MENNYT

Mennyt vuosi 2024 jää omassa elämässäni kyllä muistiin. Monellakin tavalla. Maailman tilanne oli mikä oli ja yhä on. Mutta siihen toivat lisämausteensa vielä sairaudet, joita vuosi toi tullessaan. Onneksi niiden vastapaino löytyi kaikenlaisesta toiminnasta: ennen kaikkea kirjoittamisesta. Se on kohdallani väliin eräänlaista tupakointia sekin, mutta ehkä vailla terveydelle koituvia mahdollisia haittoja.

Kirjoja sain yhä aikaan. Keväällä Aviador julkaisi minulta yhdenlaisen romaanin Kasper. Mies ja tie. Kiitos siitä. Se kirja ei tainnut olla tärkeä kenellekään muulle kuin itselleni, mutta senkin on joskus riitettävä, sanon pitkästä kokemuksesta, ja riittihän se. Sain pois jotakin, johon ei ole enää koskaan paluuta. Sitä voisi siten kutsua tien raivaukseksi. Miten kirjoittikaan Aaro Hellaakoski: ”Tietä käyden tien on vanki./Vapaa on vain umpihanki.” Vähän kuin Abruzzon lumimaisemassa olisi kahlannut. Olen videoita siitä lumikaaoksesta instassa nähnyt. Vasta Käsivarresta taitaa meillä löytyä vastaavia lumimääriä.

Koko viime kevät oli monin tavoin hankalahko, väsymystä riitti. Silti jatkoin heti tammikuussa 2024 jo edellisenä vuonna aloittamaani ja työstämääni uutta kirjaa, joka kertoi siitä, mitä olin lukenut ja yhä luin ja rakastin suomalaisessa runoudessa Agricolasta aina meidän päiviimme. Sen ajatuksesta ja alkuversiosta ja näytteistä oli lopulta ollut kiinnostunut WSOY; sain siitä jopa sopimuksen. Siksi oli kaikki syy ruveta tekemään siitä sellaista kirjaa, joka toivon mukaan seisoisi omin jaloin.

Tämän työn ohessa kehittelin uusia ideoita. Yksi niistä koski Leinoa, tuota ikuisuuskohdettani. Tammikuun 10. päivä 2026 tulee Leinon kuolemastakuluneeksi 100 vuotta. Eräänlainen virstanpylväs sekin. Voisiko ja voisinko sanoa hänestä yhä jotain, jotain sellaista jota ennen en ollut sanonut. Tai sanoa toisin, löytää uutta näkökulmaa ihmiseen ja hänen runoihinsa, jotka niin paljon ovat itselleni merkinneet?

Kevät saapui myöhään, talvi oli pitkä ja rankka. Marraskuun alusta helmikuun loppuun oli pakkasta ollut joka ainoa päivä. Joki jäätyi niin syvältä, että laituri, joka joen rannalla ja joessa (aina välillä uudistettuna) oli pitänyt pintansa 40 vuotta, rikkoutui rakenteiltaan ja hajosi.

Joutsenia alkoi saapua ja se hieman ilahdutti mieltä, mutta laituri oli ja pysyi rikkinäisenä. Se siitä sitten. Jotain kummaa minussa tapahtui, koska en enää ryhtynyt sitä korjaamaan, voimia siihen ei vain löytynyt. Olin kaiken aikaa väsyneempi ja nukuin usein päivällä muutamankin kerran tupluureja, noita kukkounia. No, kevätväsymys oli sana johon saattoi nojautua, mutta silti väsymyksen laatu oli uutta, kun se jatkui vain ja ulottui lopulta kesään. Olinko tulossa vanhaksi, vai mitä? Ei, hitto vieköön. Periksi en antaisi.

