Toinen nukuttu yö jo takana ja kaikki sujuu täällä Farossa edelleen silkin pehmeydellä. Hiljaista on elää ja asua tässä kaupungissa ja etenkin Kardinaalin puutarhassa (Cardeal Suites & Apartments).

Toden totta. En muista että olisin missään kaupungissa näin rauhalliseen majapaikkaan osunut. Suurinta ääntä pitävät illalla muutamat nousevat lentokoneet, koska kenttä on kuuden kilometrin päässä, mutta yöllä ja nyt aamulla (5.01) ne eivät vielä lennä (puoli seitsemältä jo kyllä). Ehkä sesonkina yölläkin sitten? Mutta silloin täällä on varmuudella kuuma, liiankin, emmekä kesällä muutenkaan etelään lähtisi. Suomi on varsinkin tuohon vuodenaikaan paras paikka olla ja eleä.

Yöllä havahduin vain kerran, kun hullu moottoripyöräilijä kaahasi pikkukatua. Toi mieleen Fellinin Amarcordin, siinä elokuvassa hänen lempinimensä oli Pieru. Sopii ääneen yhä. Jotain samaa fellinimäistä Farossa muutenkin on, pikkukaupunkia jossa kuitenkin on kaikkea mitä ihminen, ainakin kaltaisemme, tarvitsee.

Koska edellinen yö oli nukuttu hyvin, päivä alkoi aikaisin ja alkoi kävelyillä, kuten usein uusissa kohteissa. Pitäähän kaupunki ottaa haltuun.

Monien sattumusten kautta löysimme aikaisen kahvilan, jossa vain paikallisia. Cappuccino oli kuin Italiassa laitettu. Söin yhden piskuisen pastel de natan, vaniljakastiketortun, joka on portugalilainen erikoisuus, herkullinen kuin mikä. Ja heti olin ravittu. Majapaikkamme tarjoaa aivan kaiken muun, vain aamiaista ei. Sopii sekin. Nyt tiedämme jo mihin suunnistaa. Vaikka onhan asunnossa iso keittiökin missä saisi tehdä vaikka mitä itse. No, teen sitten taas kotona. Loma on joskus myös lomaa.

Huomaan tätä kirjoittaessani, että olen selvästikin mieltynyt maahan, ainakin tähän kaupunkiin. Kyse on myös ihmisistä. Muutaman sattumuksen kautta etsimme ja löysimme apteekin ja saimme siellä lisää neuvoja siihen, mistä ostaa jotain tarvitsemaamme. Piti lähteä ihan kohti suurta ostoskeskusta, joka olisi parin kilometrin päässä.

Sinne siis ja jalkaisin totta kai! Puhelimen navigaattori meni sekaisin, mutta ihmisten ystävällisyys auttoi. Olen kysynyt tietä täällä jo ainakin kymmenen kertaa enkä ole tavannut ainoatakaan vastahakoista neuvojaa. – Ola! sanon ensin. Ja sitten sen mitä etsimme,

Lopulta jopa laitapuolen kulkija neuvoi meitä ja alkoi kävellä mukanamme kohti ostoskeskusta, halusi varmistaa että löydämme sen. Mitään rahapyyntöä siihen ei liittynyt, kuten kaupustelijatkaan eivät pöytiensä takaa pyytele saati tyrkytä mitään. Sekin tuntui hyvältä.

Tie oli muhkurainen kulkea, ja kävi niin, että onneton mies kompastui, kaatui ja satutti itsensä. Kiskoin hänet ylös, kiitin häntä ja pahoittelin tapahtunutta. Hänen hämmästynyttä ilmettään en unohda. Mutta eikö ole niin, että ihminen auttaa ihmistä, jolloin myös hän saa apunsa. Miten sanoikaan Sokrates, jos se nyt hän oli eikä Plutharkos: ”Saan onneni siitä että teen toiset onnellisiksi.” Jotenkin noin.

