LINNUT

Nyt on etupihamme ravintola avattu; ravintola linnuille. Sen saivat myrskyt ja lumentulo aikaan. Kun maa peittyy täysin, ei ruuan löytäminen ole enää yhtä helppoa talvehtijoille. Lintubaarin avajaisia on taidettu odottaa. Jo kuukausi sitten alkoivat ensimmäiset tintit koputella ikkunaan. Mutta silloin ruokaa vielä löysi maasta jokainen joka halusi. Nyt on toisin.

Kun sitten vein kahdelle lintulaudalle siemenet ja pari talipötköä, ei tuntiin pariin tapahtunutkaan yhtikäs mitään. Vasta aivan hämärän laskeutuessa pari nopeaa varjoa puikkelehti kohti lintulautoja. Tintit nappasivat siemenet ja pakenivat heti takaisin märän lumen kaatamille pensaiden oksille niitä syömään. Piilossa on parempi? Alussa on pakko saada myös turvaa.

Talommekin on suojassa puitten keskellä.

Seuraavana päivänä sama jatkui, mutta lajisto runsastui. Silti sana ei ole kiirinyt koko metsään. Vielä en ole nähnyt mustarastasta, vaikka niitä on yhä enemmän alkanut talvehtia myös maaseudulla, mutta esimerkiksi punatulkkujen vienot vihellykset kuuluvat jo, kuten närhen rääkäisykin. Äänellään se lintukin laulaa, sanoi aina äitini. Mutta entä jos ääntä ei lainkaan ole? Rääkyä se kyllä osaa.

Mutta närhi, tuo muuten niin komea vaan arka lintu, on sekin jo ollut osaansa hakemassa. Närhen näkee jos seisoo aivan liikkumattomana ikkunan edessä, mutta pieni käden liikahdus saa sen katoamaan. Kuvaaminen ei onnistu. Käpytikka on tottuneempi ihmiseen, niin ahneesti se on jo nakuttanut talia. Harmaapäätikkaa odotan, sitä vihreää joka ei ole vihertikka! Kauempana jokilaaksossa näin jopa harakoita, mutta laudoille eivät vielä uskaltautuneet ja hyvä niin. Suuri syö helposti hetkessä sen mikä riittäisi kymmenille pienille. Olen edelleen pienten puolella tässä maailmassa, jos poliitista lintukantaani halutaan kysyä.

Kun ruokinnan aloittaa, sitä on sitten jatkettava läpi talven aina siihen saakka, kun pysyvä lumi sulaa ja kevään pälvet ovat tarpeeksi isoja myös muuttolintujen tulla ja löytää apetta. Aamun uutisia selatessani js tavatessani opin, että lintujen talviruokinta on taantumassa varsinkin kaupungeissa (rottapelko); mutta vähentynyt on ruokinta kuulemma myös täällä maaseudulla.

Tästä ruokinnan vähenemisestä on juuri tehty oikein tutkimus ja suurella otannalla onkin. Kiinnostava luettavaa. Paitsi että ihmiset ikääntyvät (ei kai? ja kaiketi siis laiskistuvat?) niin totta on, että monen perheen budjetti ei näinä aikoina enää kestä talipötköjen ja auringonkukan siementen jatkuvaa ostamista. Kallista se tahtoo olla, onkin, kun kaura ei monellekaan lajille enää oikein kelpaa. Ei auta, tuo rahanmeno on ollut kestettävä vain. Sen olen päättänyt, itselleni kun linnut ovat ainoita, joita hoidan. Vieraileva taiteilijamme eli filosofi Pate on lähinnä perheenjäsen ja mitä sen ruokkimiseen tulee niin filosofin oma nirsous on silloin huipussaan. Kuka sen, miellyttävän herra Paten, lie tuollaisille ruokailutavoille opettanut?

Ilman lintuja elämä luonnossa tuntuu kuolleelta, ja monen monet lintulajit ovat vähentymään päin aina sukupuuton partaalle, tuntuu. Syy täällä etelässä löytynee vanhojen metsien jo tolkuttomista raiskuuhakkauksista. Kun elinympäristöt katoavat, katoaa lajikin. Siksi annamme oman metsämme täällä kasvaa, kaatua ja lahota: mieluummin ostan talven polttopuut. Klapien hinta on nousussa sekin. Mutta onneksi tiedän, mistä niitä kuitenkin yhä saa.

Järjetöntä ehkä, mutta sen minkä häviää rahassa, voittaa mielen ilossa.
Aina olen linnuista pitänyt, oppinut jo lapsesta tuntemaan niitä. Se oppi periytyy Kukkiajärven saarelta niin kuin kaikki rakkaus luontoon, joka Kallion kaduilla kasvaneelle ei ollut aivan luontaista. Kallion kirjaston minipuisto ja Flemarin toisen puolen Karhupuisto olivat ne paikat, joissa luontoa ympärillä eniten oli ja pulu sitten se lintu, jota silloin lähes pelkästään näki. Siinä kaikki. Nykyään paikka lienee täynnä myös mustarastaita.

