On lauantai, 2.11.Vainajien päivä, menneitten elämien päivä, kuolleitten muistamisen juhla. Se tapahtuu minun universumissani hiljaisuudessa, kynttilän tai tuikun palaessa. Turhaa on halloweenien matkinta, se kuuluu kelttiläiseen traditioon.  USA:han sen veivät irlantilaiset siirtolaiset, joiden toimeliaisuudesta outo juhlatapa pesiytyi sinne, muuntui matkalla ja alkoi levitä maailmalle myyntijuhlaksi kehittyneenä. Jopa kalenteriaika sopi myynnillisesti, onhan halloween juuri ennen isänpäivää, jota tänä vuonna vietetään 10.11. eli seuraavana sunnuntaina. Kaupallinen juhla sekin.

Vainajien päivä on sisimmältään päivä hiljaisuudelle ja poistuneiden muistamiselle. Halloween on jotain aivan muuta. Raha ja kuolema eivät ole mikään kaunis liitto. Pääkallo on ikään kuin vitsi, mutta kuolema ei ole sitä. Sen maailman sodatkin osoittavat. Ihmiskunta rakentaa ja sitten itse tuhoaa myös omaa rakentamaansa.

Jokainen sota maksaa, me kaikki niihin kuulumattomatkin maksamme myös monin tavoin sekä Ukrainasta että Gazasta. Eikä loppua näy. Ja jos näkyykin, voi vain alkaa miettiä missä kytee seuraava sota. Taiwan? Tai jälleen kerran ja syystä Afganistan, jossa nainen on alistettu huonosti kohdellun kotieläimen tasolle. Tai jokin odottamaton Lähi-Idän tai Aasian selkkaus. Afrikka köyhtyy ja nälkiintyy, ihmiset tahtovat parempaa, luonnollisesti. Entä Etelä-Amerikka, entä Argentiina Hullun hoivissa? Maapalloon mahtuu piileviä räjähteitä enemmän kuin ikinä uskomme.

Mutta onneksi maailmassa on myös aina jotain hyvää, josta voi olla kiitollinen. Hieno mennyt kulttuuri, nykyajan keksinnöt, jotka helpottavat elämistä. Uudet menetelmät parantavat tauteja, tiede saa aikaan myös ihan vilpitöntä hyvää. Toki kaikkea keksittyä voi myös käyttää väärin. Ihminen on ovela eläin.

Silti uskon parempaan. Internetistä löysin ja tilasin pienen kirjasen, jonka on kirjoittanut puolalainen filosofi Zygmunt Bauman. Se osui silmiini italiaksi ja tilasin sen sillä kielellä loputtomien kieliopintojeni takia. Titteli kun kuulosti kiinnostavalta: Meglio essere felici. Parempi olla onnellinen.

Siihen filosofiaan olen itse tarttunut. Huonosta käännän aina kohti hyvää. Sitä helpottaa tämä maalla asuminen, jossa onneksi riittää puhdastakin luontoa. Helpottaa kun siirtää siihen ajatuksensa, kun kulkee ulkona ja katsoo vaikkapa metsää joka talomme ympärillä kukoistaa ja kasvaa. Vanha puu on elänyt kymmenet vuodet, jotkut sadatkin. Ja siinä ne vain tyyninä ja itseään korostamattomina kasvavat. Ovat kuin esikuvia elämälle.

Valitettavasti lähiympäristömme muuttuu täällä yhä vauhdilla. Näemme aina vain  uusia hakkuita aina vain uudemmissa leimikoissa. Pari päivää sitten iso kuorma-auto toi kaksikin valtavaa metsäkonetta tienposkeen. Niitä silloin ohiajaessani ihmettelin. Nyt niiden työnjälki on jo näkyvissä, horisontti siintää harvennetun metsän läpi eivätkä muutamat raiskioon paikoilleen jätetyt männyt taatusti ole enää mikään suoja eläimille saati että siellä sieniä kasvaisi.

Minkäs teet. Metsänomistaja haluaa rahaa ja hänellä on valta päättää omastaan. Jos olisin miljonääri, laittaisin puolet rahoistani metsien ostoon ja rauhoittaisin ne ikuisiksi ajoiksi. Mutta siitä voi vain unelmoida. Jos, jos ja jos.

Eilen satoi ensi lumi, oikeastaan se oli vain räntää. Mutta valkoista silti. Ei hätää, talvirenkaat oli juuri vaihdettu ja tiet pysyivät sulina. Eikä räntälumi pysynyt vaan haihtui pois lähes saman tien. Pientä kauneutta aamulla hetki, hieman lumen valoa. Saa sitten nähdä koska tulee seuraava tuisku. Kun katselee ennusteita, tuntuu, että ensi viikko on taas tavallista lämpimämpi. Jos taivaasta jotain sataakin, se on sitten silkkaa vettä. On jopa mahdollista, että tuleekin syystulva ja lopulta vesi peittää laakson. Mitä saamme, sen näemme, kun jaksamme odottaa.

