YKSI

Luin lehdestä, oikeammin sen teksteistä, joita löydän tietokoneen kautta, että nyt juuri tuolla taivaalla hohtelee superkuu, jo neljäs tänä vuonna. Ensi vuonna on sitten hiljaisempaa sillä(kin?) alueella. Ehkä vain yksi superkuu, jos sitäkään. Kyse on siis positiosta, jossa kuu on lähinnä tätä planeettaamme, Gaiaa tai Tellusta, ja näyttäytyy suurempana kuin yleensä.

Miksi sen esiintyminen on eri vuosina noin epäsäännöllistä? Siksi kai, että kuu kiertää maata, mutta maa ensinnäkin pyörii napansa ympärillä kuin hullu hyrrä ja kiertää sitten itse aurinkoa tavalla, joka ei ole edes täysi ympyrä, jonkinlainen soikio pikemmin. Ja niinpä nämä aivan erilaiset kiertoliikeet eivät olekaan noin vain kohtaamassa toisiaan niin kuin sunnuntain uskolliset (tosin jo harvat) kirkkossakävijät.

Jos superkuita ei ensi vuonna 2025 ole enää liikoja, niin voisiko olla, että myös kaksi järjetöntä sotaa saataisi päättymään. Totta lienee kyllä se, että Israel-Palestiina on ratkaisematon ongelma, joka jatkaa kulkuaan hamaan loppuunsa vaikkei ns. sotaa ikään kuin enää olisi. Ja saman taitaa tehdä Venäjä-Ukraina taistelu. Ennen usein ystävätkin, nyt ikuiset viholliset – ainakin seuraavat 100 vuotta. Ajanjakso voi vaikuttaa pitkältä, mutta vieläkään ei Suomessa ole täysin unohdettu vuoden 1918 kansalaissotaa.

Hyvästä ja kiinnostavasta luonnonilmiöstä pääsin siis heti takaisin maailmaamme ja sen ikävimpiin puoliin: sotiin ja tuhoihin joiden suuruus on yhä vertaansa vailla, ne ovat käsittämättömiä. Kun Ukrainaa joskus taas jälleenrakennetaan, sinne ryntäävät kaikki rakentajat maailmasta – ja hitto, suoraan sanoen myös ja varsinkin rahaa tekemään (Gazaan tuskin edes mennään). Mitä pitemmälle näitä kiertoliikkeitä ajattelee, sen suurempi halu on palata takaisin luontoon ja ajatella vain sitä.

Luonto on luonto ja ilman ihmistä se voi jopa hyvin tai ainakin tavallaan. Mutta kun ihminen puuttuu sen kulkuun, tiedämme jo mitä siitä seuraa. Taas silmieni eteen tulevat raiskatut metsät ja puupinot täällä kaikkialla kyläteiden varsilla. Kun metsä taas kasvaa, ei minua enää ole.

KAKSI

Majavakuu-nimityksen opin vahingossa, kun Googlen sijasta eksyin Yahoo-hakukoneen kautta (siitä on tehty Firefox-selaimelle nyt ensisijainen) tietenkin englanninkieliselle sivustolle. Beaver on majava, on se. Ja nyt taas on nimenomaan se aika, jolloin majavat rakentavat ja kunnostavat patojaan ja lampiensa ruokavarastoja ja korottavat pesiään vimmatulla kiireellä ennen kuin hyytävä pakkastalvi saapuu.

Tulee se sekin. Tulee jopa meille. Uusin ennustus povaa keskiviikkona jopa etelään kahtakymmentä senttiä lunta. No, heti perään ennuste lupaa lumen sekaan myös vettä eli kaikkialle loskaa ja sitten pian senkin, ettei lumi tänne etelään vielä jää. Onneksemme, sanon, sillä viime vuosi palaa taas mieleen: ainakin neljä kuukautta täyttä talvea vailla hetkenkään hengähdysaikaa. Lappiin lumi sen sijaan viimeinkin taitaa jäädä; ja on kait jo korkea aika. Mitä talven lumiturismista muuten siellä tulisi?

