YKSI

Nyt on kevätpäivän tasaus. Ja mitä se tarkoittaa? Sitä että juuri tänään koko maailmassa päivä ja yö ovat yhtä pitkät. Sitten aurinko siirtyy pohjoiselle pallonpuoliskolle ja alkaa siunata meitä kasvavalla valollaan. Tervetuloa taas, kovin sinua onkin jo kaivattu.

Keväästä tulee useimmille hyvä mieli, jollei ole masentunut. Sillä on myös niin, että kun luonto alkaa kukoistaa, murheelliset kaipaavat pimentoa ja saattavat itsensä usein lopullisen rajan yli vähän kuin vahingossa. Se jos mikä tuntuu pahalta. Pois tuo painajaisuni. Keväällä on myös tämä parempi puolensa.

Kun tänään heräsin viiden maissa, näin jo valonkajoa taivaalla naapurin mäntymetsän takana. Ja eilen illalla vielä seitsemältä oli jokilaakson yllä samanlaista kajoa. Utuista kyllä, mutta silti selvää.

Kaikki tämä herättää toiveikuutta kaltaiseni ihmisparan rinnassa. Ihmiskunta tekee mitä tekee, pahaakin niin, ettei sitä voi enää edes ajatella, mutta luonto seuraa siitä huolimatta omia, lähes ikuisia lakejaan.

Nyt edetään kuin suuren hyökyaallon kannattelemina aina kesäkuun lopulle niin vauhdilla, että vuorokausi pitenee parhaimmillaan kymmenenkin minuuttia oman 24-tuntisen olemassaolonsa aikana. Käänne seuraa kun seisaus alkaa juhannuksen tienoilla. Mutta sitä on vielä turha ajatella. Nyt mennään täysillä kohti valoa ja hyvää elämää. Sanoo optimisti, tosin aavistuksen verran pessimistin äänellä. Kun on kokemusta, tietää, että mikään muu ei ole ikuista kuin se filosofi Herakleitoksen kertoma muutos.

KAKSI

Filosofi-emmeritus Pate taas ei toisaalta ole sanonut mitään tästä aiheesta, mutta eipä ole kertonut mieltään muustakaan (paitsi herkuista). Herra vieraili täällä meillä eli kakkoskodissaan viime viikonloppuna ja on tulossa taas ensi viikonlopuksi levittämään jälleen oman olemassaolonsa hyvää sanomaa. – Kuva on viikontakainen sillä nyt ei lunta enää ole.

Good news – elämänsä jatkuu siis.  Herra filosofi täyttänee 15 vuotta kohta. Se on paljon maailmassa, jossa yhdessä päivässä voi jokin sota pyyhkäistä satoja jopa tuhansia ihmisiä Styxin virran tuolle puolen ilman että lautturi Kharon on ehtinyt edes reagoida niin suuren määrän kuljetukseen. Kuolemaan kun on siirrytty hujauksella vailla normaaleja rituaaleja. Kun hullut haluavat tappaa noin sokeasti, voi vain toivoa, että hekin joutuisivat kohtaamaan samanlaisen kuoleman.

Kun kirjoitan tällaisia lauseita, ei olo ole hyvä. Pahaa ei pitäisi toivoa edes pahoille, mielenmuutosta kyllä. Pahaa riittää kyllä tarpeeksi muutenkin.

Kaikesta pahasta muistan äkkiä senkin, miten lukutaito on romahtamassa kaikkialla peruskouluissamme. Suomi, jo niin monennen kerran taas maailman onnellisin maa (uutinen saatiin tänään), alkaa itse asiassa olla pulassa ja hyvinkin onneton nuorison kielitaidon kanssa. Onnellisuus on vitsi, jossa mittarit eivät kerro totuutta. Eivät ne vain voi.