Englantia osaa yllättävän harva, mutta silti tulemme toimeen. Kirjoitettua portugalia hieman ymmärrän ehkä italian kautta ja sitten tajuan myös, jos jotain sanaa toistetaan monta kertaa. Tämä on oikeastaan mukavaa uuden kielen opiskelua, kun joutuu englantia osaamattomien pariin. Ostoskeskus löytyi, kirkkoyhdyskunnan näköinen, ja sieltä löytyi kauppa joka oli kaikkia Suomen Prismojakin suurempi.

Kaupasta A. taas löysi sukat. Matkamme ei siten ollut turha. Kuvasin myös hyllyä, josta löytyi suomalaisillekin niin tuttu sana. Vieläpä viinaputelista. Onhan se Nobel-runoilijankin nimi.

Mitäpä maailma ei tarjoaisi.

Hitaasti palailimme takaisin. Puhelimen mukaan pelkkä aamulenkki oli jo yli kuuden kilometrin pituinen, kun palatessa satuimme vielä sunnuntaitorille Luukirkon edessä. Itse Luukirkko (Capela dos Ossos) oli sunnuntaisin kiinni, mutta markkinoilla myytiin kaikkea tuoretavaraa mitä ihmisen mieli vain halasi, uuden sadon mansikoitakin. Appelsiinit ovat muuten uskomattoman makeita. Paikallista lähiruokaa kaikki, totta kai. Ei paha sekään.

Kotona, ja sanon turistina majapaikasta aina näin, lepäsimme pitkän tovin ja lähdimme sitten kohti satamaa. Teki mieli ottaa selville veneretkistä, joita luonnonsuojelualuille tehtiin; sen mahdollisuuden olin internetistä bongannut.

Matkojen myyntikojuja löytyi, löytyi nainen, joka puhui englantia ja jonka isällä oli kontakteja Suomeen, mikä eloisaa rouvaa ilahdutti kun kysyi ja kuuli mistä olimme. Hän antoi myös neuvoja vaikka minkälaisten sairauksien hoitoon, luonnonmukaisia, totta kai. Sydämen hyvyydestä suu puhuu.

Tänään edessämme on siis myös kolmituntinen veneretki. Paattiin mahtuu kuulemma korkeintaan 11 turistia eikä päivästä ole luvattu sateista. Kovasti odotan.

Käväisimme myös syömässä. Taas ´löytyi´ eli eteemme sattui ravintola, joka oli italialainen. Nimi oli italiaa ja hauska La Forchetta eli Haarukka. Kun puhuin italiaa, oli portugalilainen emäntä heti sanavalmis silläkin kielellä; kävi ilmi, että hän oli naimisissa italialaisen miehen kanssa. Ja hyväähän italialainen ruoka on ja oli. Nälkään emme siis kuole. Sienipastaa A:lle, frutti di mare -pastaa minulle. Ja se mitä emme saaneet mahtumaan vatsalaukkuun, pakattiin mukaamme. Taas kerran kokemus josta piti.

Kuvassa Haarukan pöytäkoriste.

Huomaan, että eilinen päivä oli kaikessa yksinkertaisuudessaan kaltaistemme turistien unelma. Kuljimme hissuksiin kohti vanhaakaupunkia, katselimme ihmisiä ja merta, istuimme penkeillä kun väsytti, aina penkeillä oli tilaa.

Ja sitten kuljimme taas, kuuntelimme puuhuilua soittavaa miestä ja osuimme lopulta ison rakennuksen pihalle, jossa taidenäyttelystä kertova kyltti.

Taidenäyttelyä ei ollut, ainakaan vielä, vain nuori mies joka lakaisi avoimen tilan lattiaa, kunnes istuutui ja – alkoi lukea kirjaa. Miten liikuttavaa ja odottamatonta. Modernissa maailmassa kun jo elämme.

Mutta ilman taidettakin me innostuimme kuvaamaan toisiamme. Tuo uljas rakennus oli vanha ja jo käytöstä poistettu kaupunginmuseo (Museu Municipal) jos oikein ymmärsin ja sellaisena mainiota rekvisiittaa kuvillemme. Minä otin noin sata kuvaa A:sta. Hän otti lähes saman määrän minusta. Ja kun paljon ottaa, voin minäkin joissain kuvissa näyttää yhä ihmiseltä. Kuvaajan kiitos.

