YKSI

Vatsa on toiset aivot. Siinä lause jonka kuulin vasta vuosi pari sitten, jos oikein muistan. Se tuntui silloin hullulta. Mutta ei tunnu enää. Nyt tuntuu että vatsan aivot yrittävät ohjata päätä.

Vatsani on aina toiminut hyvin, tai ainakin kohtuudella. Mitä pulissut ja kurissut ja moittinut vääriä ruokalajeja, mutta toipunut aina. Jos on ollut hankalaa, ei muuta kuin Gavisconia kurkkuun ja eteenpäin.

Kun tulee kohta, josta se ei pääse yli, ei siitä kumma kyllä pääse alikaan. Se oli jääräpäälle kova juttu. Minut vietiin ensin Lohjalle ja sieltä myöhemmin ambulanssilla Jorviin, mikä tuntui jo liialta. Halusin silloin enää vain kotiin, pyysin että saisin tilata taksin. Ellei yksi hoitaja olisi ollut sitkeä ja hakenut lopulta paikalle lääkärinkin, tuskin kirjoittelisin tätä. Luulen että hänen ansiostaan ylipäätään vielä hengitän. Kun hoitajat kaiken aikaa vaihtuivat, ehdin tuskin kiittää häntä. Mutta kiitän nyt. Hyvyyttä maastamme löytyy yhä.  Kuten myös suomalaista puhdasta metsien ja mantujen antamaa hapentäyteistä ilmaa.

KAKSI

Viikko sairaalassa lähes vuoteeseen  ja letkuihin sidottuna on ollut minunlaiselleni pitkä aika. Onneksi nämä nykyajan kommunikointivälineet ovat olemassa. Uutisia ei jaksanut katsoa tai jos katsoi, etäistä oli. Ensin Lohjalla olin eristyshuoneessa, koska kukaan ei tiennyt mikä minua vaivasi. Olla ainoa potilas huoneessa on kyllä suurensuuri lohtu. Jorvissa päädyin sielläkin ihmeen kaupalla huoneeseen jossa olin edelleen ainoa, vaikken ollutkaan enää epäilty vaarallisten bakteerien tms uuden kulkutaudin levittäjäksi.

Jos sairas jotain kaipaa niin rauhaa. Joskus edes jossain voi ihmisellä olla onnea. Onni on toki vain sana. Mutta haluan uskoa nyt siihen kuten uskon hyvyteenkin. Todisteita olen taas saanut, niin kotoa kuin sairaalasta.

Sairaala on oma maailmansa, tehokas tuotantolaitos, jota sairaat pitävät yllä. Asiakkaita riittää. Tosiasia on että suomalainen sairastaa nykyään enemmän kuin ennen. Kulttuurin muutos, jatkuva lihominen, vähäinen liikunta, mättöruoka. Kaikki se näkyy arjen todellisuudessa. Ja todellisuus on karu, kun tulee asiaa sairaalaan. Joka myllyyn joutuu eli terkkarien ja polien vähintään tuntien jonoon, tietää kantapään kautta mistä on kysymys.

Onneksi hoitajia löytyy vielä lähes joka lähtöön ja lajiin, vaikka talous sakkaa. Hoitajan työ on rankkaa. Nähty nyt sekin. Paljon erilaisia kasvoja, paljon nuoria naisia, erilaisia luonnetyyppejä, työskentelyä potilaan kanssa omin tavoin. Mutta homma on hoitunut. Potilas muistaa sen, ainakin minä muistan. Myllärit vaihtuivat päivittäin, mutta mylly pyöri.

KOLME

Ennen oli paremmin, oli. Tuttu lause. Mutta joskus se on tosi. Uudistukset ovat siitä ihmeellisiä, ettei lopputulosta tiedä ennakolta kukaan. Kaikki nämä ns. hyvinvointialueet tuntuvat olleen politiikkaa vain, satunnainen idea joka runtattiin aikanaan hallituksessa iloisesti läpi ja jossa mutavellissä nyt tarvomme.

Quis custodiet ipsos custodes – Kuka vartioi vartijoita? Mahtaneeko kukaan. Edellisten työt, varsinkin pahat, jäävät aina myöhempien kannettaviksi.

NELJÄ

Muistan kaikki seitsemän sairaalapäivää yhä hyvin, outoa kyllä, vaikka kivut veivätkin osan tajusta. Liikuttavinta oli että parina viime iltana minulle kannettiin kokonaista yksi uljas parasetamol-kapseli kipuun. Katselin, kiittelin ja nielin veden kanssa. Eihän lisä pahaa tee. Ja onneksi yökkö osasi asiansa.

Kivunlievitys on Suomessa nykyään suuri tabu. Toisaalta USA:n vapaa tie on ollut huumezombien aikaansaaja. Vaan eikö löydy mitään puolitietä. Tätä voinee pohtia loputtomiin. Ja ratkaisu ei ole ainakaan potilaan käsissä.

