YKSI

Tänään on ystävänpäivä, perjantai 14. helmikuuta. Törmäsin ystävänpäivään ensimmäisen kerran kirjallisuuden kautta, 40-luvun ja 50-luvun kieppeillä, kun luin lapsuuteni ja sittemmin myös nuoruuteni yhtä lempikirjaa. Se oli valtaisa opus eli Charles Dickensin (1812-1970) Eino Palolan suomennoksena kaksiosainen Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit (WSOY).

Dickens kirjoitti ensin tekstinsä lehtiin jatkokertomuksiksi ja sitten niistä tehtiin kirja. Tuplapalkkion hän siten sai, tosin niukan, vaikka oli hyvin suosittu jo aikanaan. Pidän Pickwick-kerhoa edelleen erinomaisena teoksena, joskaan en sitä enää lue. Muistan vain. Mutta väitän , että muistan yhä hyvin.

Teos on sekin kaksinapainen, siinä on kaksi aivan erilaista sankaria: nokkela, suustaan sutki ja muutenkin viisas miespalvelija Sam Weller sekä palvelun kohde, varakas pyylevä herra Pickwick itse. Talouteen kuuluu muitakin, kuten nuori palvelijatar Mary, joka on Sam Wellerin ihastuksen kohde. Ja tämän ihastuksen Sam purkaa juuri Valentinuksen päivänä kirjoittaen Marylle valentiinin.

Valentiinin tarkoituksena oli, ettei omaa nimeä tuohon lemmenviestiin laitettu, vaan vastaanottajan täyttyi se jostain vihjeestä ymmärtää. Sam Weller, joka kehitti huippuunsa vertaukset eli wellerismit, kirjoitti ensin siihen lauseen, jonka ajatteli olevan hyvä, mutta joka itse asiassa oli lässähdys, koska siinä täysin vahingossa annetaan rakkauden kohteelle vain yksi tehtävä. Aivan tarkkaa sananmuotoa käännöksessä en muista, mutta se kuului jotenkin näin: ”koska Mary olet soma tyttö, etkä mitään muuta.”

Mary ei kuitenkaan tästä suuttunut, ainakaan kirjailija Dickensin mielestä, olihan kyse hänen fantasiahahmostaan. Ja niinpä pariskunta meni kirjailijan johdattamana naimisiinkin ja sai lapsia. Onnellinen vanhanaikainen loppu siis.

Viestinsä alle Sam Weller kehitti nimimerkin jonka tarkoituksena oli vihjata Marylle, kuka viestin oli kirjoittanut. Se on kahden sanan runo ja kuului Eino Palolan suomennoksessa (se ilmestyi ensimmäisen kerran 1932) näin:

                          ”Sinun iki

                           Pickwicki”

Mary arvasi varmasti muutenkin kirjeen lähettäjän, mutta onhan tuo kelpo vihje meille lukijoillekin.

Pickwick-kerho oli seikkailukkaan Pickwickin oma yritys hauskuttaa itseään ja antaa suuntaa elämälleen matkailemalla ikään kuin seuran lähettämänä pitkin poikin Englantia tutkimusretkiä tehden. Hän ei siis tyytynyt vain rahakkaaseen elämään kodin piirissä, vaan halusi yhä nähdä ja kokea. Se piti miehen myös hengissä. Siinä auttoi Sam Wellerkin, joka luotsasi herraansa läpi monien koettelemusten, joihin tämä vanhingossa ja viekkaan Jinglenkin johdosta ajautui. Lopussa Pickwickin tahattomat vaikeudet rakkauselämän (leskirouva Bardell) ja sitten vankilankin kanssa helpottuivat ja elämä valostui. Kuuluivathan onnelliset loput 1800-luvulla nimenomaan hyvään klassiseen kertomakirjallisuuteen.

KAKSI

Oma valentiinini on kerran ollut vastaavanlainen ja siitä on nyt kuutisen vuotta kun lähetin sen A:lle. Senkin seurauksena kohde ymmärsi kyllä lähettäjän (jota en tosin edes salannut) ja viisi vuotta sitten menimme myös naimisiin juuri ystävänpäivänä. Ehkä Dickensinkin muistoksi, mutta ehkä myös siksi, että tämän hääpäivän me varmuudella muistaisimme. Tietenkin sillä ehdolla, että myöhemmin jotain muistettavaa yhä olisi.

