi päivä sunnuntai, aurinkopäivä, pyhäpäivä, palmuja täynnä. Jos pajut eivät vielä olekaan aivan kukassa, niin pulleina ja itseensätyytyväisinä ne tuolla alhaalla seistä tönöttävät. Hoosianna, Daavidin poika. Pelasta meidät… En usko Jumalaan isolla J-kirjaimella, en ole kirkkokristitty, mutta uskonnosta ja uskonnoista olen kiinnostunut ja viehättynyt edelleen. Uskonnot ovat antaneet joskus ihmiskunnalle hyvääkin moraalioppia, uskonnot voivat myös monia ihmisiä tavoillaan pelastaa, kun antavat turvaa ja lohtua. Ja jotkut uskonnot uskovat myös rauhaan ja ihmisyyteen ihmisten välillä, jopa väkivallan kieltäen. Mutta eivät kaikki…

Sillä ei niin hyvää, etteikö samalla myös pahaa: agressiiviset uskonveljet voivat näköjään tehdä vielä suurempaa tuhoa kuin tajuammekaan ja hyvittää kammottavimmatkin tekonsa uskontojensa nimissä. Esimerkkejä löytyy kaikkialta, ihan nykyisyydestäkin enemmän kuin tarpeeksi.

Toivotaan kuitenkin, että ainakin edes jokin sota näistä monista saattaisi jo loppumaan, että rauha palaisi koko maailmaan ja voisimme huutaa Hoosiannaa joka kielellä ja tavalla; huutaa ihan iloksemme, ihmiskunnan tulevaisuuden tähden. Sen jos minkä puolesta haluan nyt näillä sanoilla ottaa tuhdin palmun eli pajunoksan käteeni – ja virpoa, virpoa ja virpoa.

(13.4.2025)