En ole koskaan juhlinnut isommin merkkipäiviäni, ellei sitten oteta lukuun niitä 40-vuotisjuhlia, joita täällä Sitarlan kylässä, silloin juuri hankitussa ja siten upouudessa kodissa elokuussa 1983 vietettiin. Upouusi on hauska sanonta Niemelän talorähjälle, joka oli sortumassa kaikin tavoin. Mutta sitä ei silloinen monsieur Mäkelä halunnut nähdä. Olihan ympärillä luonto ja sen äänet, hiljaisuus, kauneus, rauha. Tiesin siitä tulleeni viimein kotiin. Sen kertoi tunne ja sydän. Järki oli siitä hankinnasta kauas kaikonnut. Onneksi, sanon nyt.

Toki juhlat oli syytä järjestää. Enemmän ne olivatkin juhlat ystävien ja uuden paikan ja talon kunniaksi kuin oman ikäni. Ystäviä oli läsnä kosolti ja paljon oli ruokaa ja ilojuomaakin, jota vielä itse nautin. Tasan nelikymppisiä oli silloin lisäkseni läsnä muitakin: Kristiina Lyytinen, Rekku Käkelä ja Matti Wiikari. Matti ja Kristiina ovat jo muualla tästä maailmasta, Rekku ja minä yhä jäljellä. Tuosta kaikesta on nyt kulunut yli 42 vuotta; Siis edellisen etapin verran, ja pari vuotta ylikin.

Sain juhlahumussa päähäni voikukkaseppeleen, jonka solmi Auli Wiikari, entinen Tarkka, alkuaan Kostioja, jos oikein muistan. Suuta soitettiin ja sankari (minä) väsyi kesken, mutta vielä seuraavana aamuna juhlia hieman jatkettiin; Erno Paasilinna kun oli Tyyskän kanssa jäänyt yöksi. Vasta iltapäivällä heille tilattiin taksi ja sitten kaikki hiljeni. Taas puhui vain luonto.

Niin koitti toinen aika, uusi aika. Se tarkoitti aina lähinnä työtä vuorotta; varsinkin kustantamon työtä, mutta myös omaa kirjallista työtä; niiden ohella vielä talon kunnostamista asumiskelpoiseksi omin ja varsinkin toisten käsin. Se jos mikä on ollut loputonta ja tulee ilmeisesti aina olemaan, hamaan tappiin saakka.

Palkkatöitä tein silloin kaikenlaisia; olin juuri saanut nimityksen Otavan apulaisjohtajaksi kirjallisella osastolla ja kestin sitä rääkkiä vielä kolmisen vuotta. Mutta toisaalta ääni sisällä kuiski vapaudesta ja veri veti hiljaisuuden ja luonnon puoleen eli asumaan kokopäiväisesti tähän mäkitorppaan, jossa nytkin tätä kirjoitan. Vielä töissä ollessani tein myös lomilla kustantajalle pakollisia hommia, mutta sain aikaiseksi jossain välissä myös omaa. Vuonna 1985 julkaisin kaikesta talossa ja maalla jo kokemastani runokirjan Unelma onnesta numero 5, jonka eräänlaisessa nimirunossa oli heti säe: ”Vai oliko tämä jo kuudes?” Odottava ja aina odotukseen pettynyt oli siis seonnut unelmien määrässäkin.

Outoa on ajatella mennyttä maailmaa nyt. Se oli ja sittenkin, oliko se todella? Vielä monet tapahtumat kulkevat filminauhoina hurjaa vauhtia silmien ohi. Muistan vuorosanoja, tunteita, hetkiä, ihmisiä. Ja sitten ollaan taas muualla, aivan toisella vuosisadalla ja -kymmenyksellä. Mikä on ollut totta ja mikä unta, mikä muisto, ja mikä muistin tuoma aie tai toive, ehkä vain hahtuva? Kaikki se on kuin runoa; totta, mutta lähes mahdotonta avata täysin, saati selittää.