Kun kirjoitan tämän kaiken, tiedän, että monikaan viimeisimpien polvien edustajista eivät ymmärtäisi tällaisten lauseitten täyttä sisältöä. Eivätkä kyseessä ole vain maahanmuuttajataustaiset lapset, joiden lukutaidon kriisin ymmärtäisi, vaan myös kantasuomalainen nuoriso, sen iso osa siis, joka ei kohta saa selvää tavallisistakaan lauseista. ”Ota vihko repusta” oli pyyntö joka opettajan sanomana herätti vain ihmetystä, saimme äskettäin lukea. – Zhiisus, what does it mean, mitä toi meinaa? Opettajan piti näyttää sama asia kuvana, jotta pyyntö meni perille. Mitä kuulisimmekaan, jos opettajat todella uskaltaisivat puhua kaikesta kokemastaan? Piirustusopeja tarvittaisiin siis kohta äikäntunneille avustajiksi, vai?

Alkaa olla selvää, että kaikki mitä minä tässä nyt kirjoitan, menee suurimmalta osalta tulevien sukupolvien kersoilta jo yli horisontin. Mutta ei auta.  On uskottava, että ainakin muutama sadasta on vieläkin valveilla ja kykenee ymmärtämään sanojen suuren kirjon merkitykset ja niiden kasvun ajatuksiksi. Ja aina löytynee edes joku lukija, joka löytää myös vanhat klassikot. Niissä jos missä on kirjallisuuden kestävin perusta.

KOLME

Minna Canth (1844-1897) on yksi heistä, suurista klassikoistamme. Minna vain, nykyajattelulla. Eilen oli hänen syntymänsä päivä, josta on tullut nyt myös liputuspäivä, niin tasa-arvolle kuin Minnalle itselleen. Hän oli sekä liikenainen Kuopiossa (Kanttila) että myös esifeministi kokemansa perusteella; syystä mielipidevaikuttaja ja sitten myös kirjailija, jonka teokset Työmiehen vaimo (1885) ja Köyhää kansaa (1886) ovat lujasti suomalaisen proosan ytimessä, kivijalkana tuleville kirjoittajapolville. Niin esteettisesti kuin etenkin myös eettisesti!

Ranskan vallankumouksen kolmesta arvosta tasa-arvo on itselleni tärkein. Veljeys ei niinkään tai sitten en sitä käsitä, vapaus taas kyllä. Mutta Suomessa olemme sentään yhä edes jollain henkisellä tasolla vapaita, kunhan emme eksy somemaailmaan. Siellä voi saada runtua jo aivan mistä syystä tahansa.

Tasa-arvoa on jo, ja eteenpäin mennään. Yhdessä, tekee mieli toivoa.

Jos joskus meidän elämämme sakkaa, varsinkaan Minnan elämä ei ollut helppoa. Hän koki naisena suurta vastustusta ja samaa myös liikenaisena, vieläpä menestyvänä sellaisena. Miten paljon hankaluutta elämä toikaan, sillä maassamme oli vielä kosolti epätasa-arvoa (sanahirviö, vaan ei auta) sukupuolesta johtuen. Lippu liehui syystä Minnalle eilen, pioneerille.

Sen kunniaksi ilmestyi maasta, ruskeiden kuolleiden lehtien seasta myös ensimmäinen sinivuokko, jonka omin silmin näin ja myös kuvasin. Sekin oli kuin Minna Canthille omistettu pienoisviiri. Taivaan puhdasta sineä ja aavistus viattomuuden valkeutta. Puhtautta, jota ihmismieli aina saisi kaivata.

NELJÄ

Monena vuonna vaimoni on ehättänyt minua ennen ja löytänyt sinivuokon, mutta tänä vuonna hän oli niin sidottu työkoneeseen, että sattuma teki minusta löytäjän. – Huraa, huudahdin itselleni, joskin hiljaa. Kyse kun oli todella sattumasta. Tuijotin hajamielisesti jalkoihini kun olin noussut autosta ja katsoin mäkeä aivan muuta miettien. Ja siellä se oli ja katsoi kuolleiten lehtien altakin takaisin: sininen vuokko.

