Hetkiä ja kuvia

YKSI

Aluksi kuva Faron majapaikastamme. Netistä sattumalta löytyi Cardeal apartments, vanhan kardinaalin puutarhan paikalle pykätty suojaisa monen residenssin yhdistelmä, mikä on meille ollut hyvä valinta. Se sijaitsee keskellä kaikkea, joten jalkaisin pääsi minne vain, varsinkin satamaan ja vanhaankaupunkiin. Toinen kerros, kaksi huonetta, oma suojaisa patio ja lähes täysi hiljaisuus, kun ikkunaluukut laittoi yöksi kiinni. Ja halvempaakin kuin pakettimatkan hotellissa. Vain aamiaisen sai valmistaa itse. Joskus näinkin.

KAKSI

Teimme pienen matkan myös Faron kaupungin ulkopuolelle. Kaikkea sieltäkin löytyi. Alkoi sataa kaatamalla ja tuntui, ettemme pääse autosta lainkaan pois.

Mutta vähitellen sade hellitti aina sopivasti, jos kohta ensin Olhaossa piti kauppahalleihin ihan juosta.

Toinen halleista oli täynnä kalaa, vain yhdessä nurkassa lihaa. Kalaa oli vaikka minkä näköistä eikä niidenkään hinta päätä huimannut. Monia en tuntenut lainkaan, kalan tuoksun kyllä. Olhaossa onkin suuri kalastajien keskittymä, opin.

Satamassa näkyi sentään yksi kalastajapaatti. Tai sellaiseksi luulemani.

Joskus täällä kuulemma oli vaikka kuinka paljon tehtaita jotka purkittivat kalaa vientiin. Nyt niitä löytyy koko Algarvesta enää kaksi. Näinkin maailma muuttuu. Kukoistavista teollisuuspaikoista tulee lähes hylättyjen raunioiden kaltaisia. Koskee myös nykyisyyttä, siis.

Hedelmä ja vihannespuolella oli sitten kotoisempaa. Ja sain myös kuvata matkakumppania. Pidin siitä kuten hänestäkin.

KOLME

Kahdenlaisia appelsiinipuita näimme; toisia joissa jo kypsiä appelsiineja ja toisia joissa vasta kukat. Talvisato ja kesäsato, siis, opin. Appelsiinikukkien tuoksu oli huumaava, pakko niitäkin oli haistella.

Muistan tuon tuoksun aina, luulen. Sääli ettei kotimaassa ostetussa appelsiinissa ole koskaan samaa hedelmäisen raikasta ja makeaa makuakaan kuin näissä. Kuljetus ja kypsytys selvästikin vievät sen.

NELJÄ

Estaosta löytyi vanhan roomalaisajan asutuksen rauniot. Sisäänpääsyn hinta taas kerran huikea, kokonaista kaksi euroa. Kiitos, Portugal.

Eniten minua kiinnostivat tuhansia vuosia säilyneet posliinilaattojen kuvat. Kaloja, delfiinejä…

Toki myös vanha temppeli, muinaisten jumalien palvontapaikka.

Jumalat vaihtuvat vuosituhansien myötä, palvontapaikat ja niiiden tyyli vaihtuvat samoin. Mitähän käy Suomen kirkoillemme joskus, monia myydäänkin nyt jo. Joskus sitten vain rauniot jäävät uusien sukupolvien ihmetellä. Historia on opettavaista. Jos meillä vain on oppimisen halua.

VIISI

Teki mieli jo kahvia ja Estaosta löytyi korkeammalta myös hienostohotelli, Pousada Palácio Estoi, jossa kuulemma  kahvilakin. Menimme sisään respan ohi ja kuljeskelimme sinne tänne mitään löytämättä, kunnes törmäsimme kohteliaaseen edeskäypään. Hän antoi meidän ensin valita valtavan sivuhuoneen, jossa halusimme istua rauhassa kahvilla ja sitten alkoi touhuta kysyen mitä halusimme. A. tahtoi tavallista kahvia, minä cappuccinon kuten lähes aina. Ja vähän juustotoustia ym.

Sivuhuoneet (entisajan kartanon salongit kai) olivat mykistäviä. Kaikki hoidettu, putsattu ja koristeltu viimeiseen milliin saakka. Kyse taisi olla viiden tähden hotellista, mietin nyt. Olikin kun otin selvää. Tässä kuva vaatimattomasta kahvittelupaikastamme.

Ja tässä kuva sen katosta joka peilissä jo näkyi.

Kahvit tuotiin, toustit tuotiin ja pastel de nataakin, kysymättä. Kun sitten kysyin saisinko maksaa, minulle sanottiin, että kaikki on ilmaista. Luuliko tarjoilija, että me olimme siis hotellin vieraita? Kerroin että tahdoin maksaa, koska olimme tänne kahville muualta noin vain tulleet.

