YKSI

Tänään on isänpäivä, tuo tasa-arvoon sopiva kaupallistunut juhla, joka tosin on jo jäänyt kaikkien muiden idioottimaisten halloweenien jalkoihin. Vielä meillä kuitenkin on isänpäivä, mutta vain vielä. Varmaan kohta tämän uuden ajan höpinän kautta siitä tehdään todellakin pelkkä  siittäjänpäivä. Ajatus, joka saa aikaan kummallisia väänteitä siinä osassa ruumista jossa nauruhermoja ehkä vielä edes vähän on jäljellä.

Sain vaimoltani isänpäivälahjaksi kaulahuivin, kun kysyttäessä pyysin sellaista, edellisen olin keväällä hukannut jonnekin, herra tietää minne. Kaulahuivi on kaunis ja muodikas ja näytän siinä ihan hipsteriltä, omasta mielestäni siis, tuskin muiden. Kaulahuivia tarvitaan, koska edessä ovat taas ne ajat, jossa syöksymme edelleen kohti pimeää, joka syvenee vain. Pian ainoa valo tulee yhä vain aikaisemmista joululampuista ja muista tuikkivista värillisistä härpäkkeistä. Sekin on kestettävä. Kuten myös se, että kohta tarvitaan myös pipoa ja lapasia tai ainakin vuorillisia käsineitä. Sillä kyllä se pakkanenkin tulee, tulee se vain. Hitto vie, sanon nyt.

Palataan tuosta itselleni niin synkästä pimeyden ajasta takaisin teemaan. Perhe on ollut pitkään – jo vuosituhannet – yhteiskunnan keskeinen pilari. Sen muodostavat isä ja äiti ja jos hyvin käy, niin lapsi tai lapsia. Ennen isovanhemmatkin. Perheen tehtävänä on ollut kasvattaa lapsista kunnon kansalaisia, rehellisiä, hyviä, oikeuteen ja viisauteen uskovia. He jatkavat aikanaan elämää usein samoin kuin vanhempansakin. Niin hyvässä kuin pahassa.

Jos maailmassa on hyvyyttä ja kehitystä, niin sitä he töillään ja toimillaan voivat aikuisina sitten edistää. Näin on menty vuosisadasta toiseen ja aina välillä on saavutettu jotain. Vanha slogaanini on: ”Tiede pelastaa, taide parantaa.” Uskon siihen itse yhä vain vahvemmin. Miten hieno on jo nyt taiteen ja tieteen paras perimä.

On toki olemassa ihmisiä, joille tällainen perheellisyys ei sovi henkilökohtaisista syistä, sukupuolisesta suuntauksesta tai muusta vastaavasta. Ja se on toki hyväksyttävää. Maailmaan mahtuu. Löytynee varmaan muutama ihan oikeakin muunsukupuolinen. Sitä en sen sijaan tajua, että tavallisten heteroihmisten elämästä tehdään nykyään ei-toivottava maalitaulu, joka jopa estää uuden ajattelun kehitystä. Jos yhteiskunnassa lasten synnyttäminen, hoitaminen ja kasvattaminen koetaan turhana, ei yhteiskunta enää pitkään pysy pystyssä.

Kyllä sen sokea Reetakin näkee. Nahkurin orsilla tavataan, pitäisi kai Lipposen lailla lisätä.

KAKSI

Yhdysvaltain pressanvaalit olivat ja menivät. Kamalan tappio oli yllättävän selvä, kuten Trumpin voittokin. Kaikki mitä Kamala suustaan päästi, tuntui tuuliviirin opettelemalta puheelta (Marin tuli mieleen) ja Trumpia oudompaa ja sekopäisempää hullua taas saa maailmasta hakea.

Onneton asetelma, kiitos Bidenin, kolmannen pöljän. Ehkä voimme ajatella edes näin: kun edelliset neljä Trumpin vuotta eivät johtaneet kolmanteen maailmansotaan ja katastrofiin, voimme vain toivoa samaa nytkin. Toivo, kuten sanoi Francis Bacon, on hyvä aamiainen. Mutta huono illallinen, hän tietenkin filsofina lisäsi.

