Samuli Paronen kirjoitti Maailma on sana -teoksessaan (1974) näinkin: ”Jokaisessa matkassa on kohta, josta eteenpäin se kuluttaa itsensä loppuun.” Hän jos kuka tiesi myös sen.

Aforismin todenperäisyys on koettu usein ja tuntuu, että tuo kohta saavutettiin täällä nyt. On huhtikuun ensimmäinen eli aprillipäivä, jolloin lapsina hoilottelimme Kallion pihalla jonkun kepposen jälkeen: ”Aprillia, aprillia, syö silliä, juo kuravettä päälle.” Miksi juuri noin huusimme, sitä on nyt mahdoton sanoa. Mikään vapun kaltainen juhla aprillipäivä ei kuitenkaan ollut. Lunta oli silloin usein vielä maassa myös kaupungissa. Vasta toukokuussa sai jalkaansa keveät tennarit ja pihalta ja merestä jää suli. Alkoi toinen, uusi ja parempi elämä.

Taas on aamu aikainen, tiistai nyt, ja koko kaupunki nukkuu. Yksikään sielu ei kävele kaduilla, askelia ei kuule. Ei edes moottoripyörän ääntä, kyyhkyjä, mitään. Lentokoneetkin alkavat vasta aamukuuden jälkeen ulinansa, kun nousevat ilmaan kaupungin rantaveden ylle. Mutta nyt on nyt. Hipihiljaista huopatossutehtaan tyyliin.

Eilinen päivä kului lähinnä vetten päällä, kun matkasimme pienellä paatilla, jota uljaasti katamaraaniksi nimitettiin, kahdelle marskimaan saarelle Faron kaupungin edessä. Niiden takaa alkaa Atlantin valtameri. Jääkausi on aikanaan tuonut sulavesien myötä maata mantereelta ja siihen mereen se on kuin suojamuuriksi kaupungille jäänyt. Ria Formosaksi koko valtavaa aluetta kutsutaan.

Faro oli aikanaan pelkästään muurien ympäröimä vanha kaupunki, jossa olemme jo käyneet ihan iloksemme, sillä se on kuin onkin sympaattinen turistinähtävyys. Tungosta ei sen kaduilta lainkaan löydy, toisin kuin vuosi sitten Dubrovnikissa, jossa ihmismassat pilasivat määrillään sen, minkä vanha kaupunki siellä olisi muuten voinut heille antaa.

Samaa ei ole kohdannut täällä, ei ainakaan vielä. Hintatasokin on sellainen, ettei se päätä huimaa. Missään, parhaassakaan ravintolassa ei joudu ryöstetyksi tulemisen tunteen valtaan. Päinvastoin.

Mutta ensin merimatkaan. Satama on pieni ja monen muurin suojelema pieniä veneitä täynnä. Piskuinen oli myös laumamme, joka opastettiin yhteen niistä. Pääasia brittejä ja yksi irlantilainen mies, entinen juoksija, nykyinen pyöräilijä, harrastaja siis, kävi ilmi. Ja sitten me kaksi suomalaista kaukaa pohjolasta. Tuntuu, että olemme ainoat suomalaiset Faron kaupungissa nyt; muut lentokoneella tulleet todella kaikkosivat aivan toisiin suuntiin.

Pääsimme paatilla vain muutamia satoja metrejä eteenpäin, kun vauhti jo hiljeni ja pysähtyi lähes tykkänään. Tuuli kovaa, aallot keinuttivat kuin Antti Tuurin Haukkaa aikanaan. Kuljettaja pysäytti, koska alkoi toimia oppaana ja kertoi, että nykyään koko Ria Formosa, sen 60 kilometriä pitkä marskimaa on suojeltu laaja kosteikko, jossa kaikenlaiset kalat, ravut, simpukat, pieneliöt ja linnut viihtyvät ja saavat rauhassa laguunien suojissa elää. Juuri täällä on ollut jopa merihevosten suuri populaatio, jota kuulemma yritetään elvyttää istutuksilla.

Tällaistakin puheli venettä kuljettanut mies. Hyvä hyvä. Valitettavasti hän sanoi kaiken vain niin hiljaa, että usein sanoista saati ajatuksesta oli vaikea saada lainkaan selvää kun tuulikin vei niistä osansa. Tämä merihevosjuttu jäi kuitenkin mieleen. Tulokset eivät kuulemma ole vielä olleet häävejä populaation elvyttämisen kannalta, mutta istutuksia jatketaan.

Aina on helpompi tuhota kuin luoda, mietin taas kerran.

Ensimmäinen pysähdys oli pienelle hiekkasaarelle, jonka kuvaava nimi taisi olla Deserta; olikin. Nimi kertoo todella hyvin sen, miten autio saari on, vain pari kojua ja yksi talo, jossa, jos oikein ymmärsin, asui yhä yli kahdeksankymppinen mies, joka oli saarella koko ikänsä viettänyt ja aikoi siellä myös kuolla. Näin, edellyttäen että sain selvää oppaan mutisemista sanoista. Vene ajettiin rantaan, se tömähti hiekkaan ja meidät, kaikki 11 turistia, autettiin rannalle. Puoli tuntia vapaata aikaa, meille kerrottiin. Ja niin siitä lähdettiin tallustelemaan rantahiekkaa pitkin kohti puisia kävelyteitä, jotka kiersivät saarta.

