YKSI

Nyt on sunnuntai ja samalla erään läheisen syntymäpäivä. Onneksi olkoon. Vuosia on takana ja paljon edessä, uskon ja toivon. Elämä kulkee ja me sen mukana milloin vuorotanssin milloin tasatahdin rytmissä. Chopin soikoon!

Syntymäpäiviä vietämme täällä viettämättä viettäen. Luonto on silti kaunistanut maiseman juhlaan, joskin lumitöitä tarvittiin jotta tie kotiovelle pysyi auki. Mikäpä oli aamun valjetessa ottaa kola ja mennä hommiin. Kuntoa lumen kolaamisesta saa kasapäin, se on maaseudun salillakäynneistä yksi.

Tilustiemme hoiti naapuri jo aamulla kello 5 (kierrämme piikkipäärynää, sanoisi T.S. Eliot sitä ennen, tosin niin vain suomeksi käännettynä; prickle pear kun on itse asiassa Opuntia-kaktus). Kun heräsin yöllä lauantain puolella, näin, että kylätietä aurasi jo silloin kunnan kalusto. Meillä ei siis ole edelleenkään mitään hätää. Motissa emme ole vielä kertaakaan olleet. Koputellaan silti puuta.

Ilman noita ison kaluston apuja olisi talomme motti talvella totta – asummehan metsässä. Kyllä lumikolallakin saa jotain aikaan ja tietä auki, mutta hitaasti. Viime talvi oli vaikea, nyt on päästy helpommalla. Perjantaina satoi lunta kuitenkin aivan kasapäin vieläpä tuulen voimin ja tuomana ja leuto talvi vaihtui pikku pakkaseen, mutta onneksemme vain pieneen. Meteorologi oli luvannut että lunta tulee vaakasuoraan ja sillä mentiin. Mutta kyllä lumi niinkin jäi maahan. Ja puihin ja pensaisiin. Saimme tänne mini-Lapin.

Juuri nyt kello lähenee vasta kuutta ja kuu paistaa keittiön ikkunaan tehtyään taas puolen kierroksen verran matkaa. Kuu on melkein täysi. Ja pian se taas kapenee kissan kynnen raapaisuksi. Nopeita ovat sen kuten säänkin vaihtelut.

Lämmitän taloa paljon puilla talvella. Iso uuni salissa saa parin tunnin puunpolton kautta posket hehkumaan, ainakin omansa. Sähköä se säästää ja hyvä niin. Eivät EU-mepit ole vielä päässeet niin pitkälle, että puulla lämmittäminen kiellettäisiin, mutta varmaan joku siellä sitäkin askartelee. ”Pahan rengit, tyhjässä puuhaiset”, kirjoitti aikanaan Paavo Haavikko aivan muuta tarkoittaen, mutta runosäe sopii heihinkin. Sellainen on hyvä runo, se pysyy. Vain kohteet ja tulkitsijat vaihtelevat.

KAKSI

Olen nukkunut väliin levottomammin ja heräillyt yöllä. Kun uni ei tule, olen parina yönä kirjoittanut hetken. En omaa, vaan kääntänyt jotain.

Mitään ns. hyötyä siitä ei muille ole, itselle vain. Kun etsii sanoja sopiviksi, tuntee mielihyvää, joka samalla tyynnyttää oloa. Ja sitten uni tulee, niin kuin kääntäminen soisi sen minulle palkkioksi.

Molemmat käännösteni kohteet ovat olleet täysin turhia. James Joycen novelli Kuolleet kuuluu kirjallisuuden historian parhaimpiin (ja käännetyimpiin). Sen loppukappaleet ovat kuitenkin jo pitkään askarruttaneet mieltäni. Saarikoski tulkitsi novellin laillaan ja hänen käännöksensä tunnen; Jorma Eton aiempaa en. Saarikosken kaikkia ratkaisuja en ole allekirjoittanut, ehkä siksi käänsin sen nyt itse itselleni. Ja näin se tällä kertaa luonnistui. Varmaankin vuoden päästä lopputulos olisi taas jo hivenen toinen. Sellaistakin kirjallisuus ja kääntäminen on.

