YKSI

Kuten tiedämme tai kuten ainakin Herakleitos jo 2500 vuotta sitten tiesi: pysyvää maailmassa on vain muutos. Mutta outoa kyllä syntymäpäivä on aina samana numeraalisena päivänä kuin ennenkin. Eikä tilanne muutu edes kuolemassa. Jossain statistiikassa se pitää aina kutinsa.

Sama koskee myös kuolemaa. Päivämäärä pysyy, esimerkiksi se, että puolentoista vuoden päästä 10.1. 1926 Eino Leinon siirtymisestä jonnekin toiseen sfääriin tulee kuluneeksi tasan sata vuotta. Ja niin käy, että vuosi vuodelta tuokin numero alkaa vain kasvaa. Viikonpäivät kyllä vaihtelevat aina.

Sunnuntaille sattui oman syntymäni päivä nyt. Ikää taitaa olla jo, kun numeroita katselee, mutta niitä en tunne mielessä, toivottavasti en myöskään päässä.

Tosiasia kuitenkin on, että jo 81-vuotta olen kontannut ja tarponut tämän planeetan pinnalla. Kaikkea on tehty, paljon nähty, koettu hyvää ja koettu pahaa, mutta aika tasavertaisesti (luulen). Aina itseäni on kiinnostanut se, mikä edessä ehkä vielä on, ei se mikä taakse on jäänyt. Mieluusti käytän tässä kohdin yhä vertausta Lootin vaimoon, joka kääntyi ja muuttui suolapatsaaksi, kun taas Loot saapasteli eteenpäin ja taisipa vielä mennä uusiin naimisiinkin. – Raamattu on edelleen mitä kiinnostavin viisauden, opetustarinoiden, ihmeitten ja huvitustenkin lähde, todellinen, joskin aika sekava antologia.

Olen mielelläni hokenut mietettä, että ikä on vain numero ja lisännyt siihen: Oikea ikä löytyy ihmisen päästä. Moni viisikymppinen tuntuu jo kuolleelta, mutta muistan parikin yli 90-vuotiasta joiden polla säkenöi ja leikkasi. Sellainen oli muistossa autuas Maijaliisa Auterinen, Otavan allt i allo. Kyse on ehkä paitsi tahdosta, myös onnesta ja geeneistä. Jos pään voisi vaihtaa, kaikki sujuisi, mutta sitä ainoaa ei voi. Jokaisella meillä on matkansa ja kohtalonsa. Tuntuu, että juuri pään toimintakyky on aivan ratkaiseva mitä pitemmälle elämän polulla edetään.

KAKSI

Vuosi sitten olimme vaimon kanssa kahden pienellä matkalla Eestissä, nyt päivä taittuu ihan kotona. Juhliin merkkipäivän johdosta ei ole syytä. Pikemminkin juhlin ja juhlimme nyt sitä, että saamme edelleen olla täällä ja katsella miten luonto hitaasti alkaa valmistaa itseään syksyyn: seisovaa ilmaa, punaisia ja keltaisia lehtiä jo, odotuksen tunnelmaa. Syksy tuli kutsumatta on varhaisen runokokoelmani nimi, ja syksy tulee tosiaan ihan silloin milloin sitä huvittaa. Meidän tehtävämme on sopeutua ja ottaa sekin vastaan.

Elokuussa syntynyt on pääsääntöisesti leijona, mutta en usko  taivaanmerkkeihin enkä koe itseäni jaloksi peuraksi. Toisaalta opettajaäitini oppilaan äiti teki minulle, pienelle pojalle syntymähoroskoopin, josta muistan enää vain nämä sanat: ”Vihassaan hän on kiivas, mutta lauhtuu pian.”

Olisiko todella noin? Jos, se olisi helpotus – myös itselle. Viha (kuten sairaus) syö ihmisen sisällä voimia kuin huomaamatta ja muuntaa samalla fokusta. Se minkä pitäisi suuntautua ulos, pakenee yhä syvemmälle itseen. Räjähdys siitäkin seuraa, ehkä ihan omissa aivoissa.

KOLME

Taas pääsen takaisin keskeiseen ajatteluuni. Kun katsoo eteenpäin, voi aina nähdä ja oppia myös jotain uutta. Mennyttä ei voi muuttaa, joskin muunnelmia tehdään ja tehtaillaan niin tehokkaasti, että lopulta hyvyys paistaa pahiksenkin ikkunoista. Saihan toveri Stalinkin menneisyydestä pitkään omanlaisensa.

