TOINEN ASKEL

Nyt on sitten jouluaatto, ihan oikea sellainen. Aamu taaskin aikainen, kuinkapa muuten. Varhainen lintu ei kuitenkaan haikaile matojen perään, vaan kahvin. Ja se on jo keitetty ja tarjoiltu, paitsi itselle niin ennen kaikkea vaimolle..¨

Eilen vesi lotisi ja litisi, mutta illaksi sade ja tihmu hiljenivät, muutkin äänet tuntuivat katoavan. Tiet alkoivat taas olla ajettavassa kunnossa varsinkin kun naapuri hiekoitti pikkutiemme. Kaikki asfalttitiet kuten Saukkolantie Lohjalle tai vanha Turuntie, tuo nykyinen 110, olivat jo sulia, Turun uudesta pikatiestä puhumattakaan.

Käynti Helsingissä siskoa katsomassa ja joululahjoja ja -ruokaa viemässä oli siksi hyvin helppo. Liikennettä ei enää maanantaina ollut kuin nimeksi. Munkkivuoren ostoskeskuksen parkkipaikka oli sen sijaan täppösen täynnä, mutta toisella puolella tien varressa oli vielä tilaa pienelle autolleni. Kaikki hoitui, kuten piti. Ja takaisin ajoin samaten lähes tyhjää tietä. Joululiikennettä ei Turun tiellä juuri koskaan ole ollut liikoja ja nyt ei ehkä enää lainkaan.

Eilen piti vielä tehdä jotain, sellainen tunne oli, mutta vähäksi se osoittautui. Kotona kuusi oli jo pystyssä ja valaisi yölläkin salia: led-tuikuista kun ei ole vaaraa. Jotain tuli kuitenkin aina mieleen, jolloin piti kysyä itseltä, oliko meillä todella jo sitä tai tätä tiistain jouluateriaa varten. Vastaus taisi useimmiten olla: oli. Roskia vein, mutta siihen se jäi. Niinpä saatoin olla vain ja onneksi myös vaimon palkkatyöt koneen äärellä loppuivat iltapäivällä. Ehkä hänkin saa nyt viimein muutaman päivän rauhan.

Rauhaa voimme saada ja kokea täällä, piskuisessa Suomessa, jossa sodan pelko kuitenkin nostaa päätään. Monet sitä myös edistävät omilla puheillaan. Sota tulee aina lopuksi, jos sitä halutaan. No, aihe on arka ja siitä puhuminen turhaa. Parasta on edistää aina rauhaa, kuten ennenkin ja olla rauhan puolella. Suomen kokemukset sodista ovat olleet rankat. Mutta kukapa nykypolvista niitä todella enää muistaa. Ja mitä nykyinen sota on, sitä emme ehkä edes vielä aivan ymmärrä. Ihmisen hengellä ei ole mitään arvoa.

Stop Ukraina, seis Gaza! Kaksi hyökkäjää, molemmat hyvin samanlaisia. Ja Israelilla vielä sotilaallinen superylivoima vastustajien suhteen. Mutta ylpeys käy lopulta lankeemuksen edellä. Kumpikaan sota ei ns. voittoon tai edes rauhaan lopu, taukoaa vain, siltä tuntuu. Ja koskaan ei hyökkääjä sotaa todella voita. Senkin historia ja sen pitkä juoksu osoittavat.

Tänään kello 12 julistetaan Turussa taas kerran joulurauha: ”Huomenna, jos Jumala suo…” Mikäs Jumalan on suodessa, Jumala ei puhu eikä pukahda muuta kuin uskovien mielessä. Ainahan kaikki riippuu ihmisistä. Suurin osa kansaamme on rauhallista ja pitää rauhasta. Ja minä pidän myös siksi heistä. Kun ajattelen kyläämme, en löydä täältä yhtään ilkeätä tai pahantahtoista ihmistä. Ihmisiä vain.

Hyvien ihmisten juhla oli John Steinbeckin klassikko, Montereyhin ankkuroitu. Viettäkäämme sitä myös täällä ja kaikkialla tänään juuri kuten kuuluu.

Lapsena joulu oli odotusta, lahjojen odotusta. Kova paketti oli hyvä, pehmeässä jotain tylsää. Tiesin missä paketteja säilytettiin. Niitä löytyi Porthaninkadun keittiön yläkaapista, jonne tietenkin tuolin avulla kurkin, kun kotona ei ollut ketään. Koskaan en silti avannut yhtään pakettia, arvailin vain. Eikä lahjoja liiemmin edes ollut. Köyhää oli lapsuuden elämä, mutta koska koko tuomari Tolosen omistama vuokratalo oli köyhien asuttama, en sitä tiennyt. Siihen tyytyi, mitä sai.

Vain kerran tulin köyhyyden ihan konkreettisesti tajunneeksi joululahjojen osalta. Se paljastui vasta myöhemmin. Minulla oli pieni kuminen lava-auto jota rakastin. Ennen joulua se katosi. Etsin joka paikasta, mutta turhaan. Äiti lohdutti minua ja sanoi, että ehkä pukki toisi uuden. Ja toikin (pukki oli iskosiskoni Anja vanha turkki yllään, hänet kyllä tunnistin.) Lava-auto oli samanlainen kuin kadonnut, vihreä kuten vanhakin, mutta kiiltävä. Minun vanha kadonnut autoni se ei ollut enkä koskaan leikkinyt sillä, vaan työnsin auton kaappiin. Vasta kymmeniä vuosia myöhemmin äiti paljasti että kyseessä oli sittenkin ollut se sama kadonnut auto. Äiti oli vain maalannut sen, koska hänellä ei kerta kaikkiaan ollut ollut rahaa muuhun lahjaan.