KOLME

Muillakin luonnonilmiöillä on meitä nyt siunattu – täällä etelässä ainakin. Eilen taivas hehkui pitkään auringon laskiessa ja toi mieleen ajan vuonna 2010. Silloin Islannissa purkautui suuri tulivuori Eyjafjallajökull. Se purkaus oli niin voimakas, että tuhkapilvi sai koko Euroopan lentoliikenteenkin blokkiin, pysäytti koko maanosan ja värjäsi taivaan tavalla, joka nyt toi nuo muistot elävinä takaisin.

Mistään sellaisesta ei silti tainnut olla nyt kuitenkaan kysymys. Meteorologin selitys puhui pilvien mataluudesta, juuri oikeasta kulmasta suhteessa laskevaan aurinkoon. Mutta näky oli selittämätön silti. Se tuskin toistuu vähään aikaan.

Kuvia otin aina vähän päästä ja olisin ottanut yhä vain lisää, mutta rajansa kai kaikella. Punainen pysyi edelleen punaisena, eikä kuva muuttunut, vaikka sen miten rajasi. Silti halusin yrittää ja jälleen yrittää.

Tässä siksi vielä yksi vastaava kuva.

NELJÄ

Luonto on nyt lähes täysin lehdetön. Joissain tammissa ruskeat lehdet pysyvät läpi talven; vielä metsämme kaksi ainokaista lehtikuusta kantavat keltaisia neulasiaan. Ja pihalla yhdessä pensaassa on yhä vihreitäkin lehtiä.

Kun taas toisessa enemmistö jo keltaisia. Alastomaksi muuttuu maailmaa ennen kuin saa lumen valkean kuolinvaatteen ylleen. Sitä, pysyvää sellaista, saanemme hetken siis vielä odottaa.

Olen aikanaan kantanut vuosikymmeniä sitten täällä silloin huvikseni veistämiä puupäitä ulos luontoon. Eläkööt siellä, mistä ovat tulleetkin. Suuri oli kuitenkin nyt yllätys kun kuvasin paria niistä. Toisella kasvoi jo kunnon  muodikas vihreä tukka. Aikamme näky.

Toinen vihertukka taas on ajan saatossa kadottanut silmänsä, mutta jotenkin katseen surullisuus on yhä jäljellä. Murheen laakso, jossa vaellamme… sanoisi muinaisajan pastori.

Myös vanha japanilainen laavalyhty on saanut kunnon sammaleen katteekseen luumu- ja sakurapuiden katveessa. Kun joulu tulee, sen sisällä tuikuttaa taas pieni kynttilä hetken. Kahden kulttuurin kohtaaminen on niinkin mahdollista.

Japani, tuo jo kaukainen unelma, jonka näkeminen omin silmin tuskin koskaan toteutuu. Rakkaus Japaniin alkoi aikanaan kirjallisuudesta, kahdesta mestarista, joista kumpikin taisi saada Nobelin: Kawabatasta ja Tanizakista, sekä tanka- ja haikurunoista. Myös puupiirrokset, jota innoittivat van Goghia, ovat jääneet mieleen sekä temppelit ja maaseutu. Tokio taitaa sitten taas olla kaupunkina liiankin suuri (Lost in translation). Minulle pieni on nykyään kaunista, tai sanotaan se toisin: pienessä kaupungissa ehtii nähdä kaiken sen mikä tarpeen on, suuressa vain jotain sattumalta tielle osuvaa.

