YKSI

Muutama päivä on täällä taas vierähtänyt ja kaikkea on saatu kokea. Jokainen, jolta tänne ylös ajaessa kysyi matkalla räkästä, kertoi, että se on kauhea, mitä ilmeisimmin siis kauheampi kuin koskaan ennen, kun paikallisetkin sen sellaiseksi kokivat. Mukana autossa kulki siksi paitsi useita karkoituskeinoja ja spraypulloja, jopa hyttyshattuja. Mutta kun tulimme Jerikselle, ei ainakaan mökkerön pihalla ollut kuin jokunen harhaileva inisijä. Se jo tuntui pohjoisen lahjalta.

Taas teimme sitten sen, mikä tekemän täällä aina pitää: päätimme kavuta tuttua Pyhätunturin reittiä kohti Himmelriikiä, tuota Taivaskeroa, jonka huipulla 1952 sytytettiin se olympiatuli, jonka sitten iäkäs Paavo Nurmi soihtuineen juoksi Olympiastadionille.

Muistan ajan, muistan kuvat, muistan olympialaisetkin hyvin, koska perhe oli silloin hetken Helsingissä, vaikka muuten aina maalla.

Juoksimme pihan kavereiden kanssa stadionin ulkopuolella sinne tänne päässämme pahviset Fazerin lipat ja tuijotimme ulkomaaneläviä ihmetystä täynnä. Miten erilaisia ihmisiä maailmaan mahtui! Parilta pyysin jopa nimikirjoitusta paperinpalalle joka taskusta löytyi. Missähän sekin on nyt?

Vaelluksemme alkoi. Aamu oli aikainen, maantie tyhjä. Pallashotellin edessä oli ensin vain pari poroa, sitten taas koko lauma, kuten aina.

Käväisimme aamiaisella, jonne maksusta pääsee ulkopuolinenkin ja kysyimme taas räkästä. Yksinäinen hotellissa yöpynyt yhtä aamuvirkku mies kertoi tehneensä vaelluksen Taivaskerolle edellisenä iltana eikä hän ollut tavannut hyttysen hyttystä. Kappas vain, ajattelin. Tuo ainakin tiesi kokemuksesta, mistä puhui.

Emme sitten mekään kohdanneet räkkää, kun kapuamaan lähdimme, vaikka Vatikurun pohjan iso puro solisi ja varvikkoa alhaalla riitti.

Naisten majalla tauolla oli lopulta yksi, ellei jopa kaksi hämärän renkiä, mutta nekin vailla sen suurempaa intressiä meihin, jos kohta veremme yleensä maistuu ötököille mainiosti.

Mistä oikein oli kysymys. Paluumatkalla kohtaamamme kulkijat kertoivat, että räkkäesiintymät olivat paikallisia; niitä oli saattanut tulla mökki tai auto hetkessä täyteen, kun vain oven sattui avaamaan. Vaan juuri Pallaksen seuduilla ei niin ollut. Ylhäällä tunturissa ei enää sitä ainoatakaan hyttystä, pari niittykirvistä vain. Olivatko ne nälissään syöneet kaiken?

KAKSI

Huipulla tuulee, sanotaan. Ja huippua kohti noustessa tuuli todella lisääntyi. Se oli myötätuuli, sama josta Haavikko kyseli: eikö se vienyt myös foinikialaiset? Meitä se vei ja nostatti kohti sitä paikkaa, Pyhäkeron ja Himmelriikin niskaa, jonka alla on aina leppoisaa juoda kahvit avaraa maisemaa ja Pallasjärveä ihaillen.

Opin aikanaan Jack Londonin kirjasta Kultaa ja kuntoa (yksi lapsuuden raamatuista), että hyvän kulkemisen avainsanat luonnossa olivat pitkät taipaleet, mutta niiden vastapainoksi myös yhtä pitkät lepoajat. Joskus on niinkin tehty. Nyt pysähdyimme joka nousun niskalle ja katselimme siinä taakse samanlaisen lyhyen hetken.