Tässä ensin kuva minusta.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Ja toinenkin.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Ja viimein kolmas: yrmy mies. Mutta kovin on itseensätyytyväinen!

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Tässä taas minun ottamani paraatikuva A:sta. Pidän kuvasta kuten kohteestakin.

Ja sitten toinen, jossa kohde ja miljöö sopivat toisiinsa.

Myös koiraa nähtiin. A. näki varsinkin. Kyllä koiraihminen aina sympaattisen koiran havaitsee.

Tuo irtokoira löytyi muusikkojen yhdistyksen markkinoilta, joita pidettiin vanhan museon seuraavalla pihalla, ylpeä hörhö, joka kuljeskeli sinne tänne, otti jokaiselta rapsuja niistä oikeastaan edes piittaamatta ja käyttäytyi. Yhtään huonosti kasvattetua koiraa en ole täällä nähnytkään, toisin kuin Suomessa. Helliteltyjä silti moniakin. On siis saatu aikaan sekoitus rakkautta ja kuria, mutta miten? Dilemma, joka ainakaan vielä ei ole selvinnyt, sillä kotomaassamme se ei aina näytä onnistuvan. Täytyy tänään kysyä siitäkin joltain paikalliselta.

Joimme markkinakahvilassa kaksi espressoa ja ostin vielä pienen pullon kuplivaa vettä. Lasku kaikista yhteensä oli 1,70 euroa, eikä kyseessä ollut virhe. Herra auta. Tuntuu, että täältä saa kaikkea alle omakustannushinnan. Eikö turistia yleensä pitäisi riistää…

Taas palasimme kotiin lepäämään ja sitten vielä ennen iltaa viimeinen pieni istahtaminen kahvilaan lähistöllä. Ei meitä sielläkään stritattu öögaan, kuten lapsuuden Kalliossa sanottiin. Paikallisia olivat kaikki muut istujat. Mutta me muukalaiset saimme silti luvan sopeutua kirjavaan joukkoon ja ihmisinä meitäkin kohdeltiin. Lasku alle kahdeksan euroa… Suomessa se olisi ollut 20 euroa ja ehkä ylikin.

Ihmisiä riittää täällä joka lähtöön, rotuun ja uskontoon. Se johtuu historiasta, sillä monien valtaajien alla on Portugal tuhannet vuoitensa elänyt. Mutta sulassa sovussa tuntuvat elävän kaikki ainakin Farossa, siltä todellakin näyttää. Portugalin politiikassa ja hallituksissa sen sijaan kaikki on yhä aina yhtä sekaisin kuin aina ennenkin. Salazar ja neilikkavallankumous ovat kaksi ääripäätä, ja jotenkin ne löytynevät yhä. Voi olla että jo Lissabon on toista maata. Ehkä on paras jättää se toistaiseksi väliin.

Mitä tänään on edessämme, emme vielä tiedä. Mutta ainakin vettä, luonnosuojelualue sekä kaupungin arkielämääkin taas, kaikkea hyvää siis. Maanantai aloittaa viikon, huomenna on sitten jo huhtikuun ensimmäinen eli aprillipäivä ja ylihuomenna keskiviikkona 2.4. täyttää Ciacomo Casanova kokonaista 300 vuotta. Torstaina me puolestamme jo palaamme Suomeen. Juhlaa siis jokainen päivä.

Nopeasti on alkanut kulkea myös aika. Mutta onhan tässä kuitenkin edessämme vielä hetkiä ja kohteita, joita kuvata. Kuva on muisto siinä missä sanakin, valokuvia voi lukea kuin päiväkirjaa. Ja ainakin vielä myös kaikki blogit ovat säilössä pilviavaruudessa.

Ei siis taaskaan muuta kuin eteenpäin. Mitä Fernando Pessoa tähän nyt sitten sanoisi. Viime sanoikseen hän tiettävästi totesi näin: ”Eu não sei o que o amanhã trará”  – En tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Mutta sen tiedämme huomenna kyllä me, jos/kun täällä vielä olemme ja harhailemme.

(31.3. 2025)