Joskus on oltava enimmäkseen hiljaa, varsinkin, jos on vain vähän sanottavaa. Tai sanottavaa, jonka haluaisi kirjoittaa. Itse asiassa mielessä liikkuu vaikka mitä, mutta se mikä siellä on, ei ehkä sittenkään muodostu sanoiksi. Moni ajatus tuntuu yksityiseltä. Ja silti, jotain tähän kuitenkin tulee taas. Sanoja ensin. Ja sanoista rakentuu yllättäen lauseita. Ja lauseista – niin. Ties mitä.

Perjantaina oli Suomen itsenäisyyden 107. päivä. Sitä itsenäisyyttä on saatu pidetyksi totena tavalla tai toisella näinkin kauan. Vuodesta 1939 vuoteen 1945 käytiin kolme sotaa ja nekin jollain ihmeellä kestettiin: Talvisota ja Jatkosota Neuvostoliittoa vastaan ja sitten vielä Lapin sota, joka olikin jo sotaa entistä liittolaista Saksaa vastaan. Se päättyi vasta kun tuo ns. ystävä oli saatu karkoitetuksi Käsivartta pitkin Norjaan. Järämän linnake on siellä vieläkin raunioineen todisteena siitä.

Sen jälkeen käytiin monia henkisiä ja polittisia sotia, joita selvästikin käydään yhä. Mutta täällä me edelleen olemme. Ja maamme nimi on yhä Suomi. Muunkielisenäkin me olemme Suomi, joskin maatamme kutsutaan useammin maailmankielellä eli nimellä Finland. Mutta toisella kotimaisella se on vielä osuvammin vaikkapa näin: – Vårt land är ett mycket mycket fint land. Ja heti perään Sibeliuksen Finlandia totta kai soi.

Itsenäisyyspäivästä 6.12. ja sen vietosta eri tavoin palasi mieleen maamme kultuuri ja siihen nyt kohdistuvat leikkaukset. Surkeaa, sillä kulttuuri ja sen henki pitävät meitä yllä. Kunhan ensin on katto pään päällä ja ruokaa, tarvitaan kyllä myös muuta. Muuten ihminen on tyhjä kuori vain.

Kulttuuri on käsite, josta olen pitänyt, mutta sekin on jo kaapattu kuin Suomen lippu. Kaikki viihde on nykyään kulttuuria, viihteen tekijät ovat eturivissä ja se entinen korkeakulttuuri jotain ikävää; vanhanaikaista ja mennyttä. Näin on jo useimmiten jopa radiossa, puhumatta teeveestä tai lehtien kulttuuriosastoista, pieniä poikkeuksia lukuunottamatta. Jos vanhanajan kulttuurista leikataan, niin kuka sitä kohta todella suree. Näin voisi ajatella, kun katsoo ympärilleen ja lukee mitä kaikesta kirjoitetaan ja katsoo teeveetä ja sen höpöohjelmia. Uskomatonta. Ja totta.

Toki tiedän, että ikuista on vain muutos. Sen sanoi jo Herakleitoskin noin 2500 vuotta sitten. Jotain kuitenkin aina jää.

Siten myös vanhaa kestävää kulttuuria on edelleen, yhä on. Ilman sitä ainakaan minä en voi elää. Kiitos varsinkin kaikille klassikoiden tekijöille. Tässä tarkoitan klassikolla teosta, sävellystä tai maalausta joka on voimissaan ja elossa kymmenien, satojen ja tuhansien vuosien jälkeenkin; en pop-viisua tai iskelmää jota yhä kuunnellaan vaikkapa kymmenen vuoden kuluttua sen ensiesityksestä. Radioissa sellaista kuitenkin kunnioitetaan samalla nimityksellä. Servus! Näin viihde muuttuu kulttuuriksi tuosta vain. Taikureita ei tarvita.

Kulttuurilla, sillä aidolla, on ollut kuitenkin toisenlainen voimansa. Sunnuntaina 8.12. on ja oli Sibeliuksen syntymäpäivä (myös poikani Laurin syntymäpäivä) ja suomalaisen musiikin päivä. Sibelius lienee musiikin klassikoistamme suurin, tai suurimpia, ihan miten vain. Finlandia on jo mainittu ja kaikki muukin soi.

Miten hienoa Sibeliuksen musiikki yhä on.

Olen erityisen paljon rakastanut Sibeliuksen ainoaa viulukonserttoa ja ymmärrän nyt, ettei sen jälkeen ole ollut mahdollista säveltää toista. Kaikki on siinä jo sanottu. Kun yksinäinen viulu alkaa pitkän matkansa pimeydestä kohti valoa, se sopii juuri näille hetkille pimeyden ytimessä. Kohta on sen syvin hetki: seisaus. Ja sen jälkeen viulun ääni muuttuu vuoden alussa hitaasti aina vain toiveikkaammaksi ja vapaammaksi kunnes antaa uuden kevään soida täysillä. Taas kerran.