Nyt elämme vuotta 2025 ja jotain tuokin vuosiluku on jo tullut minulle merkinneeksi. Julkaisin kaksi esikoisromaaniani vuonna 1965 ja siitä ajasta on kulunut tasan 60 vuotta. Juuri äsken tuli painosta viimeisin kirjani Runouden ylistys (WSOY, 2025) ja sen myötä ja 60-kirjailijavuoden kunniaksi kustantamo piti oikein juhlat. Sekä teoksen että myös vuosikymmenten kunniaksi.

Äkkiäpä se, mikä on ollut luonnollinen osa elämää muuntui numeroiksi ja vuosiksi. Ihmeeltä tuntuu. Pitkä matka, paljon mutkia, kuoppia, kaarteita, joskus oikopolkujakin, mutta niitä vain joskus. Jollain lailla olen saanut tarvotuksi kaiken läpi. Muutaman kerran on hengenmeno ollut jo hyvinkin lähellä, onnea on vaeltajalla siis ollut matkassa. Ja vuosien myötä on myös kirjojen pino kasvanut. Niitä on nyt 145 alkuperäistitteliä, mikä ei kuitenkaan tarkoita mitään. Määrä ei muutu laaduksi, vaikka Karl Marx olisi mitä sanonut. Onhan maailman ensimmäinen kommunismin valtiollinen kokeilija eli Neuvostoliitto siitäkin erinomainen esimerkki.

Vuosien myötä fiktiivinen ilmaisu on kohdallani kuivunut ja faktion osuus kasvanut. Näin taitaa käydä usein. Muistan aikanaan ihmetelleeni sitä, miksei Veijo Meri jatkanut hyvien romaaniensa kirjoittamista. En ihmettele enää. Myöskään runous ei näy juuri viihtyvän iän kumppanina. Lukijan iän kyllä.

Eikö runotar tai runon musus kúnnioita harmaita ohimoita? Ihastuuko se aina vain nuoriin ja vaikutuksille vielä herkkiin nuoriin? Kuinka vain. Vaikka hylkäsit minut, minä en hylännyt sinua.

Kun rupesin miettimään ikää ja iän suhdetta runouteen, löysin silti ainakin kaksi runoilijaa jotka kirjoittivat lähes läpi elämänsä: toinen oli Viljo Kajava, jonka muistelmateoksen Aika rakastaa, aika laulaa (Otava, 1990) toimitti ja teki juuri Kristiina Lyytinen. Viljo eli kuten muistelmissaan, lauloi ja rakasti. Hänen runoesikoisensa Rakentajat julkaistiin 1935 ja viimeinen Vielä piirrän viivan vuonna 1996, siis 61 vuotta esikoisen jälkeen.

Helvi Hämäläinen aloitti puolestaan proosalla 1930, mutta kirjoitti kaiken aikaa myös runoja. Ja miten vastustamattomia parhaimmillaan: ”Jumala rakastaa minun runojani”. Kyllä. Sukupolveni unta ilmestyi 1987 ja sai jopa Finlandia-palkinnon. Vaan siihen uuden kirjoittaminen jäi. Aikaa oli silloin kulunut 57 vuotta. Jossain odottaa kaiketi aina se pysäkki, johon on tylysti kirjoitettu Terminal. Tuntuu siis että itsekin olen ehkä jo tullut siihen kohtaan elämässä, jossa Leinon tavalla voisi sanoa: ”tähän asti, muttei tästä edemmäs”. Vaan kuinka lienee. Pääparka kun ei vieläkään millään suostuisi heittämään hanskoja ja pensseliä komeroon.