Onneksi juuri nyt on aamu, kello vasta 7.16. ja vähän jo valoa tuikkii metsän takaa. Onko pimeyden seisaukseen matkaa enää kuutisen viikkoa; no seitsemän. Pitäisikö olla optimisti ja uskoa siihen?

USA:n vaalituloksen selvittyä naiset kokivat Kamalan tappion sukupuolensa tappiona. Miten sanoikaan siellä muuan valkoinen eli ´kaukasilainen´ nainen: ”Ostan aseen ja ammun ensimmäisen valkoisen heteromiehen joka tulee vastaan.”

Siitä vaan. Pää kaljuksi ja taposta linnaan. Siellä on varmasti oikein mukavaa. Pitänee kuitenkin pysyä varmuuden vuoksi kaukana Ameriikan raitilta. Vielä minulla on outoa kyllä halu elää.

Tähän pitänee lisätä, ettei jokainen nainen ole viisas vain siksi että on nainen – ja senkin, ettei jokainen mies ole typerys samasta syystä, ja sitten vielä se vice versa.  Olen aina uskonut tasa-arvoon, joka Suomessa on vähitellen saanut oman oikeutetun sijansa. Ihminen valitaan tehtävään pään sisällön, ei sukupuolen tähden. Siitä pitäisi ja aina pitää lähteä.

KOLME

Ehkä vähitellen todella näin meillä jo onkin, ainakin periaatteessa. No, jos polistiikkaa (Dickensin Pickwick-kerhosta lainattu sana) tarkastelee, voi toki olla toista mieltä. ”Polistiikka, se yllettee ihmetyttee”, jotenkin noin kirjoitti mannermaalta saapunut lordi kuultuaan Pickwickin viisauden sanoja siitä, että politiikassa pärjää, kun huutaa aina sen suuremman joukon mukana. Kuinkahan monet vuosikymmenet maamme polistiikka on siksi yllättänyt minutkin.

Mutta ei nyt mennä siihen. Joka vaalikausi on armo uus. Jokainen uusi hallitus yrittää paikata edellisten virheitä. Hurjaa hommaa. Olimmeko me uusimman tilaston mukaan maailman kymmeneksi huonoin maa mitä kansantulon kehitykseen tuli. Jep. Ja tämäkö maa on muka maailman onnellisin? Onpa täällä hyvin paiskittu töitä hartiat limassa sukupolvien verran – velkarahalla.

Tarvittaisi näköjään hyväntahtoinen Väinämöinen joka tällaisen Joukahaisen enää suosta nostaisi saati armahtaisi. Ja silti sitä taitaa olla pakko taas kerran edes jonkun yrittää.

Jos ei tämä jallitus onnistu, niin entäs seuraava. Ja seuraava. Ja seuraava… Jos täällä asukkaita silloin vielä on. Yksi ennuste kun povaa Golf-virran loppua ja maamme muuttumista lämpenevästä keitaasta tylyksi, ikävän pakkasukon hallitsemaksi Siperiaksi. Asuuhan sielläkin ihmisiä kyllä. Mutta silti.

NELJÄ

Oma tieni kohti tasa-arvoa, tuota Ranskan vallankumouksen yhtä ja suurinta periaatetta on ollut selkeä. No, onhan hyvää tuo vapauskin, mutta vallankumouksen kolmannesta eli veljeydestä en liikoja piittaa. Se tuo mieleen vapaamuurarit. Kaiken lisäksi olen kasvanut perheessä, jossa oli aina läsnä vain kaksi naista, äiti ja siskoni Anja; isäni kun lähti kotoa syntymäni saattamana. Väliin kotona alkuaikoina viipyi veli Juhakin, mutta hän meni onnekseen toisiin naimisiin, perusti perheen ja hoiti sitä ja hyvin hoitikin aivan liian varhaiseen kuolemaansa saakka.

