ALKU

Aloitan tämän siitä, että elämme maaliskuun 12. päivää vuonna 2025. Päivä on keskiviikko. Kello on 7.12. Salin uunissa palaa tuli. Ulkona on pakkasta neljä miinusastetta. Kevät on siten peruttu. Tai peruttu ainakin pariksi päiväksi.

Siinä kahdeksan lausetta, joista kuutta ensimmäistä voi kutsua toden lauseiksi. Niistä ei missään katsannossa pitäisi syntyä muuta kuin yksi tulkinta. Kaksi viimeistä lausetta ovat jo ehdollisempia. Kevät voi olla peruttu tämänhetkisen kylmyyden tähden, tai sitten kevät silti jatkuu, eletäänhän jo maaliskuuta ja valo lisääntyy päivä päivältä. Joten, mihin kategoriaan nuo kaksi viimeistä lausetta sitten kuuluvat? Mahdollisiin, sanoisin. Aivan mahdottomia niistä kumpikaan kun ei ole. Mahdoton on lause, jota mikään fakta ei kerta kaikkiaan tue. Nyt vierekkäin ovat kahta täysin vastakkaista asiaa tarkoittavaa sanaa. Ne saavat näin ajatellen kuitenkin väliinsä sillan.

Neuvottelujen silta. Neuvottelujen lankaa ei koskaan pitäisi katkaista, sanoi vanha viisauskin.

Kyse on aina myös  tulkinnasta, totunnaisesta tai omaksutusta ajattelusta, mutta myös tietojen laadusta ja määrästä. Tämä on hyvä muistaa. Vain kaikkein asiallisimmat faktat pysyvät ja niiden avulla voi selvitä pää pystyssä tässä maailmassa. Kaikesta muusta voidaan jo vääntää kättä ja kertoa, että mikä tahansa lause on joko aivan oikea tai sitten täysin väärä. Miksi? Siksi, että ajattelussa on nykyään mukana myös tunne ja usko. Todellisella ja eksaktilla tiedolla ei näytä  enää juuri olevan väliä. Sitä voidaan myös käyttää aina siihen tarkoitukseen, mikä käyttäjälle kulloinkin sopii. Totuus vääntyy kuin kuumennettu rauta ja sulaa kuin auringossa jää.

Minä uskon, sinä uskot, hän uskoo. Ja niin mennään ja niillä mennään. Tällä uskolla maailmammekin on ajautunut tilanteisiin, joita lienee mahdoton aivan lopullisesti purkaa. Kun varsinainen uskonto, vaikkapa kristinusko, on osoittanut heikkenemisen merkkejä varsinkin Pohjoismaissa, on tilalle saatu jo vaikka minkälaisia uusia uskomuksia, joista on syntynyt saman tien toisenlaisia uskontoja. Jopa siinä määrin, että niiden ympärille on rakennettu myös poliittisia liikkeitä, jotka pyrkivät vaikuttamaan lainsäädännöllä tavallisten talliaisten elämään ja koko yhteiskuntaan. Jotta kaikki muutkin ajattelisivat kuten he, ainoat oikeassa olijat!

Näitä uskoja ja uususkontoja kaupataan siten totuutena, juuri kuten vanhoja uskontoja muinoin. Ennen käännytettiin epäuskoisia jopa asein, nyt aseina ovat usein sanat. Pahaa jälkeä niilläkin saadaan, jos ei sentään kuolemaa. Se hoituu asein ja sodin.

Miten vaikea on siksi juuri nyt nähdä millainen maailmamme on kymmenen vuoden kuluttua, edellyttäen, että tämä tuntemamme ihmisten maailma on yhä olemassa. Siihen kyllä itse uskon.

Sanon sen näin. Kyseessä on siis taas vain usko, nyt omani, sillä erotuksella että tiedän sen itse uskoksi. Tässä uskossa kyseessä on luottamus siihen, että ihmisessä on enemmän hyvää kuin pahaa ja juuri hyvän ja järkevän avulla umpikujistakin voi löytää tien ulos.