Ei runous itse ikää syrji, ellei ikä runoa! Tätä vakuutan nyt ja toivon että myös kuuntelen. Katson siksi vielä mitä Eeva Kilpi, yhä hengissä oleva, on saanut aikaan. Hän syntyi vuonna 1928, joten pitkä matka hänellä on jo takana. Esikoinen, novellikokoelma Noidanlukko ilmestyi vuonna 1959 ja jos oikein ymmärrän, viimeinen oma alkuperäisteos on ollut runokokoelma Kiitos eilisestä 1996. Sen jälkeen on kuitenkin vielä löytynyt ja koottu vaikka mitä Kilven laajasta julkaisemattomasta tuotannosta – kiitos Anna-Riikka Carlsonille hänen huolellisesta ja huolekkaasta toiminnastaan. Varsinkin puhuttelevia ja hienoja muistikirjoja mietteineen ja aforismeineen on ollut ilo lukea.

Kaiken myötä Kilvestä on tullut ilmiö, joka avautuu yhä myös nuoremmille sukupolville, sillä runot ovat pysyneet elossa. ”Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun.” Myös minä luotan sinuun, oi Eeva.

Alex Matson (1888-1972) ja Kersti Bergroth (1886-1975) olivat aikanaan hetken avioparikin; kumpikin julkaisi hyvää proosaa vielä silloin kun he olivat jo täyttäneet maagiset 80. Ikä ei siis sittenkään taida koskaan olla varsinainen este, esteeksi tulee vain oma pää, sen kapasiteetti ja myös halua vielä kerran sanoa jotain. Sekä toki myös ympäristö, jolla on kaikesta taiteesta aina oma uudenlainen ja usein vanhaa torjuva näkemyksensä.

Tuo uusi uljas näkemys kestää seuraavan sukupolven tuloon ja joskus vähän ylikin. Mutta aina se uusi tulee, se joka on vallassa ja lopulta taas hetken kukoistaa ja määrää. Senkin kanssa on elettävä, ja elettävä meidän kaikin tavoin on, jos ylipäätään elää haluamme.  Eihän nykymaailmamme menosta muuten voi mitään nähdä, saati ymmärtää.

Maailman meno. Toden totta, menoa (menoja) meille suodaan. Sotia käydään, sotaa pelätään. Paniikkimieliala alkaa olla vallalla. Se ei koskaan ole hyväksi. Näemme toki kauhistuttaviakin näytelmiä, joissa sankareista tehdään konnia ja konnista sankareita yhdessä yössä. Mutta tulee aika, jolloin nuo hahmot palaavat taas ainakin osin vanhoihin rooleihinsa. Siihen uskon. Maailma on sekaisin, mutta milloin se ei olisi ollut? Historiaa kannattaa siksikin aina lukea. Ja kun siihen tätä nykyaikaa heijastaa, ehkä huomaa jotain. Mitä, sen jätän lukijoiden itsensä pääteltäväksi.

Back to business, mutta ilman diilejä… Onneksi kirjallisuutta yhä on ja onneksi sitä yhä tehdään ja jopa julkaistaan. Ja onneksi meillä on vanhaa taidetta ja uudempaakin, vanhaa  klassista musiikkia ja joskus ihme kyllä myös uudempaa (Pärt ym), ja sitten paljon muutakin taidetta ja sen liepeillä majailevaa toimintaa, uutta ja ihmeellistä. Onneksi meillä on myös taiteeseen uskovia, on katsojia, kuuntelijoita ja lukijoita. Aina heitäkin tulee uusia, jostain vain. Ja olen siitä kiitollinen, se jos mikä valaa uskoa tulevaisuuteen. Tiede pelastaa, taide parantaa ja kumpaakin tarvitaan. Elämä on ihme, jota yritän selittää, olen yrittänyt jo 60 vuotta. Ja yhä tekee mieli yrittää. Siitä jos mistä pidän edelleen kiinni.