Miehen mallin häneltä ja parilta keinoisältä onnekseni sain. Naisten parissa täysin kasvaneena en silti usko, että koskaan tulisin naista halveksimaan hänen sukupuolensa tähden. Paitsi sellaisia, jotka teoillaan ja puheillaan sen ehkä ansaitsevat. Sama koskee yhtä lailla vastaavia miehiä. Kummankaan sukupuolen pölvästeistä en tässä sen enempää puhu. Heitä on, mutta ehkä sittenkin vähemmän kuin luulemme.

Miten monta viisasta ja osaavaa naista olenkaan elämässäni jo tuntenut. Kun olin parikymmentä vuotta Otavassa töissä, käsitys naisten kyvyistä ja taidoista todella kasvoi. Ilman naisia kustantamo ei kerta kaikkiaan olisi kunnolla pyörinyt. Aina muistan Maijaliisa Auterisen, joka vielä 95-vuotiaana oli päästään terävä kuin tikka. Siksikin pidin yhteyttä hänen kuolemaansa saakka. Oliko mitään mitä hän ei olisi tiennyt. Sukupuoli ei todellakaan ollut este ainakaan kustantamossa. Nytkin Otavan toimarina on Pikku-Eeva, kuten häntä, Olli Reenpään tytärtä silloin kutsuttiin. Kukapa olisi sen aikanaan arvannut.

VIISI

Oma kulkuni isyyttä kohti on ollut mutkallinen. Olin aivan liian nuori kun menin naimisiin 1966. Poikani syntyi samana vuonna joulukuussa Sibeliuksen syntymäpäivänä; hän täyttää siis jo 58 vuotta. Ensimmäinen avioeroni tuli jo vuonna 1973, joten tiemme erosivat ja minusta tuli viikonloppuisä, se oli sellaista aikaa silloin.

Mitä virheitä olen isänä tehnytkin, niitä en voi muuttaa jälkeenpäin. Voin vain sanoa, että kaikkeni kuitenkin yritin, jos kohta vähän se taisi olla. Vasta vanhetessa aloin ymmärtää mitä isänä oleminen parhaimmillaan saattoi merkitä. Paradoksi oli siinä, että vasta noin kuusikymppisenä olisin saattanut olla kypsä uuteen todellisempaan isyyteen, mikä sitten oli jo muuten täysin mahdotonta.

Lasten tukemiseen on kuitenkin yhä halua ja tahtoa. Lapsi on viaton ja vilpitön, perisyntiä ei ole. Hänessä on jo valmiina kaikki hyveet, jos ne vain tahtoo nähdä. Lasta pitää rakastaa ja häntä pitää auttaa, mutta opettaa myös seisomaan omilla jaloillaan. Siinä minun ajatukseni kasvatuksesta. Kaikki muu on muuta.

Poikani meni taas uusiin naimisiin (isänsä tavoin) ja asuu nyt vaihteeksi Teksasissa Trumplandiassa. Voimia sinne. Hänen tyttärensä on jo aikuinen, lapsenlapseni. Tekee vaikka mitä, soittaa kitaraakin. Voimia ja iloa sinnekin. Näin elämä jatkuu. Ja juuri se, että näemme sen jatkumon, lohduttaa. Tulee aika, jolloin me emme ole enää täällä, mutta pieniä osia: geenejä, ajatuksia, hitusia jatkaa kulkuaan muissa, jälkeentulevissa. Se tuntuu hyvältä.

Hyvää isänpäivää vain kaikille. Meillä päivä ei muista eroa, mikä on hyvä sekin. On edelleen selvää, että äidin työ ja tehtävä perheessä on suurempi kuin isän, jos kohta nykyaika on voinut opettaa jo monia miehiä sellaisiksi, että hekin osaavat jakaa arjen paineet ja tehdä muutakin kuin maata sohvalla olutta särpien ja kiekkoa katsellen. On hyvä muistaa, että joka lähtöön on muunkinlaisia juoksijoita. Siksi luulen, että ehkä me tästäkin selviämme, ehkä tulevaisuus on sittenkin valoisampi kuin miltä nyt näyttää.

Ehkä? Siinäpä vasta on hauska, lähes suopea sana. Pidetään edes siitä kiinni.

(10.11.2024)