Aina totuus kuitenkin paljastuu. Vaan silloin isäsemme lepäili jo komeassa haudassaan, joka sittemmin kyllä purettiin. Taitaapa silti tuo Gruusian (Georgian) pappismies ja teurastaja yhä maata Kremlin muurissa, jossa edelleen räyhää muiden toheloiden kuten Otto Wille Kuusisen kanssa. Haudat olen aikanaan nähnyt. Sinne ei ole enää koskaan mitään menoa.

Venäjä, kohtalomme. Kun synnyin, äitini kirjoitti: ”Ryssä pommittaa Helsinkiä.” Kaikki sinä päivänä vanhalla Kätilöopistolla syntyneet saivat hätäkasteen. Sitten katosi sekin kalliolla seissyt puurakennus; nyttemmin Venäjän suurlähetystön aluetta. Suomi oli sodassa, mutta jo Natsi-Saksan eli hyökkääjän kumppanina. Siksi sodan luonne oli aivan toinen. Hyökkäyksen kohde ei sitä koskaan unohda.

Niin näyttää myös olevan, ettei hyökkääjä saa lopulta sitä mitä havittelee. Siitä kertoo jo 1900-luvun historia. Ensin Natsi-Saksa valloitti, sitten Neuvostoliitto otti kaiken itselleen. Sitten Neuvostoliitto luhistui, vaikkei se ollut mahdollista. Yksi sokka irtosi vain ja helas, se riitti. Ihme joka yhä voi tapahtua.

Suomen pelasti toisessa maailmansodassa miehitykseltä paitsi omien käsittämätön sitkeys, varsinkin se, että Stalinilla oli kiire päästä ensimmäisenä Berliiniin, mikä myös toteutui. Baltian maille kävi meitä paljon pahemmin. Mutta siitäkin suosta on siellä onneksi voitu nousta. Miehityskokemusten antama katkeruus ei silti taida unohtua koskaan. Myös Suomessa käyty verinen kansalaissota 1918 on yhä monen muistissa. Jos haluaa tietää nykyisyydestä on aina käännettävä katse historiaan.

NELJÄ

Elokuun loppu oli 40- ja 50-luvuilla vielä aikaa, jolloin opettajaperhe yhä saattoi viettää Kukkian saaressa kesälomaa. Viikko  juuri ennen kaupunkiin paluuta oli kuitenkin enää silkkaa kaupunkiinpaluun odotusta. Minulle järjestettiin aina silloin isot syntymäpäiväkemut, vaikka itse asiassa oli kyse siitä että äiti tarjoili mantereen kyläläisille kahvia ja kakkua kiitokseksi kesän avusta ja asioiden sujumisesta. Veneitä tuli useita, silloin soudettiin,  ja ihmisiä luodolla riitti. Krassit kukkivat Korkeakukkulan rinteellä ja kultapallot kaatuilivat harvoissa multaisissa koloissaan.

Ymmärsin jo varhain, että juhla ei sittenkään ollut minun juhlani. Piti vain olla ja näytellä mukana kuin silti olisin sen sankari. Lapsi tajuaa, lapsi oppii.

Kun elokuun viimeisinä päivinä sitten palasimme stadiin, oli bussi perillä joskus kymmenen maissa, maaseutu ennen kaupunkia pelkkää synkkää ja pimeää. Sähkövalon napsauttaminen kotona oli ihme, jonka öljylampun valossa koko kesän iltaisin kirjoja lukenut poika kyllä muistaa. Lahja, jonka uusi tekniikka antoi ja jota poika piti pian taas itsestäänselvyytenä.

VIISI

Entä nyt. Yöt maalla ovat jo pimeitä. Sähköä kyllä saa vuoden ympäri; joskin Carunan siirtohinnoista en jaksa edes puhua. Ahneet paskiaiset, huijarit. Mutta pieni tuikkukin auttaa. Juhliminen on jäänyt lähes joka tavalla, varsinkin syntymäpäivien. Jos juhliin on syytä, se syy tulee jo aina muualta.

Kun ajattelen mitä juhlaa maailmalta vielä haluan niin tietenkin vaikkapa Picasson kyyhkyjä ja ainakin koko ihmiskunnan sopusointua, mutta myös pienen oman tilan jossa on yhteisyyttä ja rauhaa aivan arkisellakin tasolla. Myös oikeaa rakkautta, ihmisyyden arvoista, sellaista joka jalostaa ja kannattelee elämää. Sen kunniaksi juon mieluusti maljan omaa kylmää porakaivovettämme. ”Malianne”, kuten se Malaparten Kaputt-kirjaan oli laitettu, sitaatti oli hänen itsensä oppimaa suomen kieltä. Muistanko oikein että Eila Kostamo tuon kirjan käänsi? Kun tarkistan, on hänet siihen tosiaan merkitty Matti Kurjensaaren ohella.