Hitaasti sujui kulku, mutta hyvin meni. Jo Naisten majalla on aina syytä katsoa taaksepäin. Ja sitten taas jalkaa toisen eteen.

Kun pääsimme sinne mihin aina eli tunturien niskalle, ei hengästymisestä ollut tietokaan. Puhelin kertoi myöhemmin, että olimme kohonneet 33 kerrosta; ihan kunnioitettava kivitalo on Pyhätunturi siis emmekä olleet vielä edes sen huipulla, Pyhän ja Taivaskeron niskalla vain.

Juuri siitä, kun kulkee hieman alemmas mutta ei ihan Pyhäkuruun, avautuu kuitenkin maailma, jonka tähden tänne mieluusti aina palaan ja palaamme. Maisemaa riittää niin pitkälle kuin silmä kantaa ja oikealta kantilta alkaa näkyä myös Pallasjärveä ja muitakin pienempiä. Maisema, jota ihminen ei ole pilannut eikä ehkä heti pilaakaan, koska näkymä lienee yhä osa kansallispuistoa.

Rikkumaton rauha, tunturin niskan alla tyyntäkin, varvikkoa kivien päällä sen verran että istua saattaa, ja siinä levätessä olo kuin kirkossa ainakin. Luonnon kirkko, luonnon rauha. Parasta mitä tiedän.

Joimme kahvit, istuimme, katselimme. Kuvasimme. Minä vaimoa, hän minua.

Mitäpä sitä ei tekisi, jotta pimeänä syys- ja talvipäivänä voisi taas katsella kuvia ja muistaa, että se kaikki on ollut totta ja voisi olla taas.

Uskon jo melko pitkästä kokemuksesta, että menneisyyden tutkiminen ja muistaminen on tärkeää. Muistoihin ei silti pidä jäädä ja unohtua, mutta kyllä niistä on lupa nauttia niin kauan kuin olemme tällä matkallamme; matkalla jonnekin, matkalla joka suuntautuu eteenpäin. Taakse emme ajassa voi kulkea. Hyvä kuvan siivittämä muisto taas on itselleni vain lupaus siitä, että jotain  vastaavaa voi vielä olla myös edessä. Jos taakse unohtuu ja alkaa elää siellä, jää tästä maailmasta jo pois, siltä tuntuu.

KOLME

Usein on käyty myös Norjan puolella, Kautokeinossa. Siihen uppoaa aikaa sillä matka ei ole lyhyimpiä, pelkästään rajalle on satakunta kilometriä ja perillekin vielä kuutisenkymmentä. Mutta onhan tuo matka Lapissa vähäinen… Ja senkin voi tehdä taiten, pysähdellen, ihmetellen, kuunnellen, katsellen.

Ensimmäinen pysähdys oli veneranta Pallasjärvellä. Kuva, kuvia.

Toinen Ounasjoen ylittävä silta ja itse joki, jo alussa mahtava. Siinä joen niskalla on myös vielä parempaa itselleni eli jo tutuksi tullut suo, mielenmaisemani. Hiljainen väriään vaihtava lampare salaa jotain miettien, kauniskin.

Vähän matkan päästä aukeaa levähdyspaikka, josta parhain näkymä Pallastuntureille. Mutta vaikka kuinka kuvaan, en koskaan saa kuvaa sellaiseksi kuin luonnossa. Etäisyys katoaa täysin ja kuvasta tulee lattea. Kyllä se täytyy ihan omin silmin kokea.

NELJÄ

Hetasta on Norjan rajalle jo matkaa. Ja rajalta Kautokeinoon toinen mokoma.  Maisema muuttuu tyystin. Männyt ja kynttiläkuuset katoavat, lopulta kaikki on matalaa tunturikoivikkoa, jonka mattona hopeapajuja, varpuja ja vaivaiskoivuja. Vettä riittää, pieniä jokia, suuriakin soita, piskuisia lampia, järven tyyniä silmiä.