Rannalla oli paljon nousuveden tuomia simpukankuoria, joita vanhasta muistista tulin noukkineeksi. Ne ovat kauniita vedessä, haaleita kuivina. Mutta aarteita silti, eivätkös vain.

Myös karu luonto kiinnosti, kukkineen kaikkineen. Kuin Lapissa, mutta täällä etelässä niukkus koetaan lopulta hurjassa kuumuudessa ja hiekassa. Ääriolosuhteetkin luovat silti kauneutta. Kunhan vain osaamme katsoa.

Toinen saari oli asutetumpi (sata asukasta ja jopa jalkapalloseura). Se oli nimeltään Farol ja on Portugalin eteläisin kohta. Farol (Faro) tarkoittaa majakkaa ja suuri majakka sieltä myös löytyi. Kuvasin toki senkin.

Jalkapalloilijan näköistäkään en kuitenkaan havainnut. Muutamia turisteja vain.

Nyt meille oli annettu aikaa kokonainen tunti talsimiseen ja sitähän me hitaanlaisesti siellä sitten teimme. Löytyi yksi kahvilakin ja paljon pieniä puitten ja kasvustojen peittämiä taloja, jotka näyttivät vuokrattavilta villoilta vailla asukkaita. Sesonki kun olisi vasta edessä.

Vanha mies, aito paikallinen asukas, ulkoilutti vanhaa koiraansa ja kun hän seisoi puutarhassaan ja katsoi meitä, aloin puhella hänen kanssaan. – Ola, siinä sana, jolla aina voi aloittaa. Sisään taloonsa mies ei kuitenkaan päästänyt, siellä on likaista, hän sanoi heti pahoitellen. Ikä? Yksinäisyys? Elämän hallinta? Kysymyksiä, jotka jäivät murheellisina roikkumaan ilmaan.

Kun palasimme rannalle, ei paattia näkynyt missään. Kuljettaja oli ottanut omaa aikaa ja vietti siestaansa jossain? Näin taisi ollakin, sillä lopulta bongasin veneen kauempaa lahdelta poijuun kytkettynä. Tasan aikataulun mukaisesti katamariini kuitenkin tömäytettiin hiekkarantaan ja meidät autettiin taas siihen. Kukaan ei outoa kyllä edes ollut myöhässä. Kunnon turisti osaa asiansa ja tietää oman toimenkuvansa.

Takaisin kaupunkiin palasimme aikataulun mukaisesti ja löysimme ravintolakadulta Haarukan vierestä toisen ja taas italialaisen ravintolan, jonka nimi oli Bell´Antonio. Sinne poikkesimme, sillä Haarukan kaikki kasvisruuat oli jo edellispäivänä syöty, olihan niitä vain yksi. Täältä löytyi kuitenkin vaimolle sopiva ruoka eli cannelloneja ja minulle taas kasviskeitto ja bruschettaa. Otin niistä oikein kuvan. Kaunista oli.

– Kauneus ei ole kaikki, sanoo kuitenkin välittäjä Kerttu-Kaarina Suosalmen kirjassa Hyvin toimeentulevat ihmiset. Tilannetta kuvaavaksi lause kävi, sillä syöminen muuttui minulle todella vaikeaksi. Vatsa kääntyi nurin. Syyksi arvelimme, että olin syönyt piskuiselle katamariinille mennessämme artesaanijäätelöä paikallisesta kojusta, mikä sai olon nyt kauniisti sanoen hieman huonoksi. Aloimme siksi hitaasti talsia kohti kotia, mutta onneksi apteekin kautta.

Kaikesta selvitään ja niinpä selvisin nopeasti tästäkin. Suuria reissuja emme enää syystä kuitenkin tehneet, sillä myös jalat tekivät stopin. Luukirkko jäi tälle päivälle. Lepäsimme aikamme ja annoimme väsymyksen vallata ja ajan parantaa. Lopulta käväisimme kuitenkin vielä iltajuomalla paikallisessa ja jo tutussa lähikuppilassa. Aina siellä on väkeä, puhe kovaäänistä, alkuasukkaiden juomat lähinnä olutta jota pullonsuusta juotiin.

Mikä on olutta on ollutta ja mennyttä, vai miten se lause kuului. Voisi se noin kuuluakin.

Melu ei kuitenkaan tarkoittanut rähinää saati riitoja, enemmänkin iloista höpinää tavalla josta voisi kuten kotomaassakin kysyä: kun kaikki puhuvat yhteen ääneen, kuka kuuntelee?

Söin yllättäen palanneeseen nälkääni kuppilan grillatun juusto-tomaattileivän ja join pannullisen teetä, kun taas vaimoni nautti hyvästä paikallisesta valkoviinistä, olihan A. viimein lomalla, jotnkalaista vapaa-aikaa hän ei joulun jälkeen ollut vielä saanut kokea.

Lasku kaikesta oli viitisen euroa, ja kun katsoi kuitista, tajusi että iso lasillinen valkoviiniä maksoi tasan 1.70. Saako sillä Suomessa edes kraanavettä. Vaikka täkäläiseen hintatasoon alkaa jo tottua, on minulla silti laskun saadessani ja sitä maksaessani aina yhtä hämmästynyt ja lähes nolo olo. Mutta en ja emme valita. Kerrankos sitä näin päin. Tämä kuin aprillipäivän ihme voi tuskin koskaan enää muualla toistua.

(1.4.2025)