Toukokuussa matkasimme lomalle Dubrovnikiin, jossa lomasta ei ollut kuitenkaan täyttä tietoa, seudulla kun kulki liikaa kaltaisiamme: turisteja siis. Hitto taas. Ja siellä sama väsymys piti myös oteensa. Tosin kävelimme joka päivä ainakin kymmenen kilometriä, mikä kyllä tuntui illalla hyvältä. Venematka Lokrumin saareen, sen luonto ja riikinkukot auttoivat myös hieman, kuten vanhan kaupungin vielä autio maisema aamulla kello 7. Mutta jo kahden tunnin päästä tuo sinänsä lumoava paikka muuttui infernoksi, johdateltavien ihmislaumojen vaelluspaikaksi. Jokaisella asialla on puolensa, kaikella myös hintansa. Talvisen Rovaniemen tasolle ei Dubrovnikissa vielä olla hintojen suhteen ylletty, mutta epäilemättä joskus ylletään. Ei tarvitse olla profeetta tajutakseen sen.

Kesäinen Lapinmatka Muonioon sujui samoissa uupumuksen merkeissä. Väsynyt olin todella. Ensimmäistä kertaa emme kavunneetkaan Särkitunturille kuten aina; Pallaksen Pyhätunturin niskalle nousimme sentään kerran. Maisemat olivat tutut ja rakkaat, ihmisiä vähän, mitään vikaa ei ollut missään, luonto oli yhtä puhdas ja oma itsensä kuin ennenkin. Vika oli siis minussa. Mistä oikein oli kysymys?

Suuri käänne, pulman syy alkoi paljastua heinä-elokuun taiteessa. Äkkiä tunsin, että jokin söi ja piinasi minua yhä enemmän. Mikään ei maistunut, ei pysynyt sisällä, en kyennyt muuta kuin juomaan nesteitä ja olemaan. Tuskaa riitti. Lopulta minun oli elokuun alkupuolella parisen viikkoa kärvisteltyäni pakko lähteä aikaisin aamulla sairaalaan.

Se oli suuri helpotus varsinkin vaimolleni, mutta itselleni myös.

Siitä alkoi sairausputki, yli kolmen kuukauden pituinen. Ensimmäisen kerran olin perä perää jopa kahdessa sairaalassa ja poissa kotoa kokonaisen viikon, sitten välillä aina kotona ikään kuin toipumassa. Kuukausien kuluessa koin kolme isompaa leikkausta ja pari pienempää operaatiota. Oudoin oli se, että kaiken lisäksi minulta löydettiin vahingossa keuhkoista syöpä, joka onnekseni kyettiin vielä aivan viimeiseksi leikkaamaan pois.

Kun siitä lopulta joulukuun alussa olin päässyt eroon ja saanut silloin ainakin alkuun puhtaat paperit, alkoi elämä taas tuntua elämisen arvoiselta. Väsynyt en enää samalla tavalla ollut, ja käsitin, että ehkä juuri syöpä keuhkoissa oli jo keväällä vienyt voimia ja ollut väsymyksen suurin aiheuttaja; muut operaatiot olivat sitten seurausta aivan toisista syistä. Ne hoituivat sittenkin helpommin, vaikka väliin luulin juuri niihin kuolevani.

Läheltä piti pari kertaa, mutta ohi meni. Jos jotain minulla on sittenkin ollut onnea. Vai pitäisikö tyynesti sanoa taas: toistaiseksi. Se on sana, jonka tästedes aina pidän mielessä. ”Elämä on lahja. En jaksa selittää”, jotenkin noin kirjoitti nuori Caj Westerberg. Sitaatti on tosin hyvinkin muistinvarainen.

Koska elämä sairaalassa on vale-elämää, jonka tylsyyttä pilkkovat vain lääkärinkierto, ateriat, kokeet ja niiden ottajat, mukanani kulki tietokone. Sain petipotilaanakin tehdyksi töitä niin, että nyt, kun vuosi vaihtuu, on käsissäni jo yksi valmis kirja eli Runouden ylistys (se julkaistaan virallisesti 7.1.2025). Koneella on sitten kaksi puolivalmista käsikirjoitusta. Mitä niistä tulee, en tiedä, mutta hyvä, että tekeillä on taas uutta. Elämäni suunta kun on edelleen eteenpäin. Jos tarttuisin vanhaan, ja vieläpä ihailisin sitä ja tyytyisin siihen, päättyisi saman tien kaikki kehitys. Myös sen on elämä jo opettanut.

