CASANOVA

Tänään on toinen päivä huhtikuuta armon vuonna 2025. Päivämäärä on itselleni merkityksellinen, aprillipäivää paljon tärkeämpi. Tasan 300 vuotta sitten maailmaan syntyi Venetsiassa pieni äänekäs poikalapsi, joka sai nimen Giacomo Casanova (1725-1798).

Hänestä, äitinsä ja isänsä hylkäämästä ja vanhan isoäidin kasvattamasta rääpäleestä kasvoi todella kookas ja pitkä hujoppi, eräänlainen huijari, roikale ja naistennaurattaja, mutta myös aito kirjailija, 1700-luvun arkielämän paras kuvaaja. Lopulta hän, Venetsian pahamaineiseen Lyijykammioon vangiksi tuomittu ja sieltä ainoana neuvokkaasti pakoon päässyt seikkailija joutui koko elämänsä etsimään ja löytämään toimeentulon mitä erilaisimmilla menetelmillä, jotka aina eivät kestä päivänvaloa. Elettävä oli ja Casanova eli. Mitään elämästään unohtamatta. Väliin köyhimys ja väliin jopa kuin kultakala, mutta ainaisessa akvaariossa.

Kun hän lopulta sai sääliviran Tshekin Duxista (Duchov), kreivi Waldsteinin linnasta jossa toimi ns. kirjastonhoitajana, mutta oikeastaan vain kreivin pellenä ja maskottina, ”katsokaa millainen surkea äijänrähjä tuosta kuuluisasta naistenmiehestä on tullut” – hänellä oli aikaa kirjoittaa muistelmansa. Linnassa häntä avoimesti pilkattiin myös keittössä ja saksalainen olutta juova pööbeli, mustanpuhuva rahvas siis, nauroi signor Casanovalle ja tämän italialaisille tavoille kiusaten miestä kaikin tavoin. Ainoaksi iloksi jäi uppoutuminen sanojen maailmaan. Valtava teos syntyi lopulta ja käsikirjoitus vältti monta kertaa tuhoutumisen kuin ihmeen kautta.

Muistelmilleen hän antoi yksinkertaisen nimen Histoire de ma vie, Elämäni tarina. Kyseessä on jättimäinen, aikansa valtakielellä eli ranskaksi kirjoitettu ja lopulta moniosaisena ja vasta 1960-luvulla oikeana ja kokonaisena julkaistu teos, joka on mikrohistoriaa parhaimmillaan. Sivuja teoksessa on painotavasta riippuen vähintäänkin useita tuhansia.

Oikean elämäkerran julkaiseminen aloitettiin lopulta myös suomeksi Faros-kustantamon toimesta. Kokonaan projektia ei kuitenkaan ole vielä saatu viedyksi Suomessa loppuun, syistä jotka ovat kirjamaailman nykyisen lukutaito- ja myyntikriisin tulosta. Julkaisemisen kulut jäävät usein lähes kokonaan julkaisijan niskaan. Mutta englanniksi ja varsinkin ranskaksi teoksen voi yhä täydellisenä kokonaisuutena löytää.

Jo aikanaan sain tiedon ja kutsun, että Giacomo Casanovan tutkijaseuran piti juuri tänä päivänä kokoontua Teplicessä ja Duxin linnassa. Olin päättänyt olla mukana (jos eläisin), koska kirjoitin Casanovasta elämäkerran (Tammi, 2007). Toisin kävi. Olemme nyt vaimoni kanssa Farossa, jossa maailmanmatkaaja Casanova ei kuitenkaan koskaan käynyt. Tämä suunnitelmien muutos johtuu siitä, että seuran toiminta loppui ja kaikki suunnitelmat kariutuivat, kun sen vetäjät ikääntyivät, lopettivat myös erittäin asiallisen julkaisun toimittamisen, ja katosivat lopulta jonnekin, epäilemättä toiseen maailmaan.

Silti Casanovaa  on syytä muistaa. Ja käy (hillitty) juhlinta päinsä näinkin. Juuri eilen näin Faron vanhassakaupungissa seinämaalauksen, joka muistutti Casanovaa. Sen tarkoituksena oli tosin vain  houkutella asiakasta ravintolaan, vaan yhtä kaikki. Mies elää monin tavoin, ja hänen maailmanmaineensa on aina ollut lähinnä vain ätläkän naistenmiehen uran varassa.

