’

Joskus on lähdettävä. Ja oltava valmis, sanoo vanha runonsäe, Haavikkoa luultavasti ja onkin. Nyt lähtö tuli paikkaan, jossa en koskaan ennen ollut käynyt: Portugalin Faroon. Faro on majakka, ainakin tarkoittaa sitä. Mutta miksi lähteä juuri sinne? Siksi että ainahan sitä haluaa nähdä jotain uutta, ja siksi että lentotarjous oli houkuttelevan alhainen.

Tuo lause ei oikein sovi nykypäivään, kertoo minulle omatuntoni. Ja sitten se heti vastaa näin: toisaalta lennämme nykyään harvemmin kuin ennen, ehkä vain kerran vuodessa. Siksi tuntui siltä, että voisimme tämän yhden lennon kestää ja pysyä silti nykyajan määrittelemän ´hyvän ihmisen´ rajoissa. Ajattelen myös, ilmeisesti samaisen nykyomatunnon ajamana, että metsämme, jota ei hakata, on yhä sellainen hiilinielu, jonka kautta saamme päästömme tasoihin ja olemme edes ajatuksellisesti linjassa maailman odotusten kanssa.

Ainahan noin voi ajatella. Ja siitä minä onneton yritän pitää kiinni.

Lähtö maailmalle oli aikainen, yöuni jäi vähiin. Kentällä olimme jo ennen viittä. Oudon nopeasti kaikki kuitenkin hoitui, vaikka itse saa nykyään laittaa matkalaukutkin menemään automaattien kautta. Tekolonkkieni pakollinen skannauskin oli enää muutaman sekunnin juttu, oli vain seisottava hetki masiinassa ja sillä selvä. Onpa siinäkin kehitetty, kun vertaa edellisiin aikoihin, jolloin minulle aina tehtiin täydellinen ruumiintarkastus, jossa taskuun unohtunutta mainoskynääkin vielä vuosi sitten epäiltiin kaappauksen välineeksi. Mitäpä eivät nykyajan moderneimmat koneet osaisi. Kohta ne näkevät varmaan ihmisten salaisimpienkin ajatusten lävitse. Sopii toki. Kaiken miettimäni kirjoitan tai sanon kyllä myös ääneen.

Hetken Helsinki-Vantaan modernia modernimpi kenttä oli kello viisi hiljainen, mutta alkoi täytyä. Tyhjääkin koneessa oli, mutta se tarkoitti meille vain rauhallista matkaa. Lähes viisituntinen hujahti lopulta nopeasti, kun teki tietokoneella töitä.

Kohteena Faro oli tuntematon, mutta jotain siitä ehdin lukea. Kyseessä on pieni kaupunki Atlantin rantamilla. Isoa merta ei kaupungin satamasta vielä näe, edessä on suistomaata ja lahdelmia, ison joen kaltaisia. Avara meri alkaa muutaman kilometrin päästä. Kyllä sinnekin pitänee päästä.

Vanhaa osui silmiin heti uuden seasta.

Paljon täältä tehdään venematkoja nähtävyyksiin, joita edessä oleva valtaisia luonnonsuojelualue tarjoaa. Saa nähdä jos saamme senkin nähdä.

Kaupunki itsessään ei ole suuren suuri, asukkaita lienee vähän yli 60 000.  Mutta koko maakunta on lähes kymmennen kertaa kansoitetumpi ja turistille myös tunnetumpi. Matkailijat saapuvat seudulle pääasiassa Faron ison lentokentän kautta; kenttä palvelee koko seutua. Se on paremmin tunnettu Algarvena (Albufeirana) kaikkine mahdollisine rantalomaidylleineen. Golf kuuluu selvästikin kuvaan. Kun laskeuduimme lentokentälle ja aloimme odottaa matkatavaroita, moni matkailija etsi ja veti hihnalta pitkänpitkän laukun jossa golffarin perusvehkeitä kuten mailoja ja bägi, näin ainakin arvelin.

Tähän kaupunkiin heistä ei jäänyt yksikään. Nytkin tuntuu, että me vain suomalaisista saavuimme tänne. Ei niin etteikö turisteja olisi, vieraita kieliä kaduilla kuulee, englantia eniten. Mutta missäpä sitä ei kuulisi.