Siihen uskoon minun itseni on yhä vain nojattava. Tietoa minulla tai kenelläkään ei voi olla siitä mitä kymmenen vuoden kuluessa Telluksellamme tapahtuu. Arvailua, ajatuksia, mielipiteitä ja ennusteita vain. Niiden varassa on pakko elää ja ennen kaikkea, jatkaa elämistä kaikissa olosuhteissa. Jos mahdottomissa, niistäkin voi aina edes jollain lailla yrittää tehdä mahdollisia.

KESKIKOHTA, YKSI

Viime sunnuntaina teki mieli nähdä edes hitusen maailmaa ja niinpä suunnistimme pitkästä aikaa Karjaalle.

Miksi sinne? Koska sieltä löytyy vegeravintola Green Mama´s, joka onkin varsin mainio paikka. Nyt se oli auki myös pyhäpäivisin.

En ole koskaan tainnut pettyä mihinkään siellä syömääni. Vanha erillinen ja luonnon keskellä oleva tiilirakennuskin on hauska; jokin lihantarkastamo siinä on ammoisina aikoina pitänyt majaa. Ja lähistöltä löytyy parkkipaikkoja, jopa runsaasti.

Kuvasimme aterioitamme. Joskus sitäkin voi tehdä. Toisella Buddha Bowl eli minulla. Toisella meksikolaistyylistä tortillaa, A:lla siis. Omani ainakin oli taas kerran juuri sellainen, josta pidin.

Kahville päätimme kuitenkin ajaa Fiskarsiin. Sitäkin kautta voi ajaa kotiin ja pääsee ajamaan pitkin idyllisiä teitä. Muutenkin on hauskempi tehdä ympyrä kuin palata takaisin samoja vanhoja jälkiä.

Fiskarissa meitä  odotti alkukevään hiljaisuus eli vain muutama kaltaisemme turisti, kuten myös jokunen juuri ja juuri auennut kauppa.

Mutta antiikkikahvila oli auki ja korvapuusti tuoksui. Joimme kahvit ja jaoimme yhden puustin. Täytyy sanoa, että hyvää oli.

Sitten kuljeskelimme joenvartta pitkin. Näkymä on aina mielleenpainuva. Miksi myös heijastukset joen pinnalla ovatkin niin lumoavia, ainakin minusta.

Kun katsoo vettä joka on tyyni ja silti virtaa, siitä peilautuu kaiketi jonkinlainen elämän kuva. Pitäisikö siis sanoa, että joki on samalla myös kuvastin mahdollisesta taivaastamme.

Jopa sorsia näkyi. Pieni perhe.

No, muutama sorsa on nähty myös jo jokilaaksossamme.  Ja joutsenet alkavat jo selvästikin hakeutua laakson vanhoille pesimispaikoilleen. Isoja lumipallomöykkyjä ne ovat, vettä hitaasti ja arvokkaasti melomassa. Valitettavasti juuri nyt ne uivat niin kaukana, että kuvan ottaminen on turhaa.

KESKIKOHTA, KAKSI

Kun palasimme kotiin, muisto Fiskarsin joesta hiejastuksineen innosti jälleen kerran kuvaamaan muutakin, kaikkea mihin silmä osui ja mikä kuvaamista tahtoi.

Lähiympäristöstämme olin jo päivien ajan etsinyt jo sinivuokkoja, mutta vielä turhaan. Kukkia löysin kyllä lopulta, mutta ne kasvoivat naapuri Arvin talon seinustalla. Kuvassa näkyvän jouluruusun olen jo aikojen alussa lahjoittanut Arville ja hän istutti sen silloin keväällä kukkapenkkiin, jossa se alkoi viihtyä niin, ettei paremmasta väliä. Se leviää, siementää ja sikiää vuosi vuodelta aina yhtä innokkaasti . Ruusu on kuin mikäkin muinainen haaremiherra. Vaikka se on Arvin, voinen kuitenkin ottaa kuvan tähän ikään kuin joskus hetken minullekin kuuluneena.

Tämä jouluruusuyksilö (helleborus) on todella poikkeuksellisen hanakka sekä kukkimaan että leviämään. Tänä vuonna se kukki lumen allakin, mikä selvisi kun sen päältä lapioitiin lunta pois, minulle kerrottiin. Aito alppien kasvihan se alkuaan onkin.