A. meni myöhemmin kameransa kanssa ulos ja löysi tietenkin 15 vastaavaa vuokkoa, joita kuvasi tavalla, joka saa vuokkoon kokonaan uuden ulottuvuuden. Chapeau! haluan huudahtaa.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Silti nostan nyt huumorimielessä päätäni ja sanon, kuten huomautti aikanaan Erno Paasilinna minulle ja Antti Tuurille, kun mekin lopulta saimme Finlandia-palkinnon: ”Sen voi ensimmäisen kerran saada vain kerran…”

No, ensi vuonna luulen, että häviän vaimolleni taas kuten muinakin; jos en muussa niin kuvien tasossa. Mutta yrittänyttä ei laiteta. Jos mikä täällä Niemelän mäkitorpan mailla on aito kevään merkki, niin sinivuokko on. Muutaman viikon kuluttua mäellämme on niitä satoja, ellei jopa tuhansia. Ja sitten valkovuokot seuraavat. Nykyään kaiketi ilmaston muutoksesta johtuen ne kukkivat usein myös osin samaan aikaan. Silloin luonnon ikioma siniristilippu on täällä hetken todella voimissaan.

VIISI

Kevät alkoi nyt toden teolla. Käväisin Lohjalla, jossa katupölyn määrä alkoi ylittää sietokyvyn. Pölyä riittää, koska ei ole satanut. Kevättä sekin.

Pölyä suurempi kevään merkki oli ensinnä toisistaan kiinnostuneet ja esileikkejä harjoittavat joutsenet ynnä myös kanadanhanhien ja sorsien sekä telkkien tulo jokilaaksoon. Vielä varmempi kevään merkki oli ensimmäinen töyhtöhyyppä. Sain siitäkin kuvan; valitettavasti se vain ei kuvassa näy. Niin paljon pienempi joutsenia se on.

Luonto puhuu. Ihminenkin, ja joskus jopa paljon. Tänään itselläni on taas ollut halua puhua. Joten kuljetaan vielä pieni hetki sanojen polkua eteenpäin.

Blogin otsikossa esiintyy viimeisenä sana maailma. Maa ja ilma, siinä kaunis pari, tosin elämälle elintärkeä vesi sanasta puuttuu, vaikka planeetallamme on valtameriä paljon enemmän kuin maata. Muistelen, että pelkästään Tyyneen mereen mahtuisivat kaikki maailman mantereet. Maailma on kuitenkin olemassa juuri näin ja vaikka siinä mitä tapahtuisi, se on ainoamme. Yhä vain suhtaudun siihen positiivisesti, ehkä keväänkin tähden. Syksyllä eli marraskuussa koko asiaa taas on paras olla miettimättä lainkaan. Synkeydessä on aina parasta pitää katse tiukasti pallossa, kuten tennistermi kuuluu. Vasta kun palloa on lyöty, voi katseen nostaa kohti vastustajaa ja suunnitella seuraavaa siirtoa.

Mitä maailmalta odottaisin minä nyt. Rauhaa tietenkin.

Ajatus on kaunis ja toive oikea. Koko ihmiskunnan historia on tosin ollut sotien historiaa, valloituksia, joita on tehty vaikka miten ja vaikka minne ja joista suurin osa on taas menetetty aikanaan. Suurimpina kärsijöinä ovat olleet alkuperäiset asujat eli alkuasukkaat: Amerikassa intiaanit, Australiassa aboriginaalit, Grönlannissa inuiitit, Pohjoisessa saamelaiset ja Siperiassa eskimot, Afrikassa heimot, Etelä-Amerikassa vaikkapa azteekit ja inkat. Ja niin edelleen ja edelleen. Luettelo on loputon. Oikeudenmukaisuutta ei ole ollut ja tuskin sitä saadaankaan. Mutta uusille valloituksille pitäisi jo viimein laittaa stoppi.

Helpommin sanottu kuin tehty. Sota on ajatuksellinen syöpä, joka hiipii näköjään vaikka minne imusolmukkeisiin ilman että edes tajuamme sitä. Voisiko universaalia rauhaa siksi koskaan saada aikaan koko maapallomme mitassa. Tuskin, tai ehkä sittenkin.

Unelmointi sallittakoon. Jos meiltä viedään toivo, meiltä viedään kyllä kaikki. Mutta toivoa ei voi viedä, sanoo mies nyt uljaasti ja nostaa päätään. Jokaisen vankilan muurikin on murrettavissa, kunhan viisaudessamme keksimme keinot. Ja kyllä me keksimme. Onhan ihmisrotu nykyään yhä vain nimeltään homo sapiens. Ja sapiens tarkoittaa edelleen viisautta, vai?

(20.3.2025)