Kannattaisi kuitenkin lukea, mitä hän itse kirjoitti. Rehellisyys pakotti tämän alati syfiliksen vaivaaman ja sitä elohopealla parannelleen tee-se-itse huijarin ja vapaamuurarinakin toimineen hujopin kirjoittamaan itsestään myös vähemmän mairittelevasti. Myös siinä hän eroaa suurimmasta osasta kaikkien aikojen muistelijoita.

Aikakautensa ihmisten arkielämän kuvaajana Giacomo Casanova on edelleen 1700-luvun kirjailijoista paras ja yllättävin. Toki Voltaire, joka tapasi Casanovan ja piti miestä ääliönä ja turhamaisena idioottina, on kaunokirjailijana yhä se joka myös varsinkin Candiden kautta edelleen on numero yksi: ”Kaikki parhain päin tässä maailmasta parhaimmassa.” Silti molemmilla herroilla on tilaa ja omat sijansa kirjallisuuden historiassa. Voltaire olisi hämmästynyt ja ehkä kauhistunutkin, jos olisi tiennyt, että Casanovaa voi elämäkerran tähden pitää jo aivan hänen vertaisenaan. – Ei ei ei, mutta sittenkin kyllä ja kyllä. Kirjallisuudessa vain aika on todellinen kriitiikko.

CAPELA DOS OSSOS

Vasta eilen kävimme (aprillipäivänkö kunniaksi) läheisessä kirkossa, joka on perustettu 1713 ja rakennettu loppuun 1800-luvulla. Sen kellojen soiton, ajankulkua mittaavan, olemme joka päivä kuulleet, kuulleet jopa asuntoomme. Karmeliittakirkon nimenä on Nossa Senhora dos Carmos ja sieltä löytyy luukappeli (Capela dos ossos), joka vihittiin käyttöön 1816. Kirkko toimii nykyään museona ja sisäänpääsy sinne maksaa kokonaista kaksi euroa. Sillä hinnalla saa myös edelleen aterian monesta paikallisesta ruokakojustakin. Totta vai ei – vaan totta on.

Kirkko on toki komea; kultausta riittää, ja voihan sitäkin kuvata.

Mutta mitä on korea kulta maallisen majan kadottua. Kirkon päähuomio on sittenkin luukappelissa, joka löytyy sivummalta, kun kulkee läpi kirkon. Kappeli on pienen hautuumaan laidalla. Kappelin koko sisustus on tehty aidoista luista ja pääkalloista kattoa myöten. Luut ja kallot ovat aikojen saatossa kuolleiden munkkien luita. On laskettu että kalloja kappelissa olisi kaikkiaan 1245. Ei vähä mitään. Luita on siten ainakin kymmenen kertaa enemmän.

Luukappelilla on ollut ja yhä on kaksi tarkoitusta. Luitten kaivamisella ja käyttämisellä kappelin sisutukseen on saatu tilaa uusille vainajille, sillä hyvästä hautausmaasta on Farossa ollut pulaa. Toinen vähemmän pragmaattinen tarkoitus on tietysti hengellinen. Kappelin yllä kun on kirjoitus: ”Pára aqui a considerar que a este estado hás-de chegar.”  – Pysähdy ja mieti, että myös sinun lopullinen tilasi tulee olemaan tällainen.

Eli: – Tule siis uskoon ja usko että uskosi pelastaa ja että elät taivaassa kuolemasi jälkeenkin.

Pysähdyn, mutta itse asiassa en usko. Mietin enemmänkin sitä, mitä Casanova olisi vastaavassa luukappelissa ajatellut (muitakin luukappeleita kuin tämä on Euroopassa ollut). Tuskin mitään sen ylevämpää, sillä hän jos kuka oli Carpe diem -mies.

Casanova olisi ehkä hymähtänyt, etsinyt katsojien joukosta kauniin naisen, hymyillyt tälle, mutta jatkanut omat luut kolisten saman tien matkaansa. Tärkeämpää oli tuolloin ja aina löytää uusi mesenaatti, rahanlähde, mikä tahansa elämää hetkeksi tukeva. Vasta kun Giacomo oli hyvin ravittu, saattoi tuo lahjakas pölvästi jatkaa naisille lirkuttelua.

Luukappeli on uskomaton ja oikeastaan aika hieno ja kauniskin rakennelma. Omaan mieleeni ei todellakaan tullut elämän rajallisuus, vaan pikemminkin se, miten monin tavoin kekseliästä on ihmiskuntamme ollut. Mitä tahansa on voitu ja voidaan käyttää kaikkiin mahdollisiin tarkoituksiin. Toki kuolema on väjäämätön ja kohtaa meitä jokaista, mutta elämä on kuolemaa monin verroin tärkeämpi. Vain sillä miten elämme on merkitystä.