KUUSI

Paraneminen on juhlaa sekin, vaikka ei siltä ehkä aina tunnu, koska meno on todella kuin vauvan askelten kanssa taaperrusta. Väliin tulee takapakkia, mutta väliin mahtuu myös hetki parempaa. Yhä olen ns. toipilas. Kun sairaus on tavallaan saatu pois, alkaa ruumis yrityksen jonka tarkoitus on palauttaa ihmistä takaisin entiseksi.

Helppoa se ei ole, varsinkaan silloin kun voimat uupuvat aluksi lähes heti. Mutta maatakaan ei saa. Liike on lääke yhä vain ja niinpä on opittava taas hengittämään, kävelemään, kulkemaan ja jopa pitämään siitä. Joskus siltä myös tuntuu. Yöt kuluvat pätkissä, mutta pätkiin tulee välillä jo yllättäen pituutta. Ehkä siitä saa kiittää edellisen päivän ponnistuksia. Taas kerran: jos jää makaamaan, pitää ymmärtää, että kyseessä on oma valinta. Miten kirjoittikaan Gogol: ”Ei pidä syyttää peiliä jos naama on vino.”

Suomalainen sairastaa ja tulee sitä tekemään. Mikä siis neuvoksi? Kas tämmöinen:

Luin lehdestä että HUS vähentää lähes tuhat ihmistä koneistostaan, joka jo nyt natisee ja voi huonosti. Samaa näin kyllä jo täällä Länsi-Uudenmaan  pahoinvointialueellakin. Monta katastrofia on suomalainen ns. parastatahtova politiikko saanut aikaan, mutta tämä terveydenhoidon nerokas sotku lienee pahin, ja kaikkein pahin lienee vasta edessä. Näyttää että ainoa oikotie pois hautuumaitten laajenevista lakeuksista olisi Viron tie, mutta saapa nähdä. Siellä ei tällaisia jonoja ja kaaosta tunneta. Lääkärin löytää ja hoitoon pääsee lähes heti. Mitä muuta ihminen sairaana haluaa.

SEITSEMÄN

Kun ajattelen mennyttä, ei ole mitään minkä olisi voinut tehdä toisin, koska ne teot on tehty jo. Halua muuttaa toki olisi edes jotain. Vaan ei auta. Menneisyys kulkee mukana, mutta aina yritän siivilöidä siitä pois huonot muistot, jos kohta häpeällisimmät silti jäävät jonnekin mielenpohjalle. Onko häpeän tunteminen suomalainen ominaisuus, vanhaa Lutheria, sitäkin jään usein miettimään.

Mikä kodin ohella pitää minua täällä hengissä. Se on luonto, sama joka kasvun antaa, suojaa antaa, elämää antaa. Täällä etelässä alkavat metsät olla raiskioita, mutta onneksi löytyy vielä paikkoja joissa puu kasvaa ja kaatuu omaa tahtiaan. Aleksis Kivi kertoi Veljeksissä luonnon ja ihmisen suhteesta kaiken oleellisen ja kertoi tavalla joka on ylittämätön. Nykyaika koneineen tuntuu sen kuitenkin jo unohtaneen. Mutta kyllä metsä yhä poikiansa suojelee, kuten Kivi kirjoitti. Kunhan vain saataisi lisää metsien rauhoittajia, ikimetsien pelastajia.

Kuljen ulkona, kuvaan ja katson. Tämä maa on niin kaunis, kirjoitti muistaakseni Eeva-Liisa Manner. En halaa puita, mutta tunnen että täällä olen yhtä luonnon kanssa. Ja kun kuvan taustalla oleva vanha mänty lopulta kaatuu, kaatunut olen silloin jo minäkin.

Rauha sielussa, rauha sydämessä. Siitä pitänee lähteä.

Kaikkea nykyelämää yritän rakentaa lähinnä hyvyydelle. On helppoa olla paha, moni ei sitä edes tajua, ja syynä oma huono olo, tyytymättömyys, ties mikä piinaava ajatus itsestä tai maailmasta. Silti olisi kaiketi syytä edes yrittää olla ihmisen kaltainen.

Ihminen on ainakin teoriassa sekä sapiens että ludens, viisas ja leikkiväkin. Meidät erottaa eläimistä huumori, kyky nauraa itselle. Ja se, että järkemme pystyisi kyllä halutessaan analysoimaan omien tekojemme merkitystä, antamaan niille suuntaa. Kun olet sovussa itsesi kanssa, voisi samaa yrittää maailmankin kanssa. Ja sitten? ”Edessäpäin ovat tulevat juhlat”, kuten Jyrki Pellinen vuonna 1972 niin laittamattomasti samannimisessä runokokoelmassaan kirjoitti.

(18.8.2024)

.