Tarjoilija hämmästyi. Hän oli mukava nuori mies, muualta eli Brasiliasta tullut hänkin, muukalainen kuten me.  Mies kysyi mistä olimme ja kun sanoin, hän piti pitkän esitelmän suomalaisesta korruptiosta, kertoi lukemansa esimerkin, joka oli häntä kauhistuttanut niin, että iho nousi kananlihalle. Se kauhistus oli vitsi, esimerkki viattomista viattomin, erään rehellisen miehen turha tunnustus. Tarinan pointti olikin siinä, että jos Brasiliassa korruptiota oli kaikkialla, Suomesta sitä oli näköjään vaikea löytää. Ymmärsin, että halumme maksaa sai hänet jälleen vakuuttuneeksi tästä.

Hän toi lopulta laskun ja kumpikin helpottui, niin minä kuin hän.

Viihtyikö brasilialainen täällä? kysyin. – Ei… Kotimaa on kotimaa ja hän kaipasi sen jatkuvaa lämpöä (!) Ehkä ihmisten? – olihan Portugalissa lähinnä kuuma, kesällä 35 – 40 astettakin. Miksi hän siis oli täällä? ”Happy wife, happy life...” Se lause ujuttautui nyt minun mieleeni. Sopinee moneen perheeseen.

Poislähtiessä näin, että yhdessä sivusalongissa oli esille vanhoja muinaisjäänteitäkin.

Museoko paikka myös oli. Oli. Suosittelen käyntiä. Mutta mitä yöpymiseen tulee, se taitaa olla hinnakasta. Mutta kun tutkin, ei sittenkään niin kallista kuin vaikkapa vastaantasoisessa paikassa Suomessa tai Eestissä. Hm. Silti asuimme nyt mieluummin Farossa, keskellä kaupunkia. Koti maalla metsässä riittää mitä rauhaan ja eristäytymiseen tulee.

KUUSI

Matkamme kääntyi nyt toiseen suuntaan kohti Algarven hienostoalueita, siis jälleen ohi Faron. Päämääränä oli Vilamoura, mikä oli kuitenkin iso erehdys. Liian prameaa, liian tylsää, liikaa golfia ja taas uusia kenttiä, uusia hotellejakin lisää ja taas lisää nousemassa, kaikki yhtäläisiä. Ei kiitos. Äkkiä pois. Resorttielämä on joka paikassa aivan samanlaista. Tuntuu ettei siinä ole elämää ollenkaan, vain yhteen päämäärään eli helppoon nautintoon pyrkivää. Siihen kuuluu siten joutilaisuus, ruoka ja viina.

Ja ehkä muutama golftuntikin… Siis ikään kuin urheilua ja liikuntaa. Servus.

Anteeksi kunnon golffarit, onhan teitäkin kai? Maassa, jossa yleensä on pulaa makeasta vedestä, golfkenttä ja sen hoito tuntuvat kuitenkin jokseenkin turhamaiselta ja tuhlaavalta ylellisyydeltä. Maata tarvitaan viljelykseen maailmassa jossa ihmisten määrä vain lisääntyy. No, tähän tuskin monikaan yhtyy.

SEITSEMÄN

Albufeirasta löytyi onneksi vihdoin ihan oikea ranta Praia dos Olhos de Água, josta näki Atlantin vailla luonnon omia suojamuureja. Paikka oli sama josta poikani oli puhunut täällä aikanaan kuukausia oltuaan ja työskenneltyään. Siksikin halusin sen nähdä.

Erityisesti silmää miellytti osin punainen maa, jota ilmasto murti ja muutti, joten varsinkin maiseman eroosio jäi mieleen. Sadan vuoden päästä rannikko olisi taas ison tovin siirtynyt sisämaahan. Kauneutta luonnon armoilla. Jälleen kerran: ikuista on vain muutos.

Satoi taas ja rannalle emme siksi laskeutuneet. Mutta kun palasimme Faroon, löytyi sieltä ihan omakin ranta Praia de Faro, kuutisen kilometriä itse kaupungista.

Sade taukosi ja jalkauduimme ja kuljeskelimme hietikolla Tuuli oli kova ja kilometrejä pitkällä rannalla vain pari ihmistä.

Tuuli ja aallot kertoivat Atlantin voimasta. Nyt sen taas näin. Olin myyty.

Niinpä otin vain kuvia ja olin vaiti. Meri  ja aallot puhuivat puolestani.

Kun läksimme kohti kotia tai oikeammin täkäläistä asuinpaikkaamme, tuntui vaikealta valita mikä kokemus oli parhain. Sanon siksi että kaikki, koska jokainen näkymä oli niin erilainen, omaperäinen ja aito – kunhan Vilamouran jättää sivuun. Eikä se vaikeata olekaan. Tusinatuote, vailla mitään omaa.

Mitä tästä taas opin. Sen, että maailmasta löytyy kyllä vielä aitouttakin, kunhan sitä vain haluaa etsiä ja ihmetellä. Toivottavasti se halu ei meistä koskaan katoa.

(3.4.2025)