NYKYINEN

Sää on suomalaiselle jokapäiväinen tuttu ja kiinnostuksen kohde, varsinkin maalla. Tapaninpäivästä alkoi todella märkä vuodenvaihde. Joki tulvi kunnolla ja lumi suli silmissä. Jopa pikkuteille muodostunut liukas jää oli äkkiä kadonnut jonnekin, joko laaksoon tai taivaalle. Sumua ja tihmua riitti. Toisaalta sumu teki kuitenkin maisemalle myös hyvää; syntyi kuvia, joita jokin Turner tai Whistler olisi voinut ihastella ja maalata. Minä niitä ainakin ihailin.

Nykyisyydessä on puolensa, jos niin haluaa, elämme kaiken aikaa tässä ja nyt,  tartumme hetkeen. Carpe diem. Sitä sanontaa muuten toisteltiin Weirin yhä kelvollisessa filmissä Kuolleiden runoilijoiden seura. Toisaalta hetki muuttuu ja katoaa joka sekunti; sekin. Kaikki mihin tartut on mennyttä ja historiaa, nopeasti kaiken lisäksi. Niin vain on. Ajassa ei pysyvyys ole mahdollinen, kuvissa vain. Pysyvää ei ehkä ole enää edes ikuisuus.

Kun kirjoitan tätä pätkää, on nimipäiväni, 27.12. eli Johannes, Hannes, Hannu. Niin tuo nimipäivälitania ennen kuului.

Aikuiseksi tultuani ihmettelin kyllä miksei Johanneksen nimipäivä ollut juhannuksena, joka kuuluu Johannes Kastajalle, mutta vastausta en silloin saanut. Juhan päivä silloin kuitenkin oli ja yhä on. Juha oli isoveljeni, joka valitettavasti kuoli jo 1974. Siitä on siis 50 vuotta.

Kun nyt tutkin nimipäivää, huomaan että Johannes onkin vuosien saatossa noin vain irrotettu jälkijoukostaan ja siirretty juhannukseen, joten tänään paikalla olemmekin enää me, tänne hylätyt: Hannu ja Hannes. Uutena lisänä niiden perässä on liitetty Hans; kaikki silti aivan suoria johdannaisia Jo-hanneksesta. Ja yhä samana päivänä vietetään apostoli Johanneksen päivää erotukseksi Johannes Kastajasta. Hellurei. Kaikki siis on muuttunut, vaikka mikään ikään kuin ei, taas kerran.

Onneksi nimipäivää ei oikeastaan juhlita enää maassamme kuin jossain ja jotenkin. Mutta muualla voi yhä olla toisin. Kun muistelee vanhaa Venäjää ja Gogolin nerokasta teosta Kuolleet sielut, nimipäivä saattoi olla syntymäpäivää tärkeämpi. Kuolleiden sielujen tilanherra Malinov on niin mairea ja muikea, että puhuu piankin Tshitshikoville oikein ”sydämen nimipäivistä”.

Ei se ehkä todellakaan sopisi meille, mutta maailmaan mahtui ennen ja mahtuu yhä. Marc Chagallin kaiverrus Malinovista on tehty aikanaan kuvitukseksi Kuolleiden sielujen erikoislaitokseen. Sitä kirjaa minulla valitettavasti ei ole, mutta kaiketi perikunnan alkueräisestä laatasta ottama uusi jäljennös juuri Malinovista roikkuu tuolla seinällä. Hankin sen aikanaan Artekista lähes 50 vuotta sitten. Nyt tuo grafiikka viimein sai edes vähän käyttöä, kun otin siitä valokuvan.

Sää on yhä lauhaa, se säilyy lauhana aina uuteen vuoteen saakka. Sen seurauksena kaikkialla on sumua, usein sankkaa. Kaunista sumu on, mutta hiljaa sen keskellä kannattaa ajaa. Metsästyskausi on yhä voimassa ja kauriita ja peuroja voi tulla vauhdilla tielle, hirvistä puhumattakaan.