En kuvaa niitä kuitenkaan, koska perillekin pitää päästä ja sitten vielä takaisin. Nuo maisemat ovat sitä paitsi mielessä muutenkin. Vastaavissa olen kauan sitten rinkka selässä vaeltanut ja takaisin oli lopulta tultava. Tasamaan jokia kun ei niin vain ylitetä ja varvikkojen ja hopeapajujen uumenissa piilevää räkkää ei myöskään koskaan voi unohtaa. Kun levitti voita leivälle, se oli hetkessä mustana ötököistä. Söin, koska nälkä oli valtava. Oi, nuoruus.

Kautokaino-sanan opin jo 1968 kun Otavassa tehtiin Nils-Aslak Valkeapään joikulevyä. Yksi joiuista oli nimeltään Kautokeinon nimismies. Muistin sen jotenkin ja joihkasin sitä itsekin joskus vaelluksilla muiden korvien harmiksi. Mutta on Kautokeino muutakin kuin joiku: Norjan ja maailman saamelaisten keskus, jossa viitatkin ovat yksinomaan saamea. Jo sellaisena paikka on kiinnostava.

Matkamme vie usein ja vei nytkin kohti Juhlsin hopeapajaa, joka perustettiin vuonna 1957. Paja on pienestä laajentunut suureksi, itse seppä on jo kuollut, vaimonsa Regine kulkee siellä kuitenkin yhä vain ja tekee seinän valtavaa mosaiikkia valmiiksi. Ja kun se valmistuu, poistunee hänkin, kuten katsoja sitten myös. Näinhän maailma toimii.

Otin kuvia ikivanhoista kalamajoista jotka pihalle on siirretty. Vanha voittaa usein uuden. Hyvin kätkeytyvät majat tunturikoivikkoon.

Sitten kuvasin kaukaa vaimoa joka otti kuvaa ateljeesta Reginen mosaiikkimunan viereltä.

Lopulta talletin näkymän ikkunasta, kun joimme kahvia. Lattea kuva sekin, mitä todellisuuteen tulee. Kautokeinoa näkyy kaukana jokilaaksossa.

Jos joskus ennen teki mieli ostaa vähän kaikenlaista täältä, sillä esineiden kirjo, varsinkin Intiasta tuotujen, on laaja ja laadukas, ei tee mieli enää. Tavaraa on koti täynnä. Ikäkö sen tekee, että mieluummin annan pois, kuin ostan tai hankin lisää.

Huono turisti olen, sillä sellainen ostaa silmillään, huono siis myyjän kannalta. Mutta väkeä tuossa pajassa käy ja kaiketi se riittää juokseviin kuluihin. Näkemisen arvoinen paikka paja on, aivan joka tavalla. Outo ilmestys Lapin maisemassa.

”Cordobá, lejana y sola.” Noin kirjoitti Lorca. Kautokeino, etäällä ja yksin, suomentelen nyt soveltaen. Kaikki on maailmassa lopulta samaa, yhteinen on yksi elämämme.

Eikä muuta kuin takaisin, tuttua tietä kulkien. Sen teimme ja tuntui hetken kuin vanhanajan filmiä olisi kelannut taaksepäin. Silti maisema oli erilainen, ihme kyllä. Ainakin ajajan silmin. Katse on paitsi tielle myös lähinnä oikealle. Näkökulma muuttaa, myös ajatukset. Tämä olisi hyvä pitää mielessä kaikessa.

VIISI

Uusi päivä, uudet seikkailut. Tänään on määrä matkata ensin Äkäslompoloon, sitten Kaukoseen ja Särestön museoon ja lopulta Kittilään Kalervo Palsaa eli hänen henkeään tapaamaan. Mitä säähän tulee, se suosinee meitä edelleen. Ei sateen tippaa, lämpöä vain, vaan ei liikaa. Sanoo YR, norjalaisten sääasema. Paras.