Portugalia puhuu maailmassa monta sataa miljoonaa (Brasilia, vanha siirtomaa!). Ja olihan maa ennen yksi maailman valloittajista etevine purjehtijoineen, Fernão de Magalhães lienee heistä tunnetuin.

Merenkulku on nyt muuttunut täysin täälläkin, onhan maailma myös aikanaan jo ensin valloitettu, sitten nähty ja lopulta kaikki siirtomaat myös menetetty valloittajista riippumatta (Englanti, Ranska, Hollanti, Saksa, Espanja, Portugal jne jne). Suurin osa entisistä siirtomaista on onnekseen jo itsenäistynyt, joitain pieniä saaria lukuunottamatta. Siten varsinaisen kolonialismin ja rotusorron aika on ohitse. Peruuttamattomasti, toivon. Vaikka on toki todettava, että tälläkin hetkellä jotkin isot kansat pyrkivät tietenkin alistamaan monin tavoin naapureitaan ja kertomaan mitä mieltä nämä saavat olla maailmasta. Venäjä, Kiina ja USA (nyt yllättäen paljaasti ja näkyen siis). Kaunis on troikkamme tuo.

Kun uni oli jäänyt vähiin, ei kaupunkia eilen heti noin vain otettu haltuun. Paikka jossa asumme on vanha kardinaalin puutarha ja siellä toisen kerroksen kaksio, yllättävän edullinen moniin hotellihuoneisiin verrattuna Rauhallinenkin. Keskellä kaupunkia olemme, mutta tiet ovat kapeita eivätkä johdata suuria autovirtoja minnekään. Nyt kello on täällä 7.34 (Suomessa jo kahta tuntia enemmän) eikä mistään kuulu mitään.

Kuvaan patiolta naapuritaloja. Ei ketään missään.

’

Bom dia. Hyvää huomenta, hyvää päivää. Sunnuntai on lepopäivä. Rauhan päiväkin? Ehkä maanantaina on hieman vilkkaampaa.

Paikan pitäjä Claudia täytti eilen jo saapuessa pääni informaatiolla, jonka seurauksena löytyi heti ainakin satama ja vanha kaupunki. Satama jäi vielä tutkimatta. Vanhassa kaupungissa eteen taas osui katedraalimuseo, joka olikin iso elämys menneisyyden mahtavien muistomerkkien täyttämänä.

Sisäänpääsy ei paljoa maksanut, kuten täällä ilmeisesti ei maksa lopulta juuri mikään. Ja katsomista ja kuvaamista riitti.

Miten paljon onkaan Jumalaa ylistetty ja palvottu ennen. Katolinen maa, ehkä täällä uskontokin vielä on voimissaan, vaikka muistan Portugalin myös neilikkavallakumouksesta.

Kun eksyimme kanapaikkaan, jonne emme jääneet, halvimmat annokset olivat muutaman euron hintaiset. Servus. Myös oma ruokailu ja juomat paikallisessa kuppilaruokalassa kohosi kahdenkymmenen euron luokkaan. Ei paha, ainakaan turistille. Se kertoo jotain maasta ja sen arjesta. Liettua ja Vilna tulivat menneestä mieleen.

Paljon kertovat myös hylätyt vanhat matalat rakennukset graffitteineen. Moniakaan niistä ei ole edes aikomus kunnostaa, tuntuu. Niitä en halunnut kuvata, töhryjä. Mutta enhän tiedä mihin täällä tähdätään. Korjataanko, vai puretaanko. Ehkä muutaman päivän päästä olen paljon tai ainakin vähän viisaampi. Lopulta otin yhdestä kuvan.

Yö sujui hyvin, uni maistui. Aikaisin aamulla kuvasin patioltamme taas vastapäisiä taloja. Ei koiran haukuntaa, ei edes linnun lintua (kyyhkyjä tms) missään, kalpeaa sähkövaloa vain. Pimeä vaihtuu näin etelässä jo toisin kuin kotona, humahtaen.

No, huomenna alkaa arki. Voihan olla että sen mukana jotain muuttuu. Tai sitten ei. Sen tiedän huomenna. Nyt on nyt. Parasta on siksi noudattaa vanhaa tuttua ajatustani, taas: Kulkekaamme aina eteenpäin. Ja sitten sama Fernando Pessoan, tuon suuren modernistirunoilijan kielellä. Lauseeni käännöksen tosin tarjoaa meille vain Googlen kääntäjä: E vamos seguir em frente.

(30.3.2025)