1.

Otsikkoa olen käyttänyt kerran aiemmin, kun tein samannimisen jutun, tarinan tai mikseipä jopa ihan oikean novellin, jonka julkaisin kirjassani Tie vie (Otava, 1990). Kirjoitin teokseen pelkkiä uusia tekstejä, jotta saisin Hesarin arvostelussa sitten lukea, että olin kaapinut kasaan pöytälaatikkojen pahnanpohjimmaiset. No, minkä sille mahtoi. Kuten tiedämme, arvostelu on oikeassa aina.

Kirjan nimi tuo mieleen muutakin. Edesmennyt ystäväni Masi (Martti Larva) saattoi usein sanoa seuraavan lauseen, kun istuimme jossain ja olimme vasta loivasti viihteen puolelle kallistumassa: ”No, Mäkelän poika, lausupa se runosi La Strada.” Ja minä kajautin: ”Tie vie!”

2.

Tie vei meitä taas, kun päätimme pitkästä aikaa käydä Hvitträskissä. Lehden mukaan siellä oli Eero Saarisen kirje, jonka tämä oli kirjoittanut vaimolleen Lilylle, kun oli saapunut Suomeen Eliel-isänsä hautajaisiin. Sitä oli vain lähes mahdoton tulkita, koska se oli kirjoitettu peilikirjoituksella.

Ihmisen pää on outo, joillakin on kykyjä joita toisilla ei; Eero Saarisella oli. Hän kykeni kirjoittamaan myös vaikka yhtäaikaa kahdella kädellä, toisella tavallista, toisella peilikirjoitusta. Kuulostaa lahjakkuudelta, johon vain jokin viisivuotias Mozart ehkä vertautuu.

Kirjeessään Eero Saarinen kuvailee siinä jopa ihmisten puheita hautajaissa, vaikkei niitä ymmärtänyt, koska ne olivat silkkaa suomea. Niin amerikkalainen tuo itsekin jo kuuluisa arkkitehti oli.

Kirje löytyi kuin löytyikin lasivitriinistä, jossa se oli todisteena siitä, ettei kyse ollut sadusta. Ei käynyt selville, mahtoiko Lily koskaan saada siitä selvää? Peilin avulla se kyllä oli luettavissa, vaan mahtoiko innostua. Erohan heille joka tapauksessa pian tuli.

Kirje ei kuitenkaan ollut syynä Hvitträskiin menoon, pikemmin se, että kerran aiemmin siellä käytyämme oli mieleen jäänyt monta hyvää muistoa.

Kaikkialle minne paikassa katsoo, näkee jotain kaunista, tasapainoista, harmonista. Niin yksityiskohdissa kuin kokonaisuuksissa. Museo lähes vertaansa vailla.

3.

Hvitträskissä kävin ensimmäisen kerran vuonna 1969. Olin lukenut, että Vuorioiden yksityskotina pitämä rakennus ja tila oli joutunut konkurssiin ja siirtynyt Gerda ja Salomo Wuorion säätiölle. Siellä oli määrä pitää irtaimiston huutokauppa.

Olin juuri saanut ihmeekseni apurahan ja koska rakastin taidetta jo silloin (kallis rakkaus), päätin että sinne. Ehkä jotain hyvää käteen voisi osua.

Tuota julkista huutokauppaa, ainoaa jossa koskaan olen ollut, en unohda. Alettiin huutokaupata taidetta ja näin kauniin pienen etsauksen, mahtoiko olla Simbergiä ellei jopa Gallen-Kallelaa. Sitä en enää muista. Sen kyllä, että mitä korkeammalle huutoa kohotin säätiön edustajan kanssa, sen vihaisemmaksi tämä tuli. Lopulta mies huusi, ettei minulla ollut mitään mahdollisuutta saada työtä. Kyse oli siis siitä, että säätiö halusi ostaa kaiken itselleen mahdollisimman halvalla. Punastuin ja vaikenin, joskin pitkän pennin säätiö joutui tuosta taiteesta maksamaan ja mies mulkoili edelleen minua vihamielisesti.

Jotain sitten jäi käteen, kaikki ei säätiölle kelvannut. Yksi kynttiläjalka ja vati siirtyivät lopulta minulle. Missä kynttiläjalka nyt on, en tiedä, mutta vati, pesuvati kaiketi, on uunimme päällä kuin sinne aina kuulunut ja siksi myös hieman pölyttynyt koriste.

Se on myös muisto ajasta ja tapahtumasta, josta on kulunut jo 55 vuotta. Mutta samaten muisto Hvitträskistä. Voihan sitä kuvitella, mutta kysymys tuskin sentään on ollut ihan Gesellius, Lindgren, Saarinen -toimistolle ja perheille kuuluneista alkuperäisistä esineistä.

4.

Hvitträskissä käynti on todella vähän kuin ulkomaille menisi. Tie sinne on mutkainen ja kapenee, autoja tulee lopulta kaikkialle liikaa, isoja autoja, jotka eivät tunnu mahtuvan enää minnekään. Onneksemme olimme tulleet heti kun museo avattiin ja olimme jo lähdössä pois.. Parkkipaikkoja  ei tulijoille enää löytynyt ja ihmiset ajoivat sinne tänne kuin päättömät kanat mitä tahansa vapaata paikkaa etsien ja toisiaan kiilaten.

