ENSIMMÄINEN

Vielä on lehtiä puissa, vielä on väriä. Aamu nousee Sitarlassa tässä kuvassa, kuten se nousee aina mutta ei koskaan enää aivan näin. Kuva on otettu jo pari päivää sitten, mutta kuvassa aika seisahtuu. Tajuan äkkiä, mikä mahti kuvalla ja kuvilla on. Mikään muu ei pysäytä aikaa sekunnilleen juuri siihen hetkeen. Eivät edes sanat, vaikka lähelle nekin voivat päästä.

Olen mennyt kuistille ja ottanut jalkoihin oven vierestä jotkut tohvelit, koska ulkona voi olla märkää päivän sateesta. Sitten olen seissyt betonirapusilla, jotka vesi-insinööri Makkonen, paikan edellinen omistaja, on arvattavasti 70 vuotta sitten valanut – tai paremminkin pyytänyt että joku ne valaisi. Portailla seisten olen painanut puhelimen kameraa. Se on rapsahtanut laillaan ja olen tyytynyt siihen, yhteen kertaan. Kuvahan tuli. Katson sitten isolta ruudulta millainen.

Katson sitä nyt. Minä näen omin silmin miten aamu alkaa taas nousta ja valo lisääntyä haapojen runkojen välistä. Miten pehmeitä olivatkaan kaikki värit silloin, kuten ovat yhä. Kuva on todellinen muisti, se kertoo minulle vielä joskus uudestaan kaiken tämän, sen miten seison portailla palellen hieman ja otan kuvan, josta yllättäen tulee minulle tärkeä.

TOINEN

Seuraava aamu on jo täysin erilainen kuin edellinen. Kun herään, tajuan heti, että yöllä on ollut kylmä. Ja kun menen saliin, näen jo ikkunasta, miten laakson lähes täyttää sumu. Se on jakautunut kahteen osaan, mikä kiinnostaa ja saa hakemaan puhelimen ja menemään taas ulos. Jälleen ne tohvelit, tai ehkä oikeammin niiden näköiset läpyskät jalassa.

Pajupuskat laaksossa nukkuvat kuin lampaat, koivu on jo hylännyt kaikki lehtensä, mutta joissain puissa ne ovat vielä vihreinä. Mäen alla oleva nuori tammi taas on päättänyt kellastua vaahterain lailla. Kaikki on kaunista, kaikki seisoo odottaen että sumu hälvenee ja päivä todella alkaa.

Sitä odotan minäkin. Ja niin myös käy. Mutta ensin sumu yllättäen kasvaa ja peittää hetkeksi kaiken, kunnes katoaa kuin taikurin sauvan heilautuksesta. Ja niin päivä taas pääsee käyntiin ja päivän mukana myös me, talon asukkaat.

KOLMAS

Eilen, lauantaina, teimme pienen retken Virkkalaan, jossa sijaitsee Pähkinäniemi. Se on nimensä mukainen, pähkinäpensaita viljalti kasvava.

Tie sinne oli nyt lehtien peittämä, ne olivat kuin kuninkaallisiin kruunajaisiin tehty matto, luonnon oma ainutlaatuinen luomus.

Emme olleet ainoita, jotka olivat tulleet tänne luontoa ihmettelemään ja ihailemaan. Kaukaa lähestyi seurue ja kuului koiran haukkua. Ja kun koira oli lähellä, se haukkui meitä yhä iloisemmin, tahtoi tehdä tuttavuutta ja teki myös. Kaunis iso koira se oli, ruskea kuin monet lehdistä, rapsutuksiamme sitten todella rakastava. Lumi tai Pumi nimeltään, en aivan saanut selvää.  Kuulin vain kaukaa, miten koiralle sen nimeä huudettiin.

Tuon kaiken kuva tallensi, vaikka ihmisiä saati koiraa siinä tuskin edes näkyy. Mutta nyt koiran tuo mieleen ja luo oma muisti, kun kaukaista ihmisryhmää katsoo. Kyllä, kaikki tuo kertomani on totta, koira varsinkin, hyväntuulen tuoja. Ja mukavia olivat myös seurueen ihmiset. Kyllä senkin nimenomaan koira laillaan ehti kertoa.

NELJÄS

Tätä kuvaa Pähkinäniemen päähän johtavasta tiestä kutsuin vielä eilen nimellä toivon aukko, mutta sitten hylkäsin sen. Jotain parempaa, runollisempaa pitäisi kuvan nimeksi löytää. Vaan en vain ole vieläkään löytänyt, josta syystä se on minulle nyt pelkkä kuva vain, kuva, jonka perällä kajastaa valo.

Kaukaa se kajastaa ja taas kun katson, ajattelen, että oikea aukko siellä kaukana on. Itse asiassa se on ovi, koska pähkinäpensaat ovat kutoneet katon tien ylle. Tätä näkyä olen kaivannut ja nyt sen sain. Aina jossain tuolla on uusi elämä, se uusi taivas ja maa, jonne ovi johdattaa. Aina elämä jatkuu ensin meissä ja sitten toisissa. Ja juuri siinä on se toivo. Toivo, joka elää ja haluaa viedä meitä eteenpäin niin kauan kuin suinkin voimme. Tällä hetkellä se on minulle erityisen tärkeää ja siksi kai pidän paljon juuri tästä kuvasta.

Ei muuta kuin liikkeelle taas, mars mars kohti ovea! se sanoo. Ehkä niin, ehkä tänäänkin lähdemme taas ja kuljemme kohti uutta maisemaa, luontoa, joka auliisti antaa meidän ajatella siitä juuri mitä milloinkin haluamme. Luonto ei koskaan laita täällä vastaan; sen suopeudella ei ole rajoja. Myös siksi meidän on syytä elää sovussa sen kanssa.

