Viime viikonloppuna saimme kuulla Lohjanjärven laulua. Olen toki ennenkin kuullut, miten jokilaaksossamme jäätynyt vesi puhuu. Se risahtelee, rasahtelee ja paukkuukin jäätyessään, mutta järven kevätlaulua en ole tätä ennen kuullut koskaan. Kaikkea on siis aina mahdollista oppia. Aika saa kulua ja ihminenkin, mutta oppiminen jatkuu. Myös siinä lienee elämän tarkoituksista yksi.

Olimme Liessaaressa filosofi-emeritus Paten kanssa lauantaina, jolloin laulun kuulimme ensimmäistä kertaa. Se lumosi jo silloin kuulijan, mutta sai minut tosin vasta nyt kirjoittamaan siitä.

Liessaaressa on aina hauska käydä ihan jo maisemien takia; mitä aikaisemmin, sen parempi, jos haluaa nauttia rauhasta ja väljyydestä. Myöhemmin saaren luontopoluilla on jopa tungosta. Niin suosittu paikka se ulkoilijoille on.

Tuttavallisemmin vain Lietsu sopii erittäin hyvin myös koirille, koska hajuja ja nuuskuja riittää. Mitä enemmän koiria, sitä enemmän tervehdyksiä ja informaatiota. Siksi myös filosofimme on paikkaan mieltynyt.

Varsinkin meno eteenpäin kohti saarta, ensin kannasta ja sitten puusiltaa pitkin onnistuu, joskin usein todella hitaasti, koska jokaista puunrungon ja merkkipaalun alustaa pitää tutkia kuonolla tarkkaan. Näin mennään, jopa hytisten mitä koiran ulkoilluttajaan tulee, kunnes filosofi äkkiä muistaa, että takaisinkin on tultava, vieläpä ihan itse ja omin jaloin.

Silloin se vain tekee stopin ja kääntyy ja myös odottaa, että joku (vaimoni) kantaa sen , varsinkin sillan saarenpuoleisen pään viereen rakennetun varatien kautta. Sen Pate osaa kertoa katseellaan. Minä olen pieni avuton koira. Isojen ihmisten on kaikki syy auttaa minua. Olettehan te minut tänne myös pakolla tuoneet.

Apua tämä koira tarvitseekin juuri varatien takia. Se on pykätty veteen korkean sillan viereen. Sinne ponttoonille on laskeuduttava jyrkkiä puuportaita pitkin ja sitten noustava sillalle taas. Varatie oli viime syksynä pakko tehdä, koska silta itse havaittiin saarenpuoleisesta päädystä jo niin huonoksi, että se olisi voinut milloin tahansa sortua kulkijoiden alta. Ohitus valmistui nopeasti ja koska se yhä toimii ja hoitaa tehtävänsä, ei mitään muuta taida nyt tapahtuakaan. Ellei sitten sillan todellisiin korjaustöihin ryhdytä kesällä. Sitä sopii toivoa. Varatie on filosofin ja taluttajankin jaloille nimittäin hankalahko.

Kantaa siis piti ja pitää. – Filosofinne on jo iäkäs, huomioikaa se! Pate tuumii. Eikä se aivan väärässä olekaan. Viisitoista vuotta on hänenlaiselleen pitkälle mäykylle jo kunnioitettava ikä. Siten herra myös omasta mielestään ansaitsee kaiken avun ja huomion ja herkut, minkä jopa minä olen oppinut. Mutta vain vaimoni kosketus kantajana kelpaa. Pate tietää toki, kuka parhaiten osaa sitä hoitaa.

Lauantaiaamu oli kirkas ja kaunis; valoa jo paljon ja aina vain aikaisemmin. Yö oli ollut pilvetön, jolloin – kuten mielessäni aina sanon – avaruuden kylmyys oli pudonnut alas taivaalta; kylmää kosmoksessa kun riittää. Pakkanen oli siksi taas yöllä jäädyttänyt jo sulamaan päässyttä järveä. Sen totesivat sorsatkin Lietsun sillan kupeella. Osa ui, osa taas oli ohuella jäällä kuin peilin päällä.

Otin kuvan myös sorsaparista, joka oli kuin hääkuva ikään. Kaikesta voi löytää kauneutta ja jopa hieman huumoria. Millainen näiden kahden kököttäjän avioliitosta (ja lapsista) oikein on tuleva?

Kun siinä katselimme ja kuvasimme, alkoi kuulua vinkuvaa korkeaa ääntä. Se kasvoi, nousi ja muuttui. Auto? Lentokone? Kaukaisen pikatien ääni? Mutta ei. Seurasi rasahduksia ja romahdus ja uusi nouseva pitkä ja kauas kaikuna kiirivä ulvahdus jota kaiku järven rantoja pitkin vielä kierrätti.

Silloin käsitin. Se oli suuren järven jäälakeuksien kevätlaulu. Ihmeellistä oli laulua kuunnella. Ja onneksemme sitä riitti.

