Carl Sandburg kirjoitti aikanaan jotenkin niin, että sumu saapuu pehmein kissantassuin. Ja siltä joka aamu nykyään tuntuu. Sama näky toistuu ja toistuu. Ensin laaksossa on vain pelkkää sumua, ilmassa jotain harsoa, jotain, joka on kosteutta, mutta jota silti ei tajua sellaiseksi. Vain vaivoin siihen pääsee edes hitunen aamun valoa.

Ja sitten, ainakin vielä, aurinko alkaa hitaasti puhkoa sumua ja niin kuin kissa, myös sumu menee pois, haipuu vain. Se tulee ja se menee omalla tavallaan ja ajallaan, ei koskaan kysy ihmisen mieltä.

Syksyn merkkejä on kaikkialla, vaikka lämpöä riittää kuin olisimme edelleen vaikkapa heinäkuussa. Muistan lapsuuden kesiä maalta, jolloin tuntui että joka ainoa päivä satoi, tuuli ja päivälämpötila kohosi hädin tuskin yli kymmenen. Jos aurinko pilkahti, ei siitä juuri iloa ollut ja uiminen jäi, vesi oli kylmää. Kun sitä ajatteleekin, alkaa hytistä.

Seurasihan siitä jotain hyvääkin. Ne olivat sitten lukukesiä, jolloin jokainen saaren kirja tuli luetuksi kaksi kolmekin kertaa. Eilenkin oltiin jo lähellä hellerajaa, ehkä myös tänään. Talon lämmittämistä ei tarvitse edes ajatella, mutta silti talveen on syytä varautua. Luin lehdestä että klapeista alkaa taas talvella olla pulaa. Pitää siis äkkiä tilata iso kuorma koivupuita, noita kuuluisia heittokuutioita. Ja kyllä muukin puu käy; kunhan on kuivaa. Märkä ei pala. Eikä syty silloin ajatuskaan.

Hauras on maailma. Ja silti sitkeä.

Viikko sitten kuljeskelimme filosofi Paten kanssa siellä täällä, myös sille hieman uudemmissa maisemissa kuten Myllylammen rantamilla.

Filosofi nuuhki, minä kuvasin ja innostuin ruusunmarjoista. Nehän olivat läheltä katsoen suuria ja pulleita kuin omenat.

Kuten jopa pihlajanmarjat. Ehkä talvella näemme juopuneita tilhiparvia täälläkin?

Lampi oli hiljainen, veteen kuvastui maailmaa taivaalta. Jos kohta siellä näkyi myös myrskyn merkkejä. Mutta mieleen ne eivät kantautuneet. Tyynet hetket ovat parhaita, kun sielu on rauhassa ruumiin kanssa. Onni lienee näissä kiitävissä hetkissä.

Toinen paikka, josta filosofi Pate pitää on sitten Sammatissa Elias Lönnrotin kotitalo Paikkarin torppa. Auki se torppa ei ole kuin kesäisin, mutta auki on koko mahtava hieno pihapiiri, jossa saa vapaasti kävellä. Siellä tuo ns. kolonialisti, kuten Lönnrotinkadun patsaan töhrijät uskovat, asui lapsena ja siellä hän kiipesi koivuun ja opetteli lukemaan.

Kyllä lukuharrastus oli se, joka hänet nosti Paikkarista maailmalle ja sai aikaan sen, että kulttuuriperintömme kerättiin talteen juosten, siis vaikka hopulla niin kuitenkin todella taiten ja kunnolla, koska kaikkien kansojemme yhteinen kultturiperinne oli kuolemassa ja sanat katoamassa tyhjyyteen. Lönnrot käytti pikakirjoitusta ja onneksemme tunsi nuotitkin. Lopulta työt (Kalevala, Kanteletar) julkaistiin kaikkien maailman ihmisten lukea. Myös siis niiden jotka häntä kolonialistiksi syyttivät. Yleensä kolonialisti valloittaa, ottaa, riistää, eikä jätä mitään alkuasukkaille. Toisin Elias teki. Kaikki ugrit saivat mikä heille kuuluu; se tosin pitää yhä osata sekä lukea että jopa ymmärtää.

Haarjärvi näkyy, Paikkarin torppa uinuu, filosofi Pate kuljeksii ja vaikuttaa hyvinkin tyytyväiseltä elämäänsä, kun vaimo sitä taluttaa. Ja kun se on tyytyväinen, tyytyväisiä olemme mekin, tuntuu. Koiralla on taipumus välittää omia tunteitaan ihmiseen ja kumpikin hyötyy. Enpä ole tuota ennen tajunnutkaan.

Kaikessa on yhteys, yhteys myös ihmisissä. Miksi jotain ihmistä on heti helppoa ymmärtää, miksi toista torjuu ensin mielessään. Usein vaisto toimii, joskus ei. Mutta aika korjaa erehdykset. Tylyntuntuinen voikin olla sydämellinen, ylitsevuotavan ystävällinen ehkä sittenkin vain omaa egoaan korostava. Mutta aika tasii, aika kertoo, aika opettaa. Ja kun me olemme täysinopineita, tulee seuraavien sukupolvien vuoro. Kyse on pitkästä prosessista aina. Mutta sitä on nuorena mahdoton ymmärtää.