Ja jälleen kerran: mitä näemme, sen tiedämme taas illalla.

KUUSI

Nyt on se ilta. Paljonhan tuli taas nähdyksi. Poroja siellä täällä, Kellokas eli luontokeskus Ylläksellä ja sen kahvila, jonne piti viedä viemiset ihan Lohjansaarelta saakka Matiakselle, kahvilan pitäjälle vaimonsa kanssa. Mukava paikka, jonne mielii aina. Jopa kunnon kasvisruokaa Lapissa. Ja näkymä Yllästuntureille.

Sitten Kaukonen ja vanha Särestö, jossa turismin kohteena on kuitenkin Reidarin uusi Särestö vanhan vieressä; ei edes yhtenä vaan kolmena komeana linnakkeena. Köyhän pojan unelmaa se.

Yllätys odotti kun pääsimme perille. Viimeinkin löysimme hyttyset, tai oikeammin: ne löysivät meidät.

Ensimmäisen kerran vierailin Särestössä tammikuussa 1965. Oli kylmä ja pimeä, olin Kallon koulussa opettajaharjoittelijana. Raija, jonka luokkaa opetin, vei minut katsomaan seudun erikoisuutta, taiteilijaa, jota pidettiin vähän omituisena, mutta selvästi hyvällä tavalla. Ja mikäs, koska muutakaan ei ollut keskellä kaamosta, istahdin viistoperäiseen Angliaan jonka Raija lopulta ajoi perille Ounasjoen poikki kulkevaa talvitietä. En tajunnut sitä silloin, joten en osannut edes pelätä jään pettämistä.

Tässä vanha Särestö nyt.

Eipä ollut Reidarilla sähköjäkään silloin 1965; karbidilampun valossa hän talvisin maalasi poroja pälvissään. Isossa uunissa paloi puuta.

Ihmisenä nuori Reidar oli mieleenpainuva. Muistan edelleen hänen shamaanipuheensa silloin. Hän halusi maalata yhtä vilpittömästi kuin lapsena. Tässä omakuva, näköinen.

Nuoruuden töistä pidän yhä. Vanhemmiten hän jäi kansan mieleen ehkä sitten toisella tavalla. Kirkkaita värejä, kokoa, räiskintää, iso nimikirjoitus, iso hinta. Tauluja hän maalasi todella paljon ja nopeasti ja niitä hän myi solkenaan; huolta toimeentulosta ei enää ollut. Myös maine kasvoi, ja samaan tahtiin kasvoivat vanhan Särestön viereen hulppeat valtaisat hirsirakennukset ja jopa uima-allastalo joka taiteenkeräilijöiden rahoilla pystytettiin. Uimassa siellä kävi herroja etelästä, Kekkonenkin. Allas ja sauna ovat hirsitalon toisessa kerroksessa!

Onnea ja hyvä elämä Reitarilla siis oli, vai oliko? Vuonna 1925 syntynyt mies kuoli jo vuonna 1981; alle kuusikymmenvuotiaana. Työtahti vai elämäntavatko miehen kuluttivat. Mutta se oli hänen tiensä. Ja niin kävi että taiteen tiestä tuli hänelle selvästi myös rahan tie. Lahjoja muuhunkin olisi ollut. Mutta mitäpä siitä enää. Kukin taaplaa tyylillään läpi maailman ja elämänsä. Itse asialla jälkeenpäin jokaisella meistä on ollut vain se yksi ainoa tie.

SEITSEMÄN

Varsinainen kontrasti Reidarin residenssiin löytyy sitten Kittilästä, kun käy Kalervo Palsan museossa. Pihalla on pieni kotitalo, jossa koko perhe ahtaasti asui.