Löytyi myös pari krookusta sen viereltä, mutta koska oli pilvistä, kukat eivät auenneet. Silti. Onhan niissäkin jo kevään tuntua, sinen ja violetin sävyjä.

Omalla pihalla keväisiä olivat vain patsaat. Sen tunnun sai aikaan ajan lahjoittama sammal, joka monen patsaan päässä pani ajattelemaan paitsi ikää ja vanhuutta, myös tulevan ajan kukoistusta, vihreän valltakautta: Verde que te quiero verde. Odotan ja odotamme sitä.

Tässä  kevään ja viereisen sakuran enteeksi japanilainen kivilyhty, se on pihallamme, mutta silti kuin vanhan Kioton temppelin puutarhassa. Kawabatan kirjat tulevat siitä mieleen.

Tien poskessa taas näkyy (jos näkyy) indonesialainen kivipatsas, joka kertoo syleilevästä rakkaudesta, tai vain kumppanuudesta. Joka tapauksessa se on häveliäästi jo kohta täysin sammaleen peittämänä. Mahdollista on rakkaus noinkin, myös mahdoton rakkaus. Eihän sitä kukaan näe.

LOPPU

Viikon alussa ajoimme ihan vain tuulettumaan Paloniemeen. Oikeastaan meidän piti mennä piti mennä aivan muualle, mutta jokin etiäinen ohjasi ja minä käänsin rattia.

 Onneksi ajoimme juuri sinne.

Aina kun tänä talvena olemme siellä käyneet, on ilma hetkeksi muuttunut suopeaksi ja Lohjanjärven maisema ikään kuin mielellään avautunut kuvattavaksi heijastuksineen kaikkineen. Ja aurinko on hohtanut himmeästi ja unisesti taivaalla.

Se on ollut outo sattuma, joka antaa hyvän mielen. Ikään kuin meitä olisi sinne odotettu.

Jäällä ei näkynyt enää edes pilkkijöitä ja rannoilta oli jää muutenkin jo sulaa. Iso himmennyt peili ulappa silti yhä oli. Otin siitä kuvan, koska se todella sitä halusi ja pyysi.

Ja otin myös toisen. Puu sai luvan olla mannekiinina.

Kolmannessa otoksessa on muuan muu kuvaamassa samaa näkymää kuin minäkin.

Ja siihen kuvaaminen loppui. Taas kerran olimme myös ainoita kulkijoita Paloniemessä. Kesällä paikalla toki käy myös uijia ja perheitäkin.

Nyt vain nurinkäännetyt veneet makaavat sivummalla rannalla jään lähtöä odottamassa. Kaunis on Palis. Kun maailman touhuja katselee, toivoisi, ettei ainakaan tätä kohtaa järven läheltä koskaan rakennettaisi. Jos Lohja mielii jatkaa järvikaupunkina, sen pitäisi silloin myös ottaa huomioon juuri Paloniemen kaltaiset, kaikille vapaat ja vanhaa puhdasta luontoa vaalivat kukoistavat rannat.

JA LOPUN LOPPU

Näin olemme kiertäneet koko ympyrän, nähneet paljonkin mahdollisia näkyjä ja asioita ja unohtaneet mahdottomat. Ja samalla päässet takaisin keskiviikkoon, siihen josta aloitimme, palanneet menneiden päivien muistoista nykyhetkeen. Keskiviikkopäivä on edelleen hiljainen, liki tuuleton, harmaa, odottava.

Kohta tuuli kuitenkin nousee, ja aina kun nousee, se tuo jotain mukanaan. Myös etelään on luvattu lumisadetta ja huonoa ajokeliä huomiseksi, mutta kuinka lienee. Jos sataa, satakoon; talvirenkaita tuskin vielä monikaan on vaihtanut, sitä ainakin toivon. Huomenna on kaupunkipäivä, siskon hoitoa ja tennistä. Mutta sitten taas pääsen takaisin kotiin. Hyvä on olla ja käydä maailmalla, hyvä on sieltä myös palata. Jo viikonlopuksi on tulossa lämmintä ja jos lunta saammekin, se kyllä silloin sulaa. Kevät tulee, tulee se ja hyvä että tulee. Jos ei nyt niin kohta. Kevään toivossakin on hyvä elää.

(12.3.2025)