Ensin alkuteksti, novellin loppu ja jopa pieni johdanto jonka kirjoitin, jotta loppu selittyisi sille, joka ei novellia ehkä tunne:

James Joyce: Dublinilaisia (Dubliners,1914), novellista Kuolleet (The Dead)

Pitkä novelli kuuluu maailmanhistorian parhaisiin. Gabrielille, monen pitämälle miehelle, joka pitää itsekin itsestään, selviää ensin vähitellen ja sitten varsinkin novellin lopussa, että hänen elämänsä on muuttuva. Suurin kimmoke siihen tulee hänen vaimoltaan. Käy ilmi, että Gretta muistaa aina nuorta miestä, Michael Furyä, joka seitsentoistavuotiaana rakastui häneen ja seisoi puun alla tuijottamassa Grettan ikkunaa jopa talvella ja sateessakin; sairastui sitten kaiketi siksi ja kuoli. Vanha juhlissa esitetty laulu The Lass of Aughrim palautti sen jälleen Gabrielin vaimon mieleen. Ja äkkiä, kun he palaavat hotelliin, yhteys heidän väliltään katoaa täysin ja Gabriel ymmärtää jotain oleellista myös itsestään, joskin vasta hapuillen. Ja näin novelli loppuu:

”Generous tears filled Gabriel’s eyes. He had never felt like that himself towards any woman, but he knew that such a feeling must be love. The tears gathered more thickly in his eyes and in the partial darkness he imagined he saw the form of a young man standing under a dripping tree. Other forms were near. His soul had approached that region where dwell the vast hosts of the dead. He was conscious of, but could not apprehend, their wayward and flickering existence. His own identity was fading out into a grey impalpable world: the solid world itself, which these dead had one time reared and lived in, was dissolving and dwindling.

A few light taps upon the pane made him turn to the window. It had begun to snow again. He watched sleepily the flakes, silver and dark, falling obliquely against the lamplight. The time had come for him to set out on his journey westward.Yes, the newspapers were right: snow was general all over Ireland. It was falling softly upon the Bog of Allen and, further westwards, softly falling into the dark mutinous Shannon waves. It was falling too upon every part of the lonely churchyard where Michael Furey lay buried. It lay thickly drifted on the crooked crosses and headstones, on the spears of the little gate, on the barren thorns. His soul swooned slowly as he heard the snow falling faintly through the universe and faintly falling, like the descent of their last end, upon all the living and the dead.”

”Vuolaat kyyneleet täyttivät Gabrielin silmät. Hän itse ei koskaan ollut tuntenut samankaltaista rakkautta ketään naista kohtaan, mutta hän tiesi, että tuon tunteen täytyi olla sitä. Kyyneleitä tulvi silmiin yhä enemmän ja puolittaisessa pimeydessä hän kuvitteli, että näki nuoren miehen hahmon joka seisoi vettä tippuvan puun alla. Toisia hahmoja oli vierellä. Hänen sielunsa lähestyi seutua missä asui suuri joukko kuolleita. Hän oli siitä tietoinen, muttei saanut kiinni heidän itsepäisestä ja häilyvästä olemassaolostaan. Hänen oma identiteettinsä oli haipumassa harmaaseen ja koskemattomaan maailmaan: tuo sinänsä todellinen maailma, jonka nämä kuolleet olivat kerran luoneet ja jossa olivat eläneet, liukui pois ja katosi.

”Muutamat valon heijastukset ruudussa saivat hänet kääntymään ikkunaan. Oli alkanut sataa lunta jälleen. Hän katsoi unisena hiutaleita, hopeisia ja tummia, jotka putosivat vinosti lampunvaloa vasten. Hänen aikansa lähteä kohti länttä oli tullut. Kyllä, sanomalehdet olivat oikeassa, lunta satoi yleisesti kaikkialla Irlannissa. Sitä putoili pehmeästi Bog of Allenin suon ylle ja sitten kauemmas länteen, jossa se hiljaa tavoitti Shannonin tummat kapinalliset aallot. Lunta satoi myös kaikkialla sillä kirkkomaalla, johon Michael Furey oli haudattu. Paakkuuntunut lumi lepäsi käyrien ristien ja hautakivien päällä, pienen portin keihäillä ja karuilla orjantappuroilla. Hänen sielunsa taintui hitaasti, kun hän kuuli lumen hiljaa satavan läpi koko maailmankaikkeuden; se laskeutui vähä vähältä niin kuin laskeutuvat viimeiset päivät ylitse kaikkien elävien ja kuolleitten.”

KOLME

Toinen yöllinen käännöskohde oli runoutta sekin, sillä mitä muuta tuo novellin loppu on kuin täyttä proosarunoa. Nyt kohteeksi tuli sattumalta Jorge Luis Borges (899–1986), argentiinalainen,  joka kirjoitti espanjaksi. Espanjaa en osaa, mutta runon löysin italiaksi. Paljon mielihyvää senkin tulkitseminen toi, vaikka kieli olikin väärä, runo jo kerran käännetty ja tulkinta tapahtui siis välikielen kautta. Runon luulisi tuollaisissa kieppeissä jo kokonaan katoavan. Mutta silti yritin:

”Un uomo che coltiva il suo giardino…
Chi è contento che sulla terra esista la musica.
Chi scopre con piacere un’etimologia…
Una donna e un uomo che leggono le terzine
finali di un certo canto.
Chi accarezza un animale addormentato.
Chi giustifica o vuole giustificare un male che gli hanno fatto…
Chi preferisce che abbiano ragione gli altri.

