Tämän juuri alkavan kuukauden nimi lienee kaikkein paljastavin kuukausista, tai ainakin ikävin. Kesä- ja heinäkuu loistavat tai mielyttävät toisin eli todella myönteisin sanoin. Kesä ja heinä! Se jopa tuoksuu ja ainakin se on useimmiten vihreää. Mutta loka on ruskeaa ja mustaa, se on mutaa ja sellaista ainetta jota ei itseensä halua. Se tahrii. Tahrii se. Uskottava on.

Alkukuva kertoo kyllä että yöllä oli pakkasta ja laaksossa kuura. Ei luonto siis tiennyt lokakuun alkaneen?

Lokakuussa kun loka lentää, loskakin lentää. Lokaa myös heitetään, jopa sanoin, ja kyllä loka silloin todella lentää; olihan täällä Loka-Laitinenkin kerran. Ja viemäreiden ja tankkien puhdistus ja tyhjennys käy loka-autolta, joka nyt pitääkin tilata jo ennen talven tuloa. Hyvä kun muistin. Niinkin lokakuusta päästään ajatuksellisesti ja käytännössä, kunnes alkaa marraskuu, kuoleman kuu. Jos sanan marras merkitystä ei ajattele, sekään ei tunnu yhtä pahalta nimenä. Kaiken lisäksi harva nykyihminen edes tietää, mitä marras tarkoittaa.

Kun suomen kielen osaaminen hiipuu, hiipuu moni muukin asia. Olen jo ymmärtänyt, että tapani kirjoittaa on suurelle osalle ihmisiä liian vaikea. Kun minulta pyydettiin lupaa yksinkertaistaa yhtä Herra Huu -kertomusta oppikirjaan, käsitin, minne me olemme matkalla. Vanhan ajan Assyria nuolenpäineen ja sitten Egypti tuntuvat nyt sivistyneiltä. Oli siis aika tuhansia vuosia sitten, jolloin ihmiskunta yritti merkein ja hieroglyfien avulla viestiä ja kertoa elämästä. Ja sitten aikaa myöten kehitettiin myös yksinkertaisemmat aakkoset! Qwerty on edelleen länsimaisten kirjoituskoneiden tai paremminkin tietokoneiden näppäimistön avain. Hieno avain. Osaan sen jo lähes ulkoa eikä opettelemiseen ole mennyt kuin 70 vuotta!

Vähän yli viikko on kulunut viime blogista. Hiljaiseloa on ollut elämä. Odotusta, joka huomenna taas päättyy: viimeisin leikkaus on Meilahden Tornisairaalassa nyt edessä. Toivottavasti myös viimeinen (ainakaan vähään  aikaan, pakko sanoa). Mutta hyvä että se tulee nyt. Lokakuu ei ole vielä täysi talvikuu ja pitäähän tässä kuntoutua vielä kolmannen kerran, jotta vähintäänkin jokatalviset lumityöt tulevat taas aikanaan tehdyiksi.

Myös puulämmityksen vuoro koittaa nyt. Kokeilin jo eilen. Uunin antama lämpö on talon kiistaton sydän. Se tuntuu aivan erilaiselta kuin sähköpatterin tai ilmalämpöpumpun vastaava. Palavan kuivan puun tuoksu tuntuu sekin hyvältä, sillä pääosa savusta nousee piippua myöten katolle ja kaikkoaa. Ulkona tuoksuu silloin hetken myös kotoisalta, pihasaunaa lämmittäessäkin sama nuuhkiminen toistuu. Ja toistuuhan se, varsinkin kunhan jälleen pääsemme huhtikuuhun. Se oli ennen kaskenpolttokuu, siitä nimi huhti. Kylläpä sitä eli Neiti Kevättä jo odotan.

Puu on puuta. Luontoa, mutta nimenomaan  sitä joka kasvaa ja uudistuu, ei siis lopu. Mikä ero siinä onkin, kun ajattelee vaikkapa akkumineraalien kaivamista. Niitä mineraaleja ei Tellukselle tule lisää. Mutta kukapa sitä miettisi tässä uskonpuuskassa. Jokainen pidäkkeetön syöksy kohti uutta on aina ollut yhtä tuhoisaa ihmiskunnalle. Se tosin selviää vasta vuosikymmenten kuluttua.