Sairaalat ovat täppösen täynnä eikä niihin oteta ketä tahansa noin vain. Kuinkahan monelle on tuttu lääkärin lause: ota buranaa, mene kotiin, kyllä se siitä. Laaksomme pidetty mies sai lauseen evääkseen ja kuoli syöpään, joka silloin oli vasta aivan alkuvaiheessa.

VIISI

Mitä sairaalapäivistä jäi mieleen. Sattumuksia, näkyjä, tuskanhuutoja jostain, pääskysiä jotka tuntuivat pesivän huoneeni yläpuolen katolla. Nostokurkia joiden avulla rakentavat taas uutta sairaalaa kompleksiin.

Muistui mieleen vanha vanha laulu, agitpropia ehkä, Saaritsaa luulen: ”Ensin täällä tehdään sairaita ja sitten sairaala.” Maailma ei helli, eivätkä ihmisetkään nykyään helli itseään kuten ehkä pitäisi. Mutta paha sairaus kohtaa myös aivan viattoman noin vain.

Lukeakaan en pystynyt vaikka mukana oli parikin kirjaa. Työnteko jäi myös, mikä tuntui pahalta koska se on ollut tapa pitää itseäni eli päätä elossa. Nyt läppäri oli pelkkä yhteydenpitovehje. Olympialaisia oli katsottava muun puutteessa, koska sairaalla on kaksi aikaa: uni ja se toinen joka edistyi hoitajien tulon ja menon mukaan. Ja kun oli valveilla saattoi usein vain tuijottaa. Ranskan kisoja näytti seinän ikivanha televisio väsymykseen saakka. Ehkä kaltaiseni oli tuolle touhulle yhtä kaikki sopiva katsoja; hyvä kohde. Liian älyllinen olisi kait mennyt ohitse.

KUUSI

Katsoin ja katsoin ja mitä kisoista mieleen jäi. Outoja lajeja, surfausta Ranskan Polynesiassa jossa odoteltiin aaltoja. Odoteltiin ja odoteltiin kunnes se suuri aalto viimein tuli ja sen putkessa surffattiin parikymmentä sekuntia. Sitten taas ei mitään. Mutta maisemat olivat kieltämättä kauniit.

Aina sai nähdäkseen kaikenlaista juoksua. Jossain golfari löi pallon veteen, toinen pöpelikköön. Moukarimies taas heitti moukarin verkkoon. Hupsista vain.

No, jostain tuli mestarikin. Ja sitten taas neljän vuoden kuluttua seuraava etappi. En usko katsovani, ellen taas joudu sairaalaan.

Kävelijät juoksivat, vaikka kävelivät. Se on hullunkurisen näköistä ponnistelua. Yritin väliin nukkuakin. Ja kun avasin silmät, sama rumba toistui. Teevee oli täällä sitä oikeaa elämää, sairas minä vain sen reunalla riippuva kuuliainen jatke.

Näytelmä kuin näytelmä oli hetkessä päättynyt ja lopulta päättyisi tämä Macronin suuruudenhullu maratonkin jatkuakseen neljän vuoden päästä taas jossain. Tappion selittelyt ovat tuttuja varsinkin mitä omaan kansaamme tulee, meikäläisten tie tyssäsi lähes joka lajissa aina samalla tavalla. Mutta eihän hyvää yritystä pidä tuomita. Suomi on sisun maa. En vain tiedä minne se lie kadonnut?

SEITSEMÄN

Nyt olen kotona. Yö on kulunut pätkissä, mutta se että saa olla kotona on onni jota ei aina ymmärrä. Kotona voi olla omin tavoin ja jos ei nuku, saa valvoa ihan omasta tahdosta. On rauha. On hiljaisuus. Aamun ensi valo alkaa tuikkia. Onko parempaa ja toiveikkaampaa näkyä missään.

Rauhassa nukkuvat vaimo ja koira. Koiran peti on sen koti.

Filosofi Pate on taas täällä kunnioittamassa meitä käynnillään. Koira, Herra Hän, on sitä mieltä että me olemme olemassa häntä varten, ei päinvastoin. Ja jotenkin se tuntuu jopa oikealta. Vähän kuin sekin että minä olen olemassa vaimoa varten. Oma itse saa siitä voimaa.

Koti on koti on koti, sanon Gertrud Steinia imitoiden.

Kotona seinätkin auttavat, kirjoitti puolestaan Anton Tshehov kertomuksessaan Talonpoikia. Niin se on. Tuo kertomus kansan kurjuudesta on yksi hienoimpia; klassikko, joka ei koskaan unohdu.

Ei elämää kuin peltoa voi ylittää, lausui puolestaan Boris Pasternak. Molemmat lauseet ovat myös vanhoja venäläisiä kansanviisauksia. Kaiken tuonkin hyvän on idiootti Putin nyt tavallaan tuhonnut taas kerran, tuhonnut vuosikymmeniksi, kuten Stalin ja Neuvostoliitto aikanaan. Mutta hyvä säilyy kyllä, se ei katoa. Jos johonkin uskon, niin todellisen kulttuurin kykyyn ja voimaan. Sitä eivät edes loputon pahuus ja viha voi koskaan lannistaa.

(9.8.2024)