Tässä iässä elämä on jo hautajaisia täynnä, kun taas häitä harvemmin, itse asiassa ei enää koskaan, tuntuu. Viimeiset hautajaiset olivat tiistaina Temppeliaukion kirkossa. Leena, vanha tuttu, nuori neiti Majander, sittemmin myös Reenpää, sai siunauksensa suuren väkijoukon kannattelemana. Liian aikaisin katkesi Kirjatytön matka, mutta rohkea ja vireä sielu piti toisaalta kamppailua syöpää vastaan käynnissä paljon kauemminkin kuin olisi luullut. Siinä asenne josta on syytä ottaa oppia. Vasta kun oli aivan pakko, täytyi antaa periksi.

Kuolema ja elämä ovat toistensa ikuiset seuralaiset. Mutta moni jättää kuollessaan perinnön, josta kasvaa uutta; kuten vanhasta puusta joka saa kaikessa rauhassa maatua metsässä. Se toimii kätilönä ja lastenhoitajana uusille taimille. Näin ajattelen Leenastakin. Jos ihmisellä pitää olla uskonto, jos haluaa uskoa, olen itse kallistuva elämän kierron uskoon, koska se tuntuu todelta. Eikä vain tunnu, vaan on totista tottakin, myös.

Nyt alkoi aamu aikainen, on lauantai, lauhapäivä, sillä tuolla ulkona ollaan jo nollassa tai vähän plussallakin. Se tietää helpohkoja ulkoillutusilmoja, sillä filosofi Pate on jälleen saapunut kunnioittamaan meitä ja taloa läsnäolollaan. Miten virkeä se nyt  taas on. Yölläkin Pate heräsi ja minun oli päästettävä se ulos pimeään, mutta takaisin sieltä se vain tulla tepsutti ja vaati heti herkkua seikkailustaan. Sai. Kuinka muutenkaan. Eihän pienelle vanhalle koiralle voi tuottaa pettymystä. Sanoo toinen rähjä-äijä.

Ulkoilimme sen kanssa Aurlahdessa ja kylläpä jalka nousi taas virkeästi, pitkä matka meni hypellen hajujen perässä kuin nuorena ja terveenä. Mieli hoitaa joskus ruumista ja saa sen käyttäytymään tavalla, jota vanhasta ei uskoisi. Menoa ja herkkuja, siinä Paten uskonto!

Jäällä oli muutakin liikettä: potkukelkkailijoita, luistelijoita, hiihtäjiäkin. Vaikka viima oli purevahkoa, se ei ihmisiä estänyt. Suomi! Miten hyvä maa sinä oletkaan.

Näin elämämme yhä jatkuu. Uunissa palaa tuli, sen huminasta ja etenkin huminan laantumisesta kuulen, milloin puita on syytä taas lisätä. Siten uunin muuri lämpenee ja pitää lämmön aina hamaan yöhön saakka. Ja seuraavana aamuna sytytän siihen taas roihun. Vielä nyt, kun on talvi ja helmikuun loppu, teen niin. Mutta maaliskuun lopulla tuskin enää. Sitten aurinko lämmittää jo taloa ja katon paneleista saamme omaa puhdasta ja ilmaistakin sähköä.

Jälleen yksi vuosi on alkanut kulua; kulua kunnolla. Ollaanhan viikon päästä todella jo maaliskuussa, joka kalenterin mukaan on ensimmäinen kevätkuukausi. Muistan vuosia jolloin tähän aikaan olen nähnyt ensimmäisen sinivuokon. Vuokolla on nyt viikko aikaa ilmaantua. Tervetuloa, jos suinkin voit. Otamme ilolla vastaan.

Toivoa kaikesta on, myös paremmasta ja hyvästä. Jos toivo pitää, vuoden päästä olemme taas tässä, samassa tilanteessa mennyttä ja tulevaa ihmettelemässä. Menneestä tiedämme silloin jo jotain, uudesta emme taaskaan mitään. Mutta eteenpäin vain mennään hokien avanti, en avant!. Tuonne tulevaan kun on aina syytä kulkea. Vuodet kuluvat, ja niiden mukana kuluu toki myös ihminen. Mutta ihmisyys ei kulu –  ei sitten milloinkaan!

(22.2.2025)