Talven selkä


Talven selkä oli jo käsillä Paavon päivänä, tai sitten se on juuri nyt jonkin toisen vanhan uskomuksen mukaan. Taittunut on joka tapauksessa talvi jo, kumartunut kohtalonsa edessä kuin rukoilija ikonin. Nöyryys ei ole pahasta, mutta pää on silti syytä pitää pystyssä.

Koko viikon on ollut suojaa ja vesisadetta niin, että lumi on sulanut lähes kaikkialta jo kokonaan. Ja tämä kaikki on tapahtunut tammikuun lopulla. Helmikuu on alkanut, ja vasta nyt, sanovat tietäjät, saamme pari päivää vähän isompia pakkasia, nekin kyllä vain yöllä. Otamme vastaan. Ja otamme, vaikka sanoisimme vastaan. Luonto ja sää eivät meitä kuuntele.

Yhtä kaikki tuntuu, ettei sitä vanhan ajan talvea enää etelään tule. Tikka rummuttaa ja etsii ketä tahansa tikkalikkaa, palokärki kiljuu, maa on lumesta paljas. Ja monilla niityillä ja pelloilla on syksyinen tunnelma: vihreää näkyy kaikkialla. Vain pohjoisen puolella voi olla lumiläntti toisen vierellä. Jos lunta vielä tuleekin niin vain muutama sentti, sanoo ennuste. Ja jos suojaa tulee, lumi katoaa lähes saman tien.

”Vihreä, kuinka rakastankaan sinua, vihreä”, kirjoitti sata vuotta sitten  Federico García Lorca. Sitä väriä hänen olisi nyt yhä vaikeampi omalla kotiseudullaan löytää: kuivuus syö siellä eli aivan Espanjan eteläosassa vihreän ja muuttaa Andalusian maisemaa maanväriseksi. Luonnon hautajaiset, joihin vieraita ei kutsuta. He kun ovat jo todistajina paikalla.

”En tahdo sitä nähdä”, kuului Lorcan toinen säe. Tosin yhteyskin oli toinen, Lorca puhui Ignacion verestä hiekalla.

Pihallamme ruoho on lumen alta paljastuneenakin vihreää, se miellyttäisi kyllä Lorcaa. Laaksossa taas on nyt tulva, joki on paisunut yli äyräittensä ja siksi koko laaksossa lainehtii vesi kuin keväällä pääsiäisen aikoihin. Kaunista on kun valo vaihtelee ja heijastaa tyynessä vedessä taivaan värejä.

Milloin tummana, milloin kirkkaampana.

Kiertelin tiluksia puhelimen ja sen kameran kanssa ja kuvasin. Pajuissa kissat, lepissä norot. Pajuja en päässyt kuvaamaan, koska saappaat olivat huonot ja vettä pensaitten ympärillä liikaa. Mutta lepän noroista sain kuvan.

Samoin rhodot ovat jo valmistautuneet kevään tuloon. Kuten myös saniaiset. Niitä löytyy maailmalta tuhansia, Suomestakin nelisenkymmentä lajia. Saunan vieressä kalliolla kasvavat nämä. Isoja ne eivät ole, mutta ikivihreitä. Ainakin tänä talvena.

Nyt on sunnuntaiaamu ja ulkona jo valoisaa. Aurinkoa ei kuitenkaan näy. Kun katson ennustetta, näen että pakkasta tulee olemaan ehkä aste ja taivaalta saattaa tipahdella muutama lumihiutale. Kun menin katsomaan salin ikkunasta maisemaa, ei tulva ainakaan vielä ollut edes yrittänyt jäätyä.

Vesi virtaa ja virtaa vielä kauan avoinna omassa uomassaan. Naapuri oli jo nähnyt heinä- ja sinisorsia tulvalla; minä en. Mutta enpä ole kiikareilla niitä etsinytkään.

Maailmassa politiikka jatkaa junnaustaan. Diileri Trump on nyt ollut touhukkaasti vallassa viikon ellei kaksikin. Hän häärää ja määrää tulleja maansa turvaksi ja tulleista puhutaankin nyt paljon. Ovathan myös ne tapa sotia, sotkea maailman kauppaa.