Elämämme on toki ollut hieman erilaista kuin 1800-luvun Englannissa. Mutta yksi asia on ollut yhteinen: matkoja olemme tehneet ja kaikkea on niillä nähty. On ollut hyviä matkoja ja sitten matkoja, joissa kaikki ei ole ollut ”kohillaan”, kuten sanotaan. Mutta huonokin opettaa ja hyvä innostaa. Jokainen kokemus on kuitenkin sentään jotain antava. Jos vain itse niin haluamme.

Ensimmäinen uuden kerhomme seikkailumatka suuntautui Dubliniin jo kesäkuussa 2019. Näin jälkeenpäin se oli monin tavoin ikimuistettava. Irlannissa en ollut koskaan käynyt ja Dublinissa oli Trinity College, James Joycen ja Samuel Beckettin yliopisto. Myös ensimmäisen Pariisinmatkani (1962) tuttavat Mike ja Ronald kävivät sitä.

Pariisissa näin silloin juuri heidän kanssaan itsensä Beckettin, hengissä, laihana ja kurttuisena, vesilasi nenänsä edessä.

Daaminsa taas oli nuori ja kaunis ja hän söi kursailematta runsasta illallista Closerie de Lilasin ravintolassa, sen ulkoterassilla, Beckettin asketismista piittamatta. En tiennyt silloin Beckettistä mitään, joskaan en sitä silloin edes hävennyt, mutta sittemmin opin tietämään ja hieman häpesinkin. Nyt myös tuo velka on lopulta täysin maksettu. Huomenna hän tulee. Beckett kun tulee aina.

Harhaillessamme A:n kanssa pitkin poikin Dublinia, osuimme aina jonnekin. Tietysti myös Trinity Collegeen.

Kävi niin, että sen kirjasto oli juuri avautumassa matkailijoille, joten maksoimme ja menimme sisään. Emme katuneet. Paljon nähtävää, mutta eniten silmiini piirtyivät kuvat The Long Roomista, suuresta kirjastosalista. Koskaan ei mikään digitaalinen teos voine vetää sille vertoja. The Long Room oli ja on Tiedon ja Taidon museo, jota ei enää käytetä, mutta josta näkee, miten ja mistä ihmiskunta on ponnistanut eteenpäin. Kirja oli ennen kaikki kaikessa siinä ja minulle kirja on yhä kirja. Keksintö, joka ei tarvitse mitään muuta voimaa tai virtaa kuin sen, mikä lukijasta löytyy.

Toinen sattuma oli eksyminen Bloomsdayn viettoon. Oli kesäkuun 16. eli päivä josta Joycen romaani Odysseus kertoi. Sen sankari/antisankari Leopold Bloom vaelsi läpi kaupungin ja nyt päivää juhlivat kaikki kynnelle kykenevät kirjallisuuden rakastajat jotkut hyvinkin hauskasti (edwardilaiseen tyyliin) pukeutuneina. Myös joillain nuorilla oli olkihattu päässä.

Koska Joycen olin oppinut tuntemaan jo varhain ja Beckettiä paremmin, ilahduin, en hävennyt. Olimme hetken juhlijoiden joukossa osana heimoa. Ja onhan yhä niin että juuri tuo kirja mutta erityisesti novellikokoelma Dublinilaisia ovat peruskiviä kaikelle lukemiselle. Klassikon tuntee siitä, ettei se koskaan lopeta sanottavaansa, kuten Italo Calvino määritteli.

Irlanti on kirjallisuutta kuten Italiakin, kirjojen maa. Ja runouden. Seamus Heaney eli ja oli ja kirjoitti siellä, sai Nobelin palkinnonkin ja kuoli. Hänen hautakivessään ovat yhden runon alkurivin sanat:

  ”Walk on air against your better judgement”

Aivan vastaavaa idiomia ei suomen kielestä löydy, mutta suomensin sen pyydettäessä kiireellä näin:

     ”Kulje pilvien päällä vastoin parempaa tietoasi.”

Muitakin mahdollisuuksia on, luvuttomasti. Myös tätä on kirjallisuus. Ja neuvona tuo lause on yhä hyvä. Se on positiivinen yritys kohdata myös kaikki se kauhea, mitä tämä maa päällään kantaa. Ja kuten tiedämme, sitäkin lajia riittää.

KOLME

On ystävänpäivä ja myös hääpäivä. Ei hätää; kaksin aina kaunihimpi.