Minulle tulva sopisi kylmää paremmin. Viime vuonna pakkastalvi alkoi heti marraskuun alussa ja sitä talvea kesti aina maaliskuulle saakka. En muista siitä yhtään lauhaa välikautta, muistan vain ikuisesti jatkuvan pakkasen, lähes päivittäin kolattavan lumen, sen, että kevään odotus tuntui toivottoman pitkältä. Kun se lopulta saapui, ei siihen oikein ensin millään uskonut. Pakkastalvi vei myös voimat. Vasta myöhemmin heinäkuun lopulla selvisi, että kyse saattoi olla myös piilevästä sairaudesta. Mutta siitä ei nyt sen enempää.

Eilen oli sadepäivä, yöllä satoi, nyt tänään lauantaina on sitten välipäivä. Mutta huomiseksi odotetaan taas myrskyä. Ehkei aivan sellaista kuin oli eilen Rauman seuduilla, jolloin puita kaatui, kattoja tuhoutui, rakennettava laiva irtosi kiinnityksestä telakalla ja kymmenet tuhannet talot jäivät ilman sähköä. Myrskyn nopeuslukemat olivat ennätyksellisiä. Ja Suomea on tottunut pitämään turvallisena maana, jota ilmastonmuutos ei niinkään koske.

Ihmishenkiä ei täällä eilen onneksi menetetty, kuten Espanjan tulvissa. Ensin  siellä oli todella kuivaa, sitten päivässä satoi suunnilleen vuoden sademäärä. Välimeri lämpenee vauhdilla eikä siitäkään mitään hyvää seuraa. Tekisi vielä kerran mieli matkustaa Italiaan, mutta minne, miten ja koska; varhain keväällä vaiko myöhään syksyllä? Kaikki valinnat ovat entistä vaikeampia. Olemme vastuussa asioista, joista emme edes tiedä olevamme.

Miten tahansa, me elämme vain kerran. Tänä vainajien päivänä muistan monia menneitä ystäviä Samuli Parosesta ja Erno Paasilinnasta alkaen.

Viimeisin poistuja oli Mikko Harjanne, nuoruuden ystävä, jonka muistotilaisuutta vietetään huomenna Siuntiossa hänen pitkäaikaisella kotiseudullaan.

Toissayönä muistin Mikon ja kirjoitin yöllä jopa runon, vaikka runotonta, runoista kuivaa aikaa on kestänyt jo vuosia. Runo ei ole häävi, mutta se on kuitenkin säkeiden kooste, säkeiden jotka silloin yöllä jostain vain tulivat mieleen.

Mikko ja Ville soittivat kitaraa ja lauloivat ja varsinkin yksi laulu kuului heidän repertoaariinsa. Se oli Side by Side. Ja sitä soitettiin, laulettiin ja toistettiin. Siksi runon nimeksi valikoitui heti Encore:

     ”Näin lauletaan taas kerran:

      Through all kinds of weather
       What if the sky should fall

       Kitaran komppi kiihtyy:  

       As long as we’re together
        It doesn’t matter at all

        Hilpeä hymy ja vilkaisu

        ja vielä muutama sointu,

       aina se viimeinen.

       Se soi, jää ja väräjää,

       ei vain suostu loppumaan.”

Niinhän se on. Kukaan ei kuole, jos yksikin ihminen hänet muistaa. Mikko elää ja moni kauan sitten mennyt, sellainenkin, josta on jäänyt jäljelle enää hänen tekonsa, nimenomaan hyvät. Niitä on varsinkin joka alan taiteilijoilla. Kuinka monia sellaisia olenkaan jo muistanut jopa haudoilla ja museoissa käydessäni. Mutta pelkkä ajatuskin riittää.

Yksi kuolleista jonka aina muistan oli James Joyce. En Odysseus-teoksesta, jota toki kunnioitan, vaan novellikokoelmasta Dublinilaisia, sen novellista Kuolleet. Näin novelli tai ehkä oikeammin kertomus päättyy; miten hyvin se sopii nyt myös meidän vainajien päiväämme ja talviseen tunnelmaan

Ensin englanniksi:

  ”His soul swooned slowly as he heard the snow falling faintly through the universe and faintly falling, like the descent of their last end, upon all the living and the dead.”

Ja sitten suomeksi, sellaiseksi kuin miksi itse sen tuli viimein laittaneeksi:

   ”Hänen sielunsa haipui pois kun hän kuuli, miten lumi satoi hiljaa maailmankaikkeuden läpi ja miten hiljaa se lankesi kaikkien elävien ja kuolleitten päälle lopullisen lopun lailla.”

(2.11.2024)