Normaalit eli väkivaltaiset sodat jatkuvat samaan syssyyn ja saman aikaan yhä vain, etenkin Ukrainassa. Ajattelin, että vuodesta 2025 tulisi rauhan vuosi, vaikkapa sitten näennäisrauhan, mutta vielä ei siltä näytä. Vihan ja sodan kierre on veljeskansojen välillä kertakaikkisen loputon. Kuten vastakkainasettelu Gazassakin, vaikka siellä aselepo on nyt hetken voimassa. Eipä Trumpin Ukraina-diiliä vain kuulu. Unohtuiko se jonnekin kun nykyajan Ahmed Ahneelle tuli tärkeämpi matka Capitolin kukkulalle; kalifiksi kalifin paikalle?

Huh ja hupsis jatkan samaan tyyliin. Palataan äkkiä arkeen ja kotimaahan. Vielä täällä ovat asiat edes jossain mallissa. Paino sanalla edes ja sitten myös sanalla jossain. Menneellä viikolla kotiamme kunnioitti läsnäolollaan arvokas herra, filosofi Pate, joka lähestyy 15-vuotispäiväänsä. Pitkä ikä koiralla. Yhä vähemmän Pate haluaa kuljeksia tai edes kävellä; yhä enemmän nukkua ja sitten syödä herkkuja, eikä enää aina niitäkään muuten kuin suuresti valikoiden. Vain paras on kyllin hyvää.

Veimme herra filosofia lenkeille paikkoihin, joissa se on aikanaan elämästä nauttinut. Tässä kuvassa Pate kuljeksii Lohjan Paloniemessä; Paliksessa siis. Taluttajanaan kukapa muu kuin A. – Paten hoivaaja kaikki kaikessa. Nämä kaksi ovat valloittaneet sydämeni, kumpikin tavoillaan.

Koirista en ole juuri piitannut, mutta Pate ei ole koira… Se on sitä vain lajiltaan, sanoisin. Ja jos koira onkin, niin vanhoilla koirilla on usein vanhaa ihmistä paremmat olosuhteet. Kyllä Patesta huolta pidetään, vaimoni kantaa sitä/häntä? kuralätäkköjen ylikin joskus. Luin muutama kuukausi sitten kolumnin tai mielipiteen (kirjoittajaa en muista), jossa sanottiin, että kirjoittaja halusi olla koira vanhetessaan; ne kun saavat ehdottomasti parempaa hoitoa viimeisinä hetkinään.

Ihmisten taas käy useimmiten toisin.

Todistan. Siskoani 94 v. Helsingin kaupungin vanhaa, ikänsä palvellutta opettajaa, kävi alkuun katsomassa joku ihminen sentään joka päivä; nyt enää kaksi kertaa viikossa. Ruokaa tuodaan jos tuodaan; usein maito unohtuu. Sisko ei kuitenkaan valita, ei ehkä aina muista valittaa, kun siellä kerran pari viikossa itse käyn; välillämme kun on muuten isohko etäisyys, joka taittuu vain autolla. Minut hän tuntee vielä, ainakin väittää niin.

On tietysti onnekasta, että hän voi yhä olla omassa kodissaan. Oma tupa, oma lupa on kaunis ajatus, joka tosin toteutuu enää vain osittain. Oma apu, paras apu kun ei oikein toimi. Tilanne tulee vain pahenemaan ihmisten eliniän pidetessä. Autettavia on maassamme kohta auttajia enemmän?

Luulenpa, että siskoni asiat ovat silti paremmassa jamassa kuin monen muun: hän pääsee vielä juuri ja juuri omin voimin keittiöön ja vessaan ja saa olla yksin kodin rauhassa. Rollaattorikin löytyy aina joskus jostain nurkasta jonne sisko työntää sen parkkiin ja unohtaa. Tuntuu kyllä siltäkin, että vaikka häntä kohtaisi neliraajahalvaus kotiin hänet sellaisenakin palautettaisiin.