Tammikuun alussa luvataan pakkastakin, mutta ei sentään vielä mitään viime talven lukemia. Kunhan vain jaksamme painaa läpi tammikuun ja helmikuun, olemme voiton puolella. Maaliskuussa alkaa kevät, sille ei kukaan voine edelleenkään mitään, koska aurinkoa alamme saada silloin aina vain enemmän ja enemmän. Olen siksi yllättävän luottavainen mitä talven säähän tulee. Pahaakin kohdataan toki, mutta ohi myös se menee.

Muun suhteen on kaikki vielä sitäkin enemmän auki. Näkemättä.

Lauantaina 28.12. kävimme viimein Turussa, pitkään on jo ollut aikomus käydä siellä. Ajoimme koko matkan sankan sumun läpi ja etenimme kuin lentokone keskellä pilveä, siltä tuntui. Psykedelinen kokemus. Mutta perillä näki taas eteensä, kuten sitten Taidemuseossa. Rakennus on aina hieno, mutta sen näyttelyt eivät nyt kiinnostaneet; seiniltä vain muutamat tutut luottonimet: Schjerfbeck, Finch, Danielson-Cambodgi.

Retkemme pelasti kuitenkin ensin itse kaupunki: ihmisten vähyys, liikkumisen väljyys ja jokirannan kauneus.

Seuraavaksi vuorossa oli Kauppahalli ja lopulta varsinkin Aboa vetus et nova. Novasta löytyi Mikko Paakkolan näyttely; jo iäkkäämmän maalarin, joka oli pitänyt Mark Rothkosta (kuten itsekin), mutta se ei hänen töissään onneksi näkynyt.

Hyviä omanlaisia maalauksia näimme monta salillisista, värien ja ns. maisemien todella hienoja ja hienostuneita toisintoja. Vaimoni innostui silmin nähden. Suuri kiitos Paakkolalle. Kulttuurielämys tuli tarpeeseen, kuten sitten myös Vetus, eli paikalta löytyneet vanhan Turun rauniot alakerrasta. Siellä emme olleet ennen käyneetkään. Muinaisuus oli todellakin jalkojemme alla.

Ilahduimme kumpikin Paakkolasta niin, että katsoimme kotona Rothko-dokumentin Areenasta. Olimme aiemmin nähneet jo yhden, se oli parempi, mutta ei tämäkään ranskalaisten tekemä aivan huono ollut, Rothkoa eli hänen ääntään ja tekemistään vain oli vähemmän.

Maanantai oli sitten sään suhteen käännöspäivä: sumu halveni, aurinko alkoi paistaa, mikä ennusti sään kylmenemistä ja myös tulvan pysähtymistä.

Kiintoisa päivä eilinen oli myös siten, että filosofi Pate saapui uuden vuoden vierailulle. Maalla raketteja ammutaan harvakseen ja onhan filosofin kuulokin jo suuresti heikentynyt. Täällä on filosofin joka tapauksessa hyvä olla, vegeteerata ja ottaa vastaan uuden vuoden uudet käänteet, kujeet ja suunnat (lue herkut, filosofin tapauksessa).

Sitten koittikin jo tiistai, uuden vuoden aatto, se alkoi nyt; alkoi juuri sellaisena kuin jäljempänä kuvassa, otettu klo 8.46 aamun sarastuksesta. Voimme sanoa, että vanha vuosi on kohta pulkassa. Uusi on aina uutta, joskaan pöytä ja sen kattaus eivät liene vielä uusia. Mutta olkoot edes ajatukset sellaisia. Eteenpäin elävän mieli, kuollut taakseen katsokoon, sanoo vanha sanalasku, äitini aina toistelema.

TULEVA

Ei liene mitään sen hankalampaa kuin olla ennustajaukko tai -akka, varsinkin jos esiintyy todellisena, ikään kuin tietäjänä. Kaikkia apuvälineitä on käytetty, kun tulevaisuutta on mietitty. Ennen povattiin korteilla, tulevaa tutkittiin vaikka millaisista ennusmerkeistä ja luonnonilmiöistä, pilvistäkin (nefomantia) – eikä niistä nähty vain säätä, vaan maailman kohtaloita ja myös ihmisten vastaavia, ne olivat toki pienempiä. Mutta ihmisiä oma elämä  kiinnostaa aina muita enemmän.