Viulun äänestä tulee mieleen veden ääni. Sunnuntaiaamu 8.12. alkoi pilvisenä ja harmaana mutta iltapäivän puolessa välissä pilvipeite rakoili ja jopa hajosi hetkiseksi. Se synnytti ajatuksia valosta, muistutti siitä mitä taas kerran olisi tuleva.

Teki mieli ottaa siitä näystä kuvia, varsinkin kuvajaisista, joita ehkä olisi laaksomme läpi kulkevassa joessa. Niinpä lähdimme vaimon kanssa matkaan ja pysähdyin ensin sillalle, joka tuolla laakson päässä erottaa Sitarlanjokemme Häntäjoesta (hienostellen Hentjoki) ja sitten ajoimme ylemmäs paikkaan jossa Nummijoki on jo muuttunut Härkäjoeksi laskiessaan Musterpyyn järveen.  Sen aukolla joutsenet, nuo Sibeliuksen linnut, viipyvät niin kauan kuin suinkin voivat; kerran samat laiskat lentäjät eivät lähteneet lainkaan, niin leuto oli talvi.

Kuvia ja kuvia sain. Kaikkea on, kaikkea näkee. Ja löytyy myös ääniä, joita kuvista ei kuule, mutta joiden kautta ne voi silti kuvitella. Veden peili, peilit, ja veden ääni, sen hiljainen laulava solina. Voiko mikään olla sen rauhoittavampaa.

Kuvasin, olin, unelmoin, kuuntelin. Tuli olo niin kuin siinä olisi äidin sydänääni puhunut vastasyntyneelle lapselle.

Tunnen, että ilman luontoa ei ole ihmistäkään. Ilman vettä, aurinkoa ja maata ei ole elämää sellaisena kuin me sen näemme. Aina kun katson virtaavaa jokea, ymmärrän sen. Joki ei pysähdy, se ei voi tehdä sitä, mutta joen virtaus on osa kiertokulkua, jonka kautta ja avulla me saamme edelleen elämän tarvitseman alun, yhtä kaikki tukevan pohjan.

On tietenkin niin, kuten kouluissa ainakin ennen opittiin, että vesi päätyy aina lopulta mereen, ellei haihdu jo sitä ennen taivaalle. Mutta haihtuu se merestäkin ja sataa aikanaan taas maahan, antaa sille kaikkien luontokappaleiden tarvitsemaa makeaa vettä. Me olemme merestä syntyneet, mutta nyt suolaton vesi on sitä mihin elämämme perustuu. Yli puolet ihmisestäkin on vettä. Se tuntuu jopa hieman hullulta, mutta totta sekin vain on.

Miten tyynesti joki virtasi juuri Sibeliuksen päivänä, se oli jokainen hetki omanlaisensa. Keväällä lumen sulaessa joki on jopa raisu ja villi, nyt taas vain rauhallinen kuin kaiken nähnyt ja kokenut ihminen. Olisinpa itsekin sellainen.

Joskus kai muutun kaltaiseksi. Mutta minulla on yhä ehkä aikaa, ehkä monenlaista koettavaa täällä vielä. Kaiken tulevan otan myös vastaan, toki mieluummin hyvän kuin pahan. Jos pahaa tulee, sitä pitää vain yrittää vastustaa sitten. Kyllä keinoja löytyy, kun haluaa. Siihen on vain uskottava.

Tämänkin minulle kertoo joki, joen solina. Ja samaa puhuvat myös Veden peilit, kuten Joseph Brodsky kirjoitti Watermark-teoksensa suomennoksessa.

Tuon kirjansa hän kirjoitti Venetsiasta, kun kaupunki oli vielä mahdollinen ja olemassa vailla turismin kaikentuhoavaa voimaa ja Brodsky eli siellä nobelistina menetettyä kotikaupunkiaan eli Pietaria muistaen; sieltä hänet oli karkoitettu. Venetsiaan hän lopulta sai myös hautansa. Mutta veden peili ja vesien peilit löytyvät myös kaikkialta missä on elävää vettä. Mitä puhtaampaa, sen parempaa.

Kaikki kiertyy yhteen lopulta. Katson veden peilejä, kuuntelen veden ääntä. Sen solinan kanssa on edelleen hyvä elää, olla ja antaa ajatusten virrata yhdessä veden mukana. Samaan virtaan emme koskaan voi uudestaan astua, sanoi jo mainittu Herakleitos, ja jos ja kun astumme, emme itsekään ole enää samoja. Myös sen joki kertoo meille omalla tavallaan. Senkin, että aina edessämme on myös tulevaisuus. Millainen, se selviää, kun maltamme hetkeksi pysähtyä, olla vain; katsella, odottaa ja kuunnella. Joki puhuu, musiikki kertoo ja ihminen ymmärtää. Mitä, se on sitten jo jokaisen oma sisäinen asia.

(9.12.2024)