Maailman parhaassa pääkaupungissa hoito on nykyään tällaista tyyliin vähän miten sattuu. Kuten kaikki muukin meno a la Anni Sinnemäki. Ja huonommaksi vain muuttuu. Vanhoja ihmisiä on elossa yhä enemmän, hoitopaikkoja yhä vähemmän (kun säästää pitää). Pitäisikö eutanasia vihdoin sallia ihan taloudellisista syistä. Minä ainakin haluaisin lähteä täältä ajoissa, kun pää vielä toimii. Muistisairaana en sitten enää löytäisi itse tietäni ulos – en pääsisi edes luonnoksi luontoon, vaan olisin ja ns. eläisin jossain – eli viruisin aina vain surkeammin vaipoissa toisten ihmisten vaivana.

Ihmisten… Mitä minä höpsin. Robotit ja etähoito ovat uuden ihmeellisen ajan oikeita airuita, jotka hoitavat presiis hoitohommat. Pidetään yhteys ruudun kautta! Kaunista; vaan nykyajan vaatimaa uutta tekniikkaa ei siskoni enää opi, kun ei oikein oppinut ennen tuota vanhaakaan. Teeveestä hän saa nykyään esiin vain yhden kanavan. Eikä aina sitäkään.

Puhelimeen hän kyllä vielä vastaa, kun tarpeeksi kauan odottaa. Mutta osaako hän itse soittaa kenellekään, jos hätä tulee. Olen alkanut epäillä. Hiljaista on ollut nyt sillä rintamalla; soittaja sinnepäin olen lähinnä sitten enää minä, minä vain.

Joka päivä soitan siskolle edelleen tarkistussoiton. Ehkä tulee aika, jolloin hän ei enää käsitä mistä kuuluu ja mikä puhelimen pirinä on – mitä se tarkoittaa. Ei ole enää olemassa hyviä vaihtoehtoja ja parantumista, on vain asteettaista alaspäin menoa. Lopuksi sitten on vuorossa pohjakosketus. Jos kohta elämä vielä silloinkin jatkunee lepattaen kuin kynttilän liekki ikkunan vedossa. Kuka silloin hoitaa vastuunsa. Kuolemako vain?

Tänään soitan hänelle taas. Huomenna käyn sitten ihan paikan päällä. Tämä on lupaus. Ja kun tuon kirjoitan, päivä valkenee ja pilviverho repeytyy kuin siunatakseen aikeeni. Aurinko armas valollansa taas päivän uuden luonut on, laulettiin ennen. Näin minä sen opin, mutta muuksi sekin virsi on muunneltu. Ja mikäpä siinä, valo jäi sittenkin taas pilvien taakse. Sineä ja harmaata silti riittää, keveää sellaista. Hento ja hauras voi usein olla kauniimpaa kuin vahva ja räikeä.

Näin päivä alkoi ja päätti myös edetä. Juuri äsken pieniä idyllisiä hahtuvia satoi taivaalta; lumi oli kuin voikukan nöyhtää. Muutama kuukausi ja piha on voikukkiakin täynnä. Lumitöiden sijasta on silloin vuorossa vaikkapa ruohonleikkuu. Käsikäyttöisellä vehkeellä tietenkin. Ja niin mennään taas, kuljetaan vauhdilla kohti kesäpäivän seisausta.

Mutta seis. Ei, ei vielä, ei noin. Nythän on vasta helmikuun alku, Luojan kiitos. Kaikki hyvä on vielä ainakin hetken tuolla edessäpäin. Siellä meitä odottaa jälleen itse Kevät, nuori neiti Kevät, La bella Primavera. Ja kun taivas aukenee ja hymyilee, myös Vivaldi, tuo Venetsian punapappi Il Prete Rosso soittaa meille sen kunniaksi taas yhden juuri siihen hetkeen sopivista ja ikuisuuden ääntä kantavista vuodenajoistaan.

(2.2.2025)