Kun kuljemme kohti ovea, jää jalkojen alle kaiken aikaa lehtien matto, se kuninkaallinen. Miten uskomattomia värejä, miten vain tähän hetkeen kuuluvia. Jo viikon päästä ne ovat muuttuneet, ovat ehkä enää vain ruskeita, sillä pysyvää on vain muutos, kuten sanoi jo Herakleitos paljon  yli 2000 vuotta sitten ja kuten sanon minä juuri nyt.

Tässä kuvassa lehdet ja niiden värit kuitenkin säilyvät, tai säilyvät niin kauan kuin sähkö ja tekniikka sallivat. Sekin on meidän joskus hyvä muistaa. Myös ne voivat joskus tästä maailmasta kadota ihmisten mukana. Mutta silloinkin tämä sama luonto vaikka muuntuenkin pysyy ja jää.

KUUDES

Aina uusi askel, aina uusi lehtien kuvio askelten alla, uusi niin väreiltään kuin muodoltaan. Ilman ihmistä kuka tämän näkisi, kuka tällaista ihailisi? Kyllä ihmistäkin tarvitaan ainakin joskus, johonkin. Jos ei muuhun, niin katsomaan, kokemaan ja kertomaan.

SEITSEMÄS

Kolmas kerta toden sanoo, sanotaan. Siksi tämäkin kuva. Ja hyvä niin, sillä kuva puhuu puolestaan, vaikkei sano ääneen mitään. Me kuulemme sen kyllä, jos vähänkin yritämme.

KAHDEKSAS

Yhä lähemmäksi ovea olemme jo pääseet. Se on auki, se odottaa, että menisimme sen kautta uuteen maailmaan. Ja sen me teemme. Aivan kohta,  aivan pian sillä askel askeleelta matka taas edistyy.

Mitä lähemmäksi kuljemme, sitä helpompi on olla ja hengittää, ainakin minun. Niin kuin olisimme sadussa ja sadun henget ohjaisivat meitä. Mutta yksi on varmaa, oikea polku, oikea tie ja oikea suunta tämä on.

YHDEKSÄS

Niin olemme kulkeneet lumotun käytävän lävitse. Itse asiassa taas kerran toteutuu se, mistä Kavafis jo runossaan Ithaka kirjoitti: tärkeää ei ole perillepääsy Ithakaan, vaan matka sinne. Perillä odottaa aukio ja Lohjanjärvi, jota kuitenkaan ei näe puitten läpi juuri lainkaan, sen voi vain aavistaa. Pettymyskö siis? No, ei aivan. Pitää olla, seisoa ja miettiä. Kyllä tämänkin palasen voi edelliseen jollain lailla yhdistää.

KYMMENES

Perille on tuotu myös penkki kulkijan istua. Kaunis ajatus, mutta mieleni vänkää vastaan. Miksi se on metallia, miksei puuta, joka tänne sopisi paljon paremmin. Toki metalli kestää säät ja säilyy paremmin, vaan silti, siltikin.

Pettymyskö siis myös tämä? No, vähän, vaikka ei aivan. Voihan siinä penkillä kaiketi aina joku istua ja katsoa puita, joiden takaa järvi kuultaa. Kun puitten verhon mielessään avaa, voi toki kuvitella myös kaiken sen avaruuden, mikä järvellä odottaa.

YHDESTOISTA

Luontoon ovat eläimet ja ihmisetkin tehneet polkuja. Yksi niistä avautuu penkin oikealta puolelta. Pähkinäpensaan ja saniaisen portista pääsee taas jonnekin, toiseen tai jo kolmanteen maailmaan. Mutta juuri nyt ei tee mieli mennä. Joskus sitten taas. Koska paikka on monin tavoin rauhoitettu, uskon, että se tällaisena vielä pitkään säilyy.

Ihminen ja metsät, metsien hävitys. Aina uusia ja uusia metsiä kaadetaan, ja vaikka tilalle istutetaan taimia, kestää ainakin neljäkymmentä vuotta, että metsä näyttää taas samalta kuin ennen. Minä en sitä enää millään tule näkemään. Nämä rauhoitetut paikat ovat siksi itselleni ja kaikille meille vielä tärkeämpiä kuin luulemmekaan.

KAHDESTOISTA

Kello lyö puolen päivän ja myös puoliyön merkiksi  ja kunniaksi kaikki kaksitoista kertaansa. Kuvassa taas on jo palattu oven kautta takaisin kuninkaalliselle käytävälle.

Ja kuka siellä jo on, seisoo matolla, on kääntynyt ja odottaa hitaampaansa; kukapa muu kuin se ”muuan muu” (”ja lehdon lempivä kerttu/ ja tuoksuva tuomipuu” kuten Leino kirjoitti.). Muuan muu kuvaa minua ja minä häntä. A. saa siihen luvan itseltään, minä taas en saa lupaa häneltä. Ja kuvaan, häpeämätön, sittenkin ja silti.

Niin matka, tämä matkamme jatkuu, suuntautuakseen taas uutena päivänä jollain lailla jonnekin, tai sitten vain kotona oleiluun ja kodin puuhiin. Mutta jatkuu. Mitä sitten tänään näemme ja koemme, sen tiedämme, kun nousemme ja lähdemme. Jos emme kotia kauemmas niin ajatuksissamme. Aina tuolla jossain on ovi; aina matka jonnekin vie, kun alla on tie. Ja aina uusinkin ovi aukeaa, kunhan itse vain haluamme sen.

(13.10. 2024)