Apuvälineitä ennustamiseen kehiteltiin siksi paljon, onhan ihmiskunta varsinkin tällaisessa kekseliäs ja laillaan viisas. Tarot-kortit lienevät yhä jossain käytössä. Pasianssia pelataan samaten. Lasipallo tai vaikkapa teen- tai kahvinporot lienevät kuitenkin jo historiaa, tai lähes. Kukapa tietää. Tulevaisuutta ennustettiin myös vain katsomalla ihmistä, joskus sen ikään kuin näki tämän olemuksesta. Ja monilla ennustajilla oli kyky saada kysyjä uskomaan ennusteeseensa, horoskooppeihinkin. Jos ennuste oli hyvä, se tiesi rahaa ennustajalle. Ammatti siis kannatti.

Yksi asia johon ennustamisessa itse yhä uskon on tulevaisuuteen katsominen historian pohjalta. Se olisi nyt enemmän kuin tarpeen. Sivistyneemmän ihmiskunnan historia on jo monituhatvuotinen ja osoittaa monia lainalaisuuksia. Kun tehtiin näin, seurasi tätä; kun noin, saatiinkin sitä. Tosin Hesarissa (29.12.) tuntuu akatemiatutkija Timo Miettinen sanovan, ettei historiaan pidä tuijottaa Euroopassa, jossa sitä on liikaa. Eiköhän kyse ole kuitenkin valitsemisesta, sen taidosta; sijoittajaguru Simonsin ´hyvästä mausta´. sellaiseen ei tekoäly algoritmeinenkään pysty.

Kun tehdään kaikkea tuosta vaan ja vailla historian oppeja, saadaan jotain muuta kuin mistä uneksitaan. Tekee mieli lisätä: sitä itseään. Jälleen eli juuri nyt ollaan tilanteessa, jossa kaikki viittaa paheneviin kaaoksiin. Voimme ajatella, että onhan niistä ennenkin selvitty. Hinta vain saattaa olla jo valtaisa, nykyään ehkä myös käsittämätön. Jokainen yhteiskunta on rakenteeltaan todella hauras. Jos esimerkiksi sähkö katoaisi, kuinka moni täällä Suomessamme kykenisi palaamaan siihen elämänmuotoon joka vielä parisataa vuotta sitten oli kuitenkin kaikkialla aivan normaalia jokapäivää? Vain harvat, luulisin.

Siksi kai olisi hyvä pitää mielessä maltti, tolkku ja holtti ja lukea vaikkapa Veikko Huovisen Rauhanpiippu. Sen muistan yhä hyvin, tuon jo lapsuuteni suuren lukukokemuksen, jossa filosofi Pacpipo, herra Rauhanpiippu itse yritti toteuttaa voltairemaista Panglossin rooliaan – turhaan hänkin. Mutta yrittää silti piti.

Jospa joku, ihminen tai valtio sittenkin rauhantekijänä onnistuisi. Syytä olisi. Miten kirjoittikaan Leino: ”Rauha on raatajan palkoista parhain.”

Rauhaa varmempaa asiaa saanee kuitenkin ennustaa. Tähän haluan ja jopa voin uskoa: vielä, aivan muutaman kuukauden kuluttua tulee taas kevät, maailmaan valtaa vihreä aalto, sen lämmin henkäys, valo.

Niiden myötä tulevat muuttolinnut, ne jotka vielä hengissä ovat; tulee se toinenkin tuuli, raikas ja leuto, joka antaa meille toivoa siitä, että elämä jatkuu. Niinpä kiinnitän katseeni jo sinne enkä jää miettimään tätä maailmamme pimeää hetkeä. Jollen uskoisi hyvään ja tulevaan, kysyisin taas kerran itseltäni näin: mitä syytä minun on ylipäätään enää kuljeksia/mietiskellä/maleksia/puuhata/ huvitella/ raataa – eli yksinkertaisesti olla yhä olemassa täällä?

(31.12. 2024)