Tänään on sunnuntai, pyhä päivä. Jos Jumalakin lepäsi, miksei sitten ihminen, jonka hän loi maan tomusta mikäli raamatun myytteihin on uskominen. William Blaken kuvat tulevat taas jostain mieleen. Blake oli uskovainen mystikko, uskomaton työläinen ja kaivertaja, outo lintu joka tavalla, mies, joka sekä ajatteli että piirsi ja painoi kuviaan ja joka ei elinaikanaan saanut mitään myönteistä osakseen; kaikki hänen työnsä sivuutettiin täysin ja tuomittiin tavalla joka on käsittämätön.

”Kuuntele hölmön moitetta, se on ruhtinaallista imartelua.” Tämä Blaken lausahdus on aikanaan auttanut minuakin, ketäpä ei. Ja moni moni muu. ”Sama laki leijonalle ja härälle on sortoa.” Lukekaa, suomennettu on, Taivaan ja helvetin avioliitto, ihan itse Tuomas Anhavan toimesta Kariston kustantaessa vuonna 1959! Aikainen lintu oli Suomen monsieur Hulot jo tuolloin.

Jälkimaailma alkoi Blakea onneksemme ymmärtää. Nyt Englannissa kaikuu kaikkialla hänen hieno runonsa Jerusalem. Sen runon Hubert Parry sävelsi vuonna 1916 ja siitä tuli koko Englantia yhdistävä epävirallinen kansallislaulu, ihme kyllä.  Sävellyksenäkin se voittaa God save the kingin tullen mennen. You Tubessa tuon, sanoisinpa ihanan laulun koristeena olevat kuvat ovat sen sijaan loukkaus Blakelle (ja minulle). Hänen omia töitään siellä pitäisi olla.

Muitakin tapoja tulla ihmiseksi on Raamatun kertomuksen lisäksi ollut. Mitä ilmeisimmin Jumala ei tehnyt maailmaa aivan seitsemässä päivässä ihmisen luomisesta puhumattakaan. Luin äsken jostain että alkumuotomme, tuo yksisoluinen ei ollutkaan ainoa, vaan yksisoluisia oli niitäkin alkuun monta, joista kehitys sitten jatkui, kun solut jakaantuivat.

Meniköhän siinä kehityksessä sitten parikin miljardia vuotta. Lopulta sama eteenpäin kulkemisen halu sai meidät kaloina rämpimään maalle, toisaalta ehkä vain suojaan merten saalistajilta, maalla taas muuttumaan, nousemaan puuhun ja sieltä lopulta laskeutumaaan kovalle tantereelle ihan vain takajaloilla seisomaan. Ja katso, juuri se vapautti niskalihakset, salli aivojen kasvaa ja meistä tuli, vai tuliko, homo sapienseja, viisaita ihmisiä.

Kehitys, niinpä. Helsingin Sanomissa ollaan nyt taas kerran taiteen eturintamassa eikä paperisia kirjoja enää oikein haluta puolustaa, vaan vähän kaikkea muuta, temppuilujakin, pelkkää Pirkkaa. Onhan maailmassa toki myös äänikirjoja, luin aamulla. Oikein. Onhan niitä, samalla linjalla Spotifyn kanssa. Kuulija saa halvalla, tekijä hilkut. Mutta mitäpä siitä. Tekijänoikeuskin on jo osattu kiertää näin. Suoratoisto rules, ok.

Miten kuuluikaan se vanha työväenlaulu: ”Riistäjä ruoskaansa selkäämme soittaa.” Sama laulu on taas askelten. Jotenkin olen jälleen kerran eri mieltä tuon keskeisen ns. kulttuurilehtemme kannanottojen kanssa. Ilman aikaa kestäviä ja säilyviä paperille painettuja kirjoja ei olisi tätä kulttuuriamme. Kaikki sähköön perustuva taas elää ja sitten myös kuolee sähkön mukana.

Vaikea toki uskoa, mutta jonain päivänä voi iso töpseli irrota. Kuis sit? kyselisi Manillaköyden mies. Ei täällä silloin edes Tesla liiku, joku latoon jo hautautunut Lada tai Trabant vain. Kun oikein mennään eteenpäin, tullaan usein taaksepäin. Ihmiskunta on lammaslauma joka säntäilee yhteen suuntaan määkien ja katraana joutuakseen sieltä juoksemaan taas toiseen samaa vauhtia itsetehdyt omaehtoiset laput edelleen silmillä. Ja lopulta tämä nykyinen maailmakin loppuu aika varmasti T.S. Eliotin sanojen tapaan: ”Ei paukahtaen vaan kitisten.”

Mutta lass sein. Annetaan olla. Onhan nyt on aamu, uusi hieno aamu, sumu hälvenee jo vauhdilla. Maailmahan on vasta syntymässä! Uusi päivä, uudet ajatukset, uusi elämä.

Niinpä. Kaikki hyväkin on yhä edessä, se on mahdollista myös. Ei muuta kuin pastilli huuleen ja baanalle, tai oikeammin ylös, ulos ja lenkille. Liike on lääke. Mutta vielä sitäkin suurempi on halua elää, kokea ja nähdä – ihan itse ja etenkin omin avoimin silmin. Ihmetellä vaikka sitä, miten isoiksi ovat omenat tänä vuonna sittenkin kasvaneet.

(8.9.2024)