Ei päivää sen kummemmin tarvitse viettääkään, onhan perjantai arkipäivä, työpäivä. Viisivuotishäät ovat myös nimeltään arkisesti puuhäät, jos olen oikein ymmärtänyt. Nimi sopii kuitenkin hyvin. Olen juuri alkanut instagramissa seurata saittia, jossa kerrotaan maapallomme eri puulajeista ja varsinkin suurimmista ja eriskummallisemmista yksilöistä, joita eri puolilta planeettaa on löydetty. Korkein on yli satametrinen vanhus Hyperion. Kuvassa vastaavia Kalifornian punapuita.

Puu on hyvä symboli. Se symboloi minulle tietoa, kasvua, elämää. Puun ikä on usein ihmisen ikää pitempi (ellei ihminen sitä katkaise ja kärrää tehtaaseen). Malmeihin verrattuna puilla on kuitenkin yksi ominaisuus jota voimme ihailla. Vaikka yksi kuolee, sen kuolema ei ole lopullinen. Moni metsään kaatunut antaa elämänsä uusille polville, toimii ikään kuin ruokkijana ja lastenhoitajana.

Näin tapahtuu, jos puun annetaan maatua rauhassa. Katkaistun tilalle voi aina kasvaa uusi ja uusia vaikka aikaa se vaatii. Mutta tärkeiden mineraalien kanssa on huonommin, niitä ei maapallo tuota lisää. Niinpä on selvää, että tulevaisuudessa kiertotalous ja kaikkien mineraalien kierrättäminen on ratkaisu siihen pulmaan. Ei yksinkertaista tietenkään, mutta sentään ehkä mahdollista.

Puiden kanssa selviämme helpommin. Istuta puu, siten vaikutat myös ilmastoon, kirjoitti Tshehov jo kauan aikaa sitten, 1800-luvulla hänkin. Puita on istutettu ja puut saavat täällä omassa pikku metsässämme rauhassa kaatua ja maatua. Edes siten voin ajatella vastustavani tätä hurjaa hakkuuvimmaa, mikä Suomen on juuri nyt vallannut. Raiskioko on uusi normi suomalaiselle metsällemme? Miten se, Aleksis Kiven sanoin, enää poikiansa suojelee?

Kivi oli ensimmäinen suomalainen romaanikirjailija, ehkäpä suurin yhä. Ja monella tavoin myös vastaava runoilija, vapaa henki ahtaassa maassa. Suomalaisen metsän puista tehdylle perille hänen kirjansa painettiin, monia niistä hän joutui kustantamaan itse, lainavaroin. Jokainen hänen kirjansa ansaitsi ne puut, jotka sille olivat elämänsä luovuttaneet. Ja jokaisen katkaistun tilallle kasvoi todellakin ennen uusi, uusia. Myös kirjoja voi kierrättää, niiden paperista voi valmistaa uutta. Kaikki tämä on tärkeää juuri nyt, kun nuo ennen niin rakkaat metsämme muuttuvat hiilinieluista päästölähteiksi. Tosin on epäselvää, onko kyse vain laskennallisista muutoksista. Mutta hälyttävää on tämä kehitys silti.

Todellisuuden ja metsien tilan näkee kaikkialla jo ominkin silmin. Mutta suojelluilla alueilla sentään silmä vielä lepää. Sielusta puhumattakaan. Orastava vihreys on pian taas totta.

Istuta puu! Jos jokainen meistä istuttaisi, saisi Suomi uusia puita viitisen miljoonaa vuodessa. Jos istutamme kaksi, määrä tuplaantuu. Ja niin edelleen. Näin matematiikka kohtaa todellisuuden. Ja näin näen minä tulevaisuuden. Se on kuin onkin vihreä, mutta tuo vihreys ei ole politiikkaa, vaan ihan omaa aikaansaannostamme, konkreettisesti.

Nyt juuri on helmikuu ja maa jäässä, mutta kun tulee kevät, istuttakaamme siis puita taas, myös me kaksi täällä. Puuhäät saavat silloin nimikkonsa. Tuolla alhaalla vanhassa omenatarhassa on vielä tilaa ja ehkä luumu- tai hedelmäpuita kannattaisi yhä yrittää kasvattaa. Jos saamme ne suojelluksi kauriilta, peuroilta ja jäniksiltä, antavat puut meille hedelmien lisäksi muutakin. Mikä onkaan sen kauniimpi kuin täysillä kukkiva luumupuu? Aivan kohta, vain muutaman kuukauden kuluttua me voimme sen taas nähdä.

(14.2.2025)