Queste persone, che si ignorano, stanno salvando il mondo.”

Ja näin se kääntyi suomeksi:

”Mies joka viljelee puutarhaansa…

Hän, joka on tyytyväinen siitä että maan päällä on musiikkia.

Hän, joka iloitsee löytäessään etymologian…

Nainen ja mies jotka lukevat tietyn canton

viimeisetkin tertsiinit.

Hän, joka hellii nukkuvaa eläintä.

Hän, joka hyväksyy itselleen tehdyn pahan…

Hän, joka hyväksyy sen että toiset ovat oikeassa.

Nämä ihmiset, jotka eivät tiedä toisistaan, pelastavat maailman.”

Ehkä runon tekee runoksi juuri viimeinen omana irrallisena itsenään etenevä säe. Se on odottamaton, oli ainakin minulle. Ja äkkiä se yhdisti ihmisiä tavalla, jonka toivoisi olevan totta tässä maailmassa. Kunpa olisikin!

NELJÄ

Lumi ei oikein sovi kaupunkiin, koska siellä se sotkee liikenteen, joka puolestaan muuttaa lumen lopulta mustaksi mönjäksi. Mutta maalle valkeus sopii.  Se osaa ja voi peittää rumuudenkin ja vahvistaa luontaista kauneutta, tosin vain hetken. Mutta hetkistä on elämä punottu.

Lumi ja uni. Kaksi sanaa, runouteen sopivaa. Maa näkee lumen alla unta, se lepää kevättä odottaen. Moni eläin torkkuu lumen suojassa kuin iglussa. Norpallekin tehdään lumipesiä Saimaalla. Liikuttavaa. Luontoa ei vain tuhota, jotkut sitä myös suojelevat. Jos voisi toivoa niin että sillä olisi myös merkitystä, toivoisin vanhojen ikimetsien suojelua. Ja vanhojen kaupunkien… Se mitä Helsinki, tuo vanha stadini, tekee purkamisella ja täydennysrakentamisella nykyään itselleen on surkeaa, kuin vapaaehtoinen ja silti tyly itsemurha. Visuaalisestikin se on, miten tuon nyt kauniisti sanoisi: kammottavaa.

Onneksi maalta löytyy vielä kauneutta. Viimeisten päivien aikana olen kuvannut talvea. Parhaita kuvia olen saanut vaikkapa Paloniemessä, jonka rauhallisen eli talvella jo täysin tyhjän uimarannan edessä leviää Lohjanjärvi, nyt vain jäässä. Kuvissa on itselleni ripaus zeniä. Tekemättä tekemistä.

Kuva voi olla kuin laatumaalaus, asetelma. Puu, joka katsoo kauas, yksinäinen; Hannu Salakkaa osin lainatakseni:

Sitten avaruus ja aurinko, joka kuin juuri noustuaan tahtoo selvästi jo laskea.

Sitten vaimoni joka kuvaa samaa näkymää.

Aina ei kuitenkaan ole tarvinnut mennä merta edemmäs kalaan. Sillä myös oma jokilaaksomme tarjoaa väljyyttä, lunta, jäätä ja laskevaa aurinkoa.

Nyt aurinko katoaa vielä salin ikkunaan, joka katsoo lähes etelään, mutta kesällä se paistaa iltayhdeksältäkin niin, että läntinen keittiö tulvahtaa täyteen valoa ja säteet löytyvät tiensä talon läpi myös makuuhuoneeseen. Sitä näkymää todella odotan. Muutama kuukausi enää ja se on äkkiä totta.

VIISI

Syntymäpäivän kunniaksi tulin ahertaneeksi hieman kynänkin kanssa. Herra Huu on yhä hengissä täällä, iältään hän on tänä vuonna jo 52-vuotias. Ehkä tuo pieni musta mies on juuri oikea henkilö onnittelemaan vaimoani. Edessäpäin ovat tulevat juhlat, kirjoitti Jyrki Pellinen kauan kauan sitten ja yhä lauseelle on käyttöä.

Herra Huulla on toisessa kädessä kirje ja toisessa kukka: kevään tulppaani. Nyt jo niistä saa luvan iloita.

Juhlikaamme siis, mutta tavalla joka sopii meihin itseemme, maisemaan, talveen, hiljaisuuteen. Juhlimisen laadun valinta on aina päivän sankarin ja kukin taaplaa tyylillään. Hyvää tammikuuta, hyvää keskitalvea. Näin pitkälle on jo päästy ja siksi meillä on kaikki lupa alkaa odottaa kevään valoa. Kun vain muistaa pitää ovea kiinni, ei lumi tule tupaan, vaan pysyy siellä missä pitääkin; kaikkialla tuolla taloa ympäröivässä kauniissa, villissä ja siksi yhä niin aidossa ja mieltä ilahduttavassa luonnossa.

(12.1.2025)