Lahja ei ole tärkeä, lahjan ajatus on. Voi olla, että usein lahjan antaminen on mutkattomampaa kuin sen saaminen. Lahjaan ei pitäisi liittyä mitään taka-ajatusta. Jos, se muuttuu kaupankäynnin välineeksi ja alkaa muistuttaa aikuisten poliittista maailmaa, sen ikuisia pelejä. Timeo Danaos et dona ferentes… Pelkää lahjoja tuovia kreikkalaisia, kuului vanha fraasi. Me emme periaatteessa ole ostettavia, mutta silti lahjontaa tehdään. Ja moni siihen sortuu, varsinkin vastaanottamaan. Ja silloin lopulta antaja ja saaja ovat yhtä. Manus manum lavat, käsi käden pesee, voimme enää vain kyynisesti todeta.

Yhä on aamu, kello puoli 7. Tunti sitten laitoin riisipuuron uuniin, vielä lähes tunti ja se on valmista. Tuoksu tulee jo keittiöstä makuuhuoneeseen, jossa tätä kirjoitan, se kulkeutuu salinkin läpi.

Kohta menen sitä hämmentämään ja katson, että kaikki on kunnossa. Riisipuuro on ainoa jouluruoka josta edelleen pidän. Kaikki muu jouluun liittyvä ateriointi on muuttunut, kinkku jäänyt, rosollikin, mutta puuro säilyy. Parasta uunissa valmistettu riisipuuro on silloin, kun sitä seuraavana aamuna sitten paistaa voin kanssa pannulla ja syö maidon kanssa.

Kerran vuodessa voi tämänlaisen rasvamäärän huoleti ottaa vastaan, se ei terveyttä murtane. Hm, onko mikään jouluateria tuota maukkaampaa? Näin voisi lapsellisesti kysyä. Kyllä lapsuudestakin aina jotain säilyy ja minulla on säilynyt tämä. Muisto, joka näin yhä muuttaa muiston todeksi.

Jouluksi kaipaan myös paria laulua. Yksi niistä on kuorolaulu Armon valkokyyhky. Siinä suuressa roolissa on tuo ihmeellinen kyyhky, joka tuo viestin maailmaan. Olen sitä kuorossa laulanut. Toinen on Sibeliuksen hieno sävellys En etsi valtaa loistoa, en kaipaa kultaakaan. Kolmas sitten vaikkapa Heino Kasken tulkinta Leinon runoon Mökit nukkuu lumiset. Tässä runon ensimmäinen säkeistö:

     ”Mökit nukkuu lumiset,

      nukkuu hankitanteret,

      Tuikkii taivaan tähtivyö –

      pyhä nyt on jouluyö.

      Katso: valo välkähtää,

      hanget kaikki kimmeltää,

      yli vuoren, metsien

      käy kuin välke siipien.

      Se on jouluenkeli.

      Herra hänet lähetti

      kanssa joululahjojen

      luokse pienten lapsien.”

En usko enkeleihin enkä Herraan sinänsä, mutta uskon leinomaiseen satuun, pyhyyden kaipuuseen ja etenkin uskon lapsuuteen, sen viattomuuteen ja aitouteen. Hyväksyn runon siksi juuri sellaisena. Lapsen uskoa tarvitaan yhä tässä maailmassa, jossa aikuisten usko on kovaa kuin rauta. Juuri rauta viittaa useimmiten sotaan. Ja siihen en kerta kaikkiaan enää halua palata.

Uskokaamme hyvään, uskokaamme ihmisyyteen, siihen, että ihminen itse käsittää olevansa ihminen; että hän ainoana eläimenä ymmärtää syyn ja seurauksen, tekojensa merkitykset. Älä tapa, älä varasta – nämä ovat käskyistä edelleen voimallisimmat. Moraali ja usko hyvyyteen ovat sitä perustaa, jolle todellinen ihmisyys yhä aina rakentuu.

Kello tulee seitsemän. Toinen askel jouluun on nyt kohta tehty, ja pian riisipuurokin on valmis uunista otettavaksi ja jouluaamun ateria saa luvan alkaa. Entä sitten? Sitten ei vielä mitään, ehkä olemista vain. Myös se saa luvan kuulua jouluun: tekemättä tekeminen. Kerran pari vuodessa on lupa päästää irti, koppla av, kuten sanonta toisella kotimaisella kuulunee.

Hyvää joulua, joulun rauhaa, joulun oikeita unia. Ollaan siis ja annetaan ajatusten lentää! Vegeteerataan kunnolla edes päivä tai jopa pari ja nähdään unta paremmasta maailmasta, jossa kaikki on kohdillaan, lähes niin kuin paratiisissa; no, lähes vain. Silti nyt jos koskaan myös mahdottomiin unelmiin on lupa.

(24.12.2024)