Pakko todeta jopa liki ylisanoin, että todella lumoavaa oli järven laulu ensikertalaisen kokea. Se vaikutti kuulijaan niin kuin mustarastaan aamulaulu nyt, kun tätä kirjoitan. Myös mustiainen ansaitsee kiitoksen. Olemme toisaalta ruokkineet lintuja taas talvikauden ja joukossa on ollut montakin mustarastasta. Ehkäpä se reviirilaulullaan tulee myös kiittäneeksi meitä, ruokkijoitaan. Mitä, huom!, oravat, tikat saati harakat, nuo kiittämättömät rosvot, eivät koskaan hitto soikoon tee.

Palasimme Liessaaresta kotiin ja olimme sekä iloisia että hieman hämmästyneitäkin siitä mitä olimme kuulleet ja kokeneet. Vain Pate oli samanlainen kuin aina. Eihän filosofi toisaalta itse asiassa enää kuule juuri mitään, ei ainakaan järven laulua. Mutta tuoksut se yhä tuntee.

Sunnuntaiaamu valkeni yhtä kauniina. Lähdimme nyt jälleen kohti järveä, koska filosofi oli siihen halukas. Patella varsinkin on taipumus saada meidät liikkeelle, se kaipaa heti aamulla toimintaa nukkuakseen onnellisena autossa. Mikäs, matkaan taas. Kunhan me ihmiset vain saamme ensin kupillisen hyvää kahvia. Kotikeittiöstä siis!

Suuntasimme vaihteeksi eli jälleen kerran Paloniemeen, jota Palikseksi tuttavallisemmin kuulemma kutsutaan. Olkoon siis Palis. Tiesimme että myös siellä olisi vielä hiljaista ja olisi pitkään ennen kuin uimakausi alkaisi. Ei ihmisiä, järvi ja valoa vain. Ja me, paikan uskolliset kuvaajat ja vilpittömät ihailijat.

Samanlainen oli ollut yö, kirkas ja kylmä. Avaruus oli jälleen päättänyt ottaa maan ja saman tien järven tiukkaan syleilyynsä. Jo sulanut vesi oli  jäätynyt osin taas. Ja nyt, kun aurinko alkoi nousta ja lämpötila samoin, järvi sai äänensä jälleen auki ja kajautti ilmoille jotakin sointuvaa, oikeastaan vielä kauniimpaa kuin ensimmäisellä kerralla.

Kaukaa ulapan ja saarten takaakin tuntui järven laulu väliin nousevan. Korkeat äänet olivat kuin Kiri Te Kanawan aikaansaamia, sitten lasipillien puhallusta, haipuvaa panhuilua, joiden äänen katkaisi rumpupatterin hiljaisehko rämähdys.

Me kuuntelimme ja kuuntelimme emmekä väsyneet kuulemaamme.

Siinä luonnon sinfonia, jonka joku voisi hyvin säveltää ja jota Lohjan mainio orkesteri voisi sitten esittää Larentius-salissa kiitollisen kuulijakunnan edessä. Uskon että kuulijoita sielläkin riittäisi.

Mikä sopisikaan Laurentius-saliin paremmin kuin juuri Järven laulu. Sinfonia alkuun mollissa ja sitten voitokkaassa duurissa. Onhan kyseessä myös aina kevään ja uuden elämän ylistys. Jos mille, sille tekee mieli tehdä kunniaa.

Toden totta. Ihan innostun. Löytyisikö jostain uuden ajan nuori Sibelius, joka voisi siihen äänimaailmaan myös liittää vaikka joutsenten ja mustarastaiden ja nyt myös juuri tulleiden kurkien soiton. Kurjetkin! Nuo Haavikon kuningaslinnut, jotka Haavikon hienossa runossa tuntevat kyllä murheen.

Mutta murheen aika ei ole nyt, vaikka maailma kuinka olisi mullin ja mallin. Se ei ole koskaan mikään uutinen, vaan pelkkä kalsea ja kylmä totuus. Mutta totta on myös se, että elämä aina jatkuu. On pakko ja syytä siksi kiinnittää katseensa siihen mikä hyvää on. Kevät on sitä. Juuri nyt kevään laulu alkaa sekin olla jo täyttä totta. Paitsi korvissa, myös sydämessä ja sielussa kuulen ja tunnen ja myös näen sen.

P.S.

Kun äsken olin pihalla tietä parantelemassa, jouduin keskeyttämään lapiotyön ja nostamaan katseeni, kun ylitse lensi vähintään tuhatpäinen hanhiparvi. Olivat yöpyneet Kyynärällä ja takasuolla. Kanadanhanhiksi nämä muuttajat tunnistin. Niiden äänet eivät ehkä sopisi Järven laulu -sinfoniaan, mutta sopivat erinomaisesti innokkaiksi taputtajiksi sille ja keväälle. – Bravo, saattoi joku jopa huudahtaa. Ja samaa huudan nyt minä.

(27.3.2025)