Missä raha toisaalla Kaukosessa hieman kauempana vain lisääntyi ja poiki, Palsan kodissa rahaa ei ollut ja jos oli, se katosi heti. Kaikki nyt nähtävä kertoo siitä. Jos ei kurjuudesta, niin lähes. Ja sitkeästä elämäntahdosta, sittenkin.

Vertailun vuoksi. Tässä Reidarin viimeisin unelma eli loppuajan ateljee, joka rakennettiin palaneen tilalle. Siellä hän ei kuitenkaan paljoakaan ehtinyt maalata ennen kuolemaansa. Silti: unelmia pitää olla. Eikä ateljeen pykäämisessä ole tietenkään mitään pahaa. Yläkerrasta löytyy iso vuodekin, neitsytkammio.

Tässä taas Palsan ateljee, kylmä hatara vaja, jossa hän itse nukkui jopa pakkasella. Todellinen Getsemane.

Tässä työpöytä sieltä. Kuvassa liiankin värikäs. Mutta todellisuus oli ja on edelleen toista.

Tässä taas työpöytä Reitarin toteutuneessa jos kohta melkein heti häneltä lähes saman tien kadonneessa unelmasssa.

Kumpaakin lappilaisuuden symbolia sponsoroi ja pitää yllä Kauko Sorjosen säätiö. Kiitos siitä. Tällainen kulttuurin vaaliminen on suuren hatunnoston arvoinen.

Kaksi kohtaloa, kaksi elämää, kaksi lahjakkuutta, kaksi lappilaista. Samanlaiset ääri-ilmiöt kuin ylhäällä pohjoisen vuodenajoissa. Pimeä ja valo ottavat vuorotellen täyden vallan. Mutta kumpikaan ei voi koskaan voittaa toista.

KAHDEKSAN

Kauan sitten haaveilin, että hankisin pienen talon Lapista joen rannalta ja vetäytyisin sinne. Eläisin kuin erakko. Olisi rauha. Olisi luontoa. Olisi tilaa luoda ja kirjoittaa.

Kyllä, hienoa ajatus, vastaan nyt yli 30 vuotta vanhempana. Näin olisi ehkä kesällä. Mutta talvi, entä pimeä talvi, jonka olin jo Kallossa 1965 kokenut. Miten sen kestäisi? Ja vastaus on sekin jo selvä: tuskin mitenkään.

Niinpä. Haaveet ovat hyviä, vetäytymisen halu tästä maailmasta ja sen hulluudesta pois myös luonnollinen. Mutta monen haaveen toteutus on lähes mahdoton, tästä puhumattakaan. Elämä korvessa ilman sähköä on jo hankalaa, vaikka lapsena se oli maalla luonnollista. Mutta se oli kesäelämää se. Ja millaista elämä muutenkaan olisi yksin vain menneisyys mukanaan. Turhaa ja tuskaa. Pakko se on ymmärtää.

Siitä tulee mieleen Tuomas Anhavan suomentama tanka. Joudun siteeraamaan sen muistinvaraisesti, koska lähteitä ei kämpiltä löydy.

Mutta jotenkin näin se meni – ja menikin kun pääsin viimein netistä tarkistamaan:

”Petyit maailmaan

ja pakenit vuorille.

Entä jos siellä synkeys

valtaa sinut,

minne sitten paennet?”

Tankat ovat sitä taidetta jossa on läsnä jos ei ikuisuus niin ainakin ajattomuus. Elämä ilman taidetta on vielä yksinäisempää kuin yksinäisyys sinänsä. Taide ja luonto voivat olla ihmisen parhaita ystäviä ja lohduttaa häntä. Mutta aina on hyvä, jos löytyy myös joku jakamaan tätä kaikkea, niin elämän iloja kuin myös sen vääjäämätöntä kuormaa. Kun jakaa hyvää, saa kaksinkertaisen ilon, kun huonoa, taakka puolittuu. Ainakin teoriassa, on tähän tietenkin heti lisättävä.

(18.7.2024)