Mutta se on ainoa mutinan aihe. Itse päärakennus ja rakennukset tuntuvat yhä sadunomaiselta. Kansallisromantiikka on täynnä mennyttä maailmaa, jugend edelleen voimissaan. Vanha kauneus pitää pintansa kuin klassikkoromaani. Lue, katso, nauti. Museokortilla kaikki on hoidettu.

Me kuljimme, kuvasimme, ihmettelimme ja nautimme todella. Elämys on kokemus, jollaista enää harvoin mistään saa. Mutta onneksi jopa meidän maassamme on vanhaa kestävää kulttuuria: niin taidetta, kirjallisuutta kuin arkitehtuuriakin. Yksi arkkitehtuurin kruunujalokistä Hvitträsk ilman muuta on ja onneksi nyt jo Museoviraston hoidossa, jolle se säätiöltä vuonna 2000 siirtyi.

5.

Kuvia, kuvia, kuvia.

Vaikkapa tuoli ja pöytä. Kas, tällaisia ei taideta enää koskaan tehdä missään.

Näkymä isosta ateljeesta. Vaikuttaa tyhjältä ja silti se on kävijälle kodikas.

Joskus minimalismi on kauneutta, ja joskus myös se on täynnä yksityiskohtia, kun malttaa seisahtua katsomaan.

Kotoinen sohvanurkkaus takan luona. Ketkähän siinäkin ovat aikanaan istuneet.

Näkymä siniseltä parvekkeelta ulos järvelle. Sinistä on talossa paljon. Järveä ei kännykän kamera kuitenkaan saanut talteen.

Mikä tahansa yksityiskohta sai katseen kiinnittymään itseensä. Jopa kukkahuoneen ikkunaedustan kliiviat miellyttivät vanhan silmää.

6.

Ateljeesta löytyy myös laatikosto, joka on täynnä eri tekijöiden ex libriksiä, noita jo menneen ja kadonneen kirjakulttuurin taideteoksia. Paljon löytyi Erkki Tantun töitä mutta sitten myös muutamia Väinö Mäkelän (1901–2003) tekemiä. Hän oli ja edelleen on biologinen isäni. Ei siitä mihinkään pääse.

Tuntui hullulta katsella niitä. Sisarpuoleni Pirkon libriksen tunnistin. Mahtaako meistä kukaan enää käyttää omiaan. Tuskin. Isää en ole enää aikoihin ajatellut, välimme olivat huonot, hänen puoleltaan loppuun saakka vihamieliset. Syy ei ehkä ollut minun, ja silti oli. Sainhan omia kirjojani läpi, hän taas ei. Jo se riitti.

7.

Lopulta irtauduimme päärakennuksen sokkeloista ja aloimme ulkona laskeutua kohti saunaa. Sekin herätti muistoja. Oli aika jolloin saatoimme ns. poikain kanssa saunoa monissa paikoissa; kerran jopa Tamminiemen saunassa, kun Kekkonen oli jo kuollut ja kuopattu. Myös Hvitträskin saunassa olen samassa porukassa ollut. Kävinkö uimassa, sitä en muista, tuskin, mutta saunan ympärillä leijuvan tervantuoksun tunnistin taas. Kesä Kukkialla ja oman vanhan veneen tervaus siellä palasi tuoksusta (ei hajusta) taas mieleen.

Viimeiseksi joimme kupilliset kahvia konttiterassilla ja lähdimme autolle kulkien kuitenkin vielä puutarhan kautta.

Kaunista sielläkin. Krasseja, nekin niin lapsuuteeni liittyviä. Ja huvimaja, ehkäpä teehetkiä varten?

Sitten viimein kuja, joka vei portille. Kaunis sekin.

Omenapuut pudottivat jo omeniaan, kuten meillä kotonakin. Vielä sodan jälkeen omena oli arvokas ja niitä kerättiin huolella talteen, soseutettiin, hillottiin ja kuivattiinkin. Nyt samat omenat hädin tuskin kelpaavat enää kauriille ja peuroille, alkaa tuntua. Niin muuttuu maailma, Eskoni.

Mutta minkä voimme ajalle ja kehitykselle. Stop siis, ei ihan puhjeta itkuun. Onhan tänään myös sunnuntai, enää neljä kuukautta joulupäivään.

Aika on sukkela, ajalla on siivet, me lennämme niiden myötä. Kuitenkin vielä ilmassa humisee lämmin tuuli; vielä on kesä vaikka kaikkialla tuoksuu osin jo syksy. Se otetaan, mikä annetaan. Lopulta edessä on talvi, synkkä pimeä, jonka läpi täytyy taas mennä. Mutta emmeköhän me mene. Sillä onhan niinkin, että tammikuun jälkeen voi alkaa taas odottaa kevättä, tuota uuden onnen ja toivonkin aikaa, tekee toipilaan mieli sanoa. Ja toukasta tulee taas perhonen, jos kohta ei mielellään sentään neulaan laitettua.

(25.8.2024)