Minulle elämä on yksinkertaisempaa. Klapeja on taas jo tilattu, naapuri tuonee kohta heittokuutiosäkkejä puuvajan eteen. Ja niin olemme valmiit kohtaamaan myös Herra Talven. Jussi Talvi se ei kuitenkaan ole. Ja toisaalta, moniko häntäkään enää muistaa, tuota päätoimittajaa ja kirjailijaa. Niin tämä maailma vain kulkee eteenpäin. Jokaista oman aikansa kuuluisuutta seuraa (armelias?) unohdus.

On syksyssä toki myös puolensa. Usein sen tuoma ilo on visuaalinen, jos ruska alkaa aikaisin ja pysyy näkyvillä pitkään.

Näin ei ollut tänä vuonna. Lämpöä oli lähes syyskuun loppuun, yhä monet puut kuten niinipuumme vihertävät, mutta muutama päivä sitten saapui myrskytuulten sarja ja esimerkiksi koivut riisuivat lehtensä niin nopeasti että niiden alastomuus hämmästytti, kun sunnuntaina kävimme pitkästä aikaa Matildedahlissa.

Matka sinne Salon ja Teijon kautta on usein ollut silmille ja mielelle hyvää tekevä, ja olihan niin osin yhä kun koivuja ei oteta lukuun. Teijon kirkko on aina yhtä kiinnostava ja aina on ovi kiinni. No, saa kuvitella mitä sisällä on. Tyhjyyttä?

Kiemurteleva ja silti hyvin päällystetty maantie, metsät joita varakkaiden seudulla ei vielä ole liikoja hakattu. Sitten jommalta kummalta sivulta jopa pilkahti järvi tai merenlahti, joka tapauksessa vesi, josta aina tulee mieleen jotain positiivista. Miksi, siinäpä kysymys. Niin vain on. Vettä on meissä ihmisissäkin muistaakseni 60 prosenttia. Hyvä jos se on yhä puhdasta.

Liike on lääke, on se. Kun moni päivä kului taas kotosalla ahertamisessa, oli hyvä päästä väliin katsomaan jotain muuta, jotain uutta tai vanhaa tuttua. Matildan kartanossa kävimme taas ja ainahan siellä on mukavaa. Linssikeitto ja focaccia! Simppeliä ja todella maistuvaa. Ja värinokkonen ikkunalaudalla, juuri sen pöydän vieressä jossa tapaamme istua.

Kun kuljeskelimme kylässä, löytyi aidan takaa lauma. Sieltä meitä tuijotti muutama nuori liikuttava alpakka. Se oli koiralle, filosofi Patelle ensin liikaa. Hän joka ei koskaan hauku, haukahti kokonaista kolme kiivasta kertaa! Mutta onneksi filosofi ymmärsi piankin, etteivät nuo pitkäkaulat olleet vaarallisia. Ja niin selvisimme siitäkin. Uteliaita vain ne ovat, alpakat. Andien lahja matalalle maallemme, johon nuo näyttävät sopeutuneen. Allergiaa eivät niiden karvat aiheuta, joten tuosta villasta kudottu kaulaliina on mainio itselleni.

Kävimme filosofin kanssa vielä kerran myös Paikkarin torpalla. Jokainen kerta on kuin viimeinen tänä vuonna, vaan kukapa tietää. Maisema siellä on aina avoin, torppa aina yhtä sympaattinen. Elias on Elias edelleen vaikka patsaaksi valettuna. Mutta silti nykyään sama asia tulee joka kerta siellä mieleen. Löytyykö maastamme kohta eli tulevien vuosikymmenten myötä enää ketään, joka pystyy Kalevalaa tai Kanteletarta yhä noin vain lukemaan ja jopa ymmärtämään?

Merta kävin viikolla myös katsomassa, kun tuli asiaa kaupunkiin. Kaupunki on minulle aina ennen ollut vain yksi ja sama eli Helsinki, muut ovat olleet pelkkiä asutuskeskuksia. Mutta tämä ranking on nyt muuttunut. Turku on ok, jopa Lohja… Stadi on syntymäni sija, mutta kyllä nykyään jo aivan muuta kuin ennen. Yritän kuitenkin unohtaa sen mitä stadille on tehty ja tehdään. Häpeän sitä. Ajan ehkä siksi aina Ursulaan ja nyt kun parkkipaikka on maksullinen, sinne saa myös auton vailla vaikeutta. Kiitos siis Helsinki edes siitä. Toki odotan, että tuostakin rantatiestä ja koko seudusta tehdään nuorten ja hyväjalkaisten kävelykatu. Tai ainakin siihen tulee läpiajokielto, jolloin meidän ´uusmaalaisiten´ on sinne enää mahdoton saapua, mutta vielä ei ole niin. Vielä. Siinäpä sana joka sopii aivan kaikkeen nykyaikaan.