Mutta maalla Kukkialla lintu oli luonnon rikkaus ja vielä silloin totta. Kuistillamme oli jatkuvasti pääskysenpesiä. Kalliolla ja piskuisen mökin katolla tepasteli aina västäräkki ja toinenkin. Muista edes puhumatta. Jopa kuhankeitttäjän opin tuntemaan, en hahmona vaan äänestä. Tuo keltainen lintu ei ollut mikään lavatähti, vaan piiloutuja. Jokaisella tapansa. Kuha ei kiehu enää, ei täällä. Tuokin laji on ehkä sukupuuton partaalla?

Myös vesilintuja järvellä riitti. Heti kuulen korvissani kuikan ääneen juuri ennenkuin se sukeltaa ( – Kuiiikka kuiikka kuiikka kuik!) ja minulle siinä on edelleen ripaus myös omaa yksinäisyyttä ja kaihoani. Täällä kuikkia ei ole, mutta ääni on ja pysyy mielessä. Lapsuus meissä on aina sisällämme ja se kuoriutuu vuosien myötä taas näkyviin, kunnes katoamme kokonaan.

LUMI

Lumi on kahtalainen elementti täällä korvessa. Ensinnä se varsinkin räntänä sotkee tiet ja tekee ajamisen hankalaksi, mutta sitä vaihetta ei onneksemme kauan kestä. Naapuri auraa piskuisen tiemme, kylätie aurataan toisten toimesta ja sitten myös Lohja-Saukkola ynnä jopa entinen valtatie 110. Myös Turun pikatiestä pidetään huolta.

Lumikaaos onkin sitten pahimmillaan vasta maailman parhaimmassa pääkaupungissa, tuossa vihreyden horteisessa unelmassa, jonka rakennuskannan tiivistäminen on ennennäkemätöntä. Mutta olkoon. Sitä kaunista ja rakasta stadia, jossa vartuin, ei enää ole kuin muutamassa paikassa. Muistoissa ja Alpo Ruuthin kirjoissa se silti edelleen elää.

Lumessa on valoa, se auttaa heti. Joen ja lumen kontrasti on sykähdyttävä. Lumessa on myös kauneutta, kun se peittää puut ja saa maiseman muuttumaan salaperäiseksi satumaailmaksi. Lumi on vaate, kirjoitti Antti Tuuri kuunnelmassaan; lumi on kuolinvaatekin, mutta itselleni se on paremminkin puhdas lakana vuoteessa, joka on jo kaivannut pesua ja uudistamista. Lumi peittää ja armahtaa, se valkaisee ja odottaa. Mitä? Samaa kuin minäkin. Kevättä ja valon paluuta. Sitten lumi hyvin nöyrästi muuttuu vedeksi, valuu jokeen tai nousee ilmaan ja katoaa. Ja taas koittaa kevät, se oikea kevät, ihana toukokuu. Olepa hyvä ja astu esiin taas tu – bellissima signorina Primavera.

Enpä muuten olisi uskonut, että kirjoitan lumesta noinkin positiivisesti. Monien edellisvuosien viikkoja ja kuukausia kestäneet lumityöt ovat tältä mieheltä nyt kirjoittaessa siis täysin unohtuneet? Edessäpäin ovat tulevat juhlat, taas kerran Jyrki Pellistä siteeratakseni.

TAIDE

Taiteen nälkä on ollut itselläni kauan. Se alkoi kirjoista ja sitten maalaustaiteesta. Olinko viidentoista kun impressionismin mestarit rupesivat kiinnostamaan Monet´sta alkaen. Jostain sain silloin pienen nidotun kirjasen, jossa oli ranskalaisten tekijöiden huonosti painettuja kuvia, mutta siitä se kai lähti. Ja rakkaus maalaustaiteeseen, kuten veistotaiteeseen ja myös klassiseen musiikkiin on pysynyt – lukemisesta nyt puhumattakaan. Musiikissa sen aloitti Chopin, jonka nokturnoja (nocturnes) ahtauduimme nuorina kuuntelemaan Stockmannin levyosaston koppiin (mitään tietenkään ostamatta). Silloin tuollainen palvelu oli mahdollista. Jazzia kuuntelimme myös, kunnes meidät aina lopulta karkoitettiin.

Kaikella on siten ollut alkunsa. Joskus tosin alut myös kuihtuvat ja loppuvat, mutta eivät nämä taiteesta lähteneet ainakaan omalla kohdallani. Yhä tekee mieli lähteä katsomaan kuvia. Kun jotain hyvää näkee, näkee joskus enemmän kuin luulee. Joskus jopa itsensä ja sen alastoman sielun.