NYKYISYYS

Aamu alkoi kuten aina, aikaisin ja pimeässä. Täksi päiväksi on luvattu sateita, mutta aivan vielä ne eivät ole tänne saakka yltäneet. Tulossa ovat siis vasta. Ja otammehan me sateetkin vastaan, koska pakko on.

Hiljaista on, kello kuudelta alkoi lentoliikenne, mutta jo sitä ennen tuttu laulaja, koko Eurooppaa hallitseva lintumaailman Callas eli mustarastas aloitti konserttinsa. Sama ääni, sama laulu Englannissa, jossa sen kuulee jopa dekkarisarjoissa, Sitarlassa ja Faron kaupungissa. Se koskee sydämeen, koskettaa sitä ja saa ajattelemaan myös kotia. Sielläkin mustiainen on jo täydessä touhussa ja laulaa, laulaa, laulaa. Pitäähän reviirin olla hallussa kaikkialla.

Jos lentokoneen aikataulu pysyy mallillaan, olemme kotosalla jo huomenillalla. Myös yön tullen mustarastas yhä laulaa. Laulaisikin siellä vielä! Laulaa, jos meitä onnistaa.

Mutta nyt meillä on edessämme päivä täällä. Ja ihan ilolla odotan, mitä se eteemme vielä osaa antaa.

Vaikka eilen, neljäntenä matkapäivänä, pieni väsymys alkoi vaivata, se tuntui luvalliselta. Kaikkea näimme silloinkin, pari uutta hyvää ja halpaa ruokapaikkaa löytyi: paistettuja sardelleja ja sienirisottoa, oliiveja, hyvää leipää ja salaattia! – kaikki suomalaisen alkuruon hinnalla.

Paljon näimme taas lisää kaupungista, kun täälläkin noudatti sitä neuvoa, jonka Venetsian eriskummallinen matkaopas aikanaan minulle opetti: eksy, niin löydät aina uutta. Eksyminen ei täällä haittaa, koska olen jo oppinut pari maamerkkiä, joiden kautta asuntomme eli matala Cardeal apartamentos kyllä saadaan taas näkyviin. Niinpäin olemme huoleti voineet mennä ja katsoa, ihmetellä ja kuvata. Niin merta ja yhteyslauttaa laguunin saariin.

Kuin kujia.

Ja aina aivan tavallisten ihmisten ei edes niin kaunista maailmaa.

Joka ilta olemme ainakin tunnin istuneet myös paikallisessa kuppilassa: O Seu Café on paikan nimi. Kuppila löytyy ruman kerrostalon alakerrasta, tosin vihertävän puiston vierestä.

Tuossa paikassa ei ole ollut mitään ihmeellistä, paitsi se, että olemme ainoita turisteja siellä. Kaikki muut kävijät ovat enemmän tai vähemmän paikallisia. Muutamat ihmiset olemme jo oppineet tunnistamaan. Joka iltapäivän lopulla siellä istuu joukko vanhoja äijiä, kuten Suomessakin kahviloissa harjoittamassa yhdessä alzheimerin torjuntaa. Touhukas naisryhmä puhuu myös paljon ja kovalla äänellä. Naisilla onkin täällä väliin vääpelin ääni.

Aina näkee myös jonkun yksinäisen istujan, kuten kiinalaisen pojan, joka polttaa savukkeita ja juo oluen pullon suusta, yhden toisensa jälkeen. Mitä ja miksi tuo onneton on täällä ja mitä hän tavoittelee, herää kysymys, johon voi vain arvailla vastausta. Eilen hänen tilallaan oli samanlainen nuori tyttö, tosin aito portugalitar, jos noin voi sanoa. Savuke silti palamassa huulilla, mutta olut sentään lasissa, joka tyhjetessä pian täytettiin. Ja kummallakin oli pöydällä tai kädessä puhelin. Tuo ystävien ja ihmissuhteiden suurenmoinen ja joillekin näköjään lähes ainoa nykykorvike. Tik ja tok.

Viimeinen täysi päivä on vasta edessä. Saa nähdä mitä näemme, mitä koemme, mitä vielä opimme. Joka päivä voi oppia myös jotain uutta, olkoon se sitten mitä tahansa. Ja niin vain on, että kaikesta tästä voimme myös kiittää. Kuten  Petronius Arbiter (kuollut vuonna 66) jo pari tuhatta vuotta sitten Tuomas Anhavan suomentamana todella hyvin tuli runoilleeksi:

”eikä kohtalo kovetenkaan voi,/ sitä riistää, minkä aika on ehtinyt antaa.”

(2.4.2025)