VIISI

On taas viikonloppu, lauantai, 16.11. Kello lähenee puolta kahdeksaa. Yhä on pimeä. Filosofi Pate kunnioittaa matalaa majaamme vierailullaan ja tuhisee omalla vuoteellaan sänkymme jalkopäässä. Sillä, 14-vuotiaalla, on nykyään kaksi harrastusta muita ylempänä: herkut ja uni. No, sitten myös lenkillä nuuhkut, toisten koirien terveiset. Edes rapsuja se ei enää pyytele entiseen tapaan. Eilen se tosin hämmästytti minua nuolemalla varpaitani kun istuin sängyn reunalla. Mitä suolaa se sieltä sai? Vai ottiko osaa tauteihini noinkin toverillisesti ja ymmärtäen?

Kello yksi yöllä havahduin, kun kuulin sen kynsien rapinan ja sitten kohta eteisen oven luota vienoa vienomman vinkaisun.

Ah, se tahtoo ulos, ymmärsin. Löysin salin pöydältä valoja välkkyttävän pannan. Se on pakko panna, koska vaimon mielestä koira on niin iäkäs, että saattaa pimeässä harhautua jonnekin ja voi myös olla, ettei myyttinen susi pidä valoista? No, tuollaiset värivalot ovat yleensä lapsiperheen joulukuusen kumppaneita, mutta onneksi Pate ei itse näe niitä, ei ainakaan piittaa.

Hurjaa vauhtia tuo vanha herra ryntäsi pimeyteen, mutta sitten yhtä hurjaa vauhtia taas takaisin kun menin vähän päästä katsomaan sitä ovelle. Mahtoiko pimeässä sittenkin liikkua jokin uhka: pelkkä kiltti kauris tai pölhö supi, joka sai jäykät jäsenet notkistumaan ja nuortumaan?

KUUSI

Näin on viikko taas mennyt. Mitä nopeammin aika nyt kulkee, sen parempi. Kohta seisaukseen on enää kuukausi, sitten on joulu, sitten jo kevät… Ja sitten huhtikuu, tuo T.S. Eliotin  julmin (ja yhtä kaikki täällä hellin) ja sitten toukokuu, Tsehovin milyij mai, suloinen toukokuu. Miten odotankaan niitä, kumpaakin. Ohi on silloin taas talven valta ja pimeys. Se on pahin kaikista, varsinkin mitä hengen pimeyteen tulee.

Ensi vuosi koittaa tosin aivan uudella tavalla. Heti tammikuussa tulee ulos viimeisin kirjani nimeltä Runouden ylistys, joka aloittaa vuoden 2025 omalta osaltani. Eräänlainen juhlavuosi on silloin myös kyseessä. Julkaisin vuonna 1965 kaksi esikoisromaania yhtä aikaa ja siitä kirjailijauran alusta tulee siten kuluneeksi kokonaista 60 vuotta.

Runouden ylistys kertoo suomenkielisen runon historian Agricolasta 2000-luvulle, toki ihan omin mieltymyksin ja painotuksin. Sivuja on viisisataa ja vielä kolme yli sen. Näytteitä on mukana myös, koska runosta voi tulla pysyvä mantra ja juuri näytteet opastavat lukijaa ehkä uusien runoilijoiden luo.

Näin itselleni kävi jo nuorena. Eikä se matka ole loppunut. Ylistän runoutta yhä, se on kirjallisuuden hienoimpia ja varmasti myös vaikeimpia lajeja. Mutta kun antaa runon mennä sisäänsä, se pysyy ja puhuu siellä joskus vuosikymmenet.

Takana on runoudenkin kanssa siten jo matka, jonkalaiseen en koskaan uskonut yltäväni edes elämällä. Enkä usko että olisin ilman sanoja jaksanutkaan elää edes niin pitkään. Miten sanoikaan Fernando Pessoa, tuo portugalilainen runoilija ja modernisti: ”Kirjallisuus kuten kaikki taide on demonstraatio, manifesti siitä, ettei elämä riitä.” – Mitä minuun tulee, tuo määritelmä pitää kohdallani jopa enemmän kuin paikkansa. Säkeiden kanssa matka jatkuu. Ja kun joskus ehkä loppuu, ei hätää. Silloinkin ne jäävät toisille!

(16.11.2024)