Kaivopuisto ja meri. Ursula joka avattiin olympiavuonna 1952. Nyt kun tammikuu koittaa, alkaa sielläkin pitkä remontti; kahvila myytiin ja joku iso ketju osti sen. Nykyaikaa sekin. Saa nähdä jääkö paikasta jäljelle enää mitään sellaista, josta on pitänyt.

Mutta uskon kuitenkin, että merinäkymää ei remonttikaan voine viedä pois. Ja ainahan voi kävellä Särkän ja Harakan laiturille. Mikä näkymä, mikä perpektiivi jo laiturin juurelta. Miksi minua juuri se aina jaksaa ilahduttaa.

Otan kuvan. Otan toisen ja katson ja nautin. Ulappa ja avaruus: näköalaa mietteille ja mielelle.

Nyt on siis tiistaiaamu, päivämäärä 1.10. 2024.  Kello on jo yli kuusi. Pimeä on yhä pimeää ja laakson yllä tähtitaivas. Kesäyön vaalea sini on kadonnut ja antaa meille taas kuukausikaupalla kosmista tummanpuhuvaa avaruutta. Mutta kun malttaa odottaa, koittaa se päiväkin taas. Ja päivän mukana valo ja varsinkin pilvet.

Syksyllä pilvet ovat jotenkin erityisiä, vai tuntuuko siltä vain? Jotain ne kertovat, jotain ne ennustavat, siis muutakin kuin sadetta, minkä kyllä heti näkee pilvien roikkuvista vatsoista. Mutta kuten ennen sanottiin: musta pilvi pelottaa, savenkarvanen sataa. Tässä heti yksi mustahko pilvirykelmä kaukana kohoamassa, uhkaava, josta ei kuitenkaan mitään pahaa sitten seurannut. Visuaalinen elämys vain.

Ja sitten tällainen: iltapilvi laaksomme yllä. Rauhaisa avaruuden alus vailla uhkaa. Ja silti jotenkin niin kiinnostava. Mitä, mitä ihmettä sekin haluaa sanoa?

Sitä saan taas miettiä, kunnes eteen tulee jotain muuta. Ja hyvä kun tulee. Elämä ilman uutta on pahempi kuin pilvinen päivä vailla aitanpolulla astelevaa emäntää. Kiitos Kivi, kiitos Aleksis. Sinua, sinun kirjojasi ainakaan minä en koskaan hylkää. Ja siitä tulee mieleen toki heti Leinokin, joka näkyy pysyvän yhä oman elämäni mukana. Kuten vaikkapa hänen säkeensä Elämän koreudesta vuodelta 1915:

     ”Kiinni riipun elämässä

       kaikin vaistoin, kaikin taistoin,

       vaikka kaikki tuskat tunsin,

       vaikka kaikki maljat maistoin.”

Leinokaan ei antanut periksi. Ja kun antoi, antoi silti tilaa tunteille. Kas näin hän sanoo sitten:

    ”Tiedän, että sorrun, sentään –

      taikka kenties juuri siksi –

      elän suurta sunnuntaita,

      tunnen kaikki kaunihiksi.”

Tuohon Leino ei pysähdy, vaan runo kulkee kohti loppuu. Sen kaksi viimeistä säkeistöä yrittävät viedä  tai paremminkin vetää hieman mattoa lukijan jalkojen alta, mutta se on vain hämäystä, nur Schein, kuten Leino usein kirjoitti. Kas näin hän runonsa Elämän koreus lopetti. Aikaa siitäkin on kulunut jo yli sata vuotta:

    ”Rakas, pyhä, suuri Luonto,

     sulle soitan, sormet liitän,

     lumosit mun lasna kerran,

     siitä miesnä nyt sun kiitän.

     Sulle uskoton en olla

     taida enkä tahdo, – helmaas

     suutelen ja kuolen, vaivun

     valheesees ja kuvitelmaas.”

Me lukijat kyllä tiedämme että luonto ei valehtele, ihminen vain. Mikä toki on sääli, osaisihan ihminen puhua myös totta luonnon tavoin. Ja siihen on minunkin hyvä lopettaa. Surua tai kaihoa en tunne, ellen sittenkin yhdestä asiasta. Jos luonto lopulta voittaa ihmisen, kuten luulen, kuka sen historian sitten kirjoittaa?

 

(1.10.2024)