Täältä suuntaamme eniten muutamaan museoon, joista on tullut tapa ja joiden rakennuksistakin pidämme. Erityisesti sellainen on Emma, Espoon modernin taiteen museo, joka tarjoaa kaukaa tulevalle myös pysäköintimahdollisuuden. Varsinkin museon tilat, tuon vanhan Weilin et Göösin kirjapainon luovuttamat, ovat optimaaliset kaikelle taiteelle.

Salosta taas löytyy kuvan Veturitalli, joka todella on tarjonnut vetureille tallit aikanaan. Myös se on näyttelytilana mainio ja sinne on meiltä jopa hieman lyhyempi matka kuin Espooseen. Chappe Tammisaaressa olisi kolmas, mutta vielä siellä ei ole yksikään näyttely sytyttänyt, toisin kuin lähes aina Emmassa ja Veturitalleilla. Onhan Chappen yhteydessä toki edelleen Schjerfbeckin muutamat maalaukset, niistä parhaat parhaita mitä maassamme on ylipäätään tehty. Mutta muuten kuratointi on ollut vielä ns. hakusessa taikka vaiheessa. Ikään kuin söpöä, sisustukseen sopivaa. Pitää odottaa. Aikaa hyvällä taiteella on aina. Vuosituhansiakin.

Kun taidenälkä yllättää eikä tiedossa ole matkaa galleriaan tai museoon, olen saanut instagramista oivan avun. Lähdin seuraamaan paria kolmea taideinstaa. Ensimmäinen esittelee joka aamu uuden van Goghin.

Olen aina ennen luullut nähneeni niitä tarpeeksi ja tuntevani miehen koko tuotannon, mutta mitä vielä: kaiken aikaa löytyy myös uusia, uskomattoman hienoja töitä. Mies oli nero, oli; jos kohta hän myi eläessään vain yhden taulun ja senkin mitä ilmeisimmin osti hänen oma veljensä, taidekauppiaana elantoaan ansaitseva Theo. Tietäisipä Vincent oman arvostuksensa nyt, tuo itseoppinut, joka on ”ainoa oppinut” Erno Paasilinnan sanoin; muu ovat opetettuja! Nyt kun aina aamuisin katson Vincentin töitä, saan niistä lisää elämisen paloa. Se on paljon enemmän kuin olen ennen käsittänytkään.

Toinen taidepalsta jota joka aamu instasta seuraan on Antonio Lavecchian (antonio.lavechhia68) pitämä. Se löytyi sattumalta. Paljon Hieronymus Boschia, paljon antiikin taidetta, paljon Düreriä esimerkiksi tai vaikkapa Pompeijin seinämaalauksia. Paljon siis sitä mikä on jo kestänyt aikaa ja antaa ihmiselle arvon ja oikeuden olla ihminen. Tämä aikana se on tarpeen muistaa. Mies on napolilainen professori, ja taidemaku on (silti?) hyvä.

Viikko sitten kävimme Salossa Veturitalleilla. Huomenna ajamme Emmaan, näin on nyt puhuttu. Chappe saa siis vielä luvan odottaa.

Veturitallien uusin näyttely oli taas koskettava elämys. Se on koottu Salon kaupungin kokoelmista, jotka eivät olekaan aivan vähäiset. Paljon hyviä valokuviakin; joskus parempia kuin maalatut; mutta vain joskus.

Löytyi jopa pari hauskaa veistosta.

Ehkä tuon kaupungin Nokiasta lähtenyt kukoistuskausi teki hyvää myös taiteelle, sillä kun oli rahaa, taidetta saatettiin ostaa. Ja olihan siellä vanhaakin tyyliä, kuten odottamaton Wäinö Aaltosen maalaus. Ei tosin hänen parhaita töitään, mutta silti, omintakeinen. Kuutti Lavosen tyylin taas tunnisti jo kymmenien metrien päästä.

Taide parantaa, tiede pelastaa. Eikös näin taas kerran. Siksi ei muuta kuin matkaan. Annetaan mielessä silloin vaikkapa Vivaldin Talven soida. Tai sitten Pärtin pianon puhua hiljaa. Für Alina.

Taide on sitä, mikä todella elähdyttää. Sanat, kuvat ja äänet tuovat ja suovat itselleni yhä sellaista, mitä pelkkä arki ei. Luonto, koskematon, on sitten se toinen. Kyllä ihminen ja ihmiskunta lopulta selättävät pahuuden. Miten ja koska, se jää tosin kyllä minulta itseltäni näkemättä, mutta en sitä sure. Kun kuolen, tai jos joskus ehkä kuolen kuten Maila Pylkkönen sanoi, otan kaiken lukemani, näkemäni ja kuulemani taiteen sillekin matkalle mukaan.

(23.11.2024)