YKSI

Joka vuosi on tullut jo tavaksi matkata Lappiin. Koko Lappi-hulluus alkoi 1970-luvun alkupuolella, kun Antti Tuuri sai päähänsä, että meidän pitää tehdä vaellusmatka Lapissa.

Sain Antilta pitkän ja hyvin seikkaperäisen kirjeen, jossa kerrottiin aivan kaikista varustuksista jotka minun piti hankkia; lähtöpäivästäkin. Tottelin. Mukaan tuli myös nuori hieno kirjailija Esko Raento, lempinimeltään Renttu; valitettavasti enää vain hengen vaelluksilla tässä maailmassa. Kolme musketööriä, kolme enemmän tai vähemmän aloittelevaa kirjailijaa, joista minä silloin vielä kokenein. Siivilissä Antti oli insinööri, Renttu lääkäri ja minä kustannustoimittaja.

Otavaa ja sen silloista kirjallisuutta kuitenkin vielä kaikki. Ei kirjailijana voinut ylläpitää elämistä, koska muutaman sadan kirjamyynti ei tuonut tuloja,  joskin vuosien/kymmenien myötä jopa hetken toi. Mutta nyt on taas palattu takaisin vanhoihin Kivenaikaisiin lähtökuoppiin tällä vaihteeksi kuin auringonlaskun alalla.

Lähdimme iloisin mielin kohti Angelia, minulla upouusi rinkka selässä. Polku oli viitoitettu, edessä 80 kilometriä erämaata, joka kartalla näytti mukavalta patikoinnilta. Vaan kaikkea muuta se oli: alkumatkan suot olivat minulle lähes mahdottomia ylitettäviä. Tavan takaa saapas upposi mutaan ja selässä oli parikymmentä kiloa tavaraa rinkan sisällä. Lopulta alkoi kovan maan osuus ja sentään hieman toivuin.

Kun sitten viikon päästä olimme perillä Angelissa, olin kotipunnituksen jälkeen laihtunut neljä kiloa. Ruokana oli lähinnä Rentun kehittämä nöttkötti ja pikaperunamuusi, jota ohjeen mukaan valmistin uudella myrskykeitin Trangiallani sekä Antin saamaa punalihaista kalaa, nuotiolla paistettavaa ja ah miten maukasta.

Toki olin matkan jälkeen piinkova vaeltajapoika, kuten hetken silloin luulin. Myöhempi elämä on tätäkin käsitystä tasinut, kuten elämällä on kaikessa tapana.

KAKSI

Tämänvuotinen perhevaellus suuntautuu jälleen Muonioon, Jerisjärven rantamille. Siellä odottaa Kirjailijaliiton maja, jota voi vuokrata viikoksi kerrallaan. Paikka on kaikenlaisille lyhyille päivävaelluksille mainio: lähellä ovat Pallas- Olos- ja Yllästunturit; pääsee jopa Enontekiölle ja Hettaan ja sieltä vaikka Kautokeinoon, autolla kylläkin.

Kittilässäkin ehtii käydä Palsan ja Reidar Särestöniemen museoissa.

Majan lähellä on hieman pienempää tunturia (Keimiötunturi ja varsinkin Särkitunturi); nähtävää löytyy siten riittämiin. Kun pakkaa kevyeen reppuun kahvia ja pari leivänpalasta, voi muutaman tunnin kapuilun kestää. Ja tunturin laella mieli kiittää. Saa nähdä kauas ja nähdä paljon: 360 astetta horisonttiin saakka, noin 40 kilometrin matkan. Jos Jumala on olemassa, tuolla ainakin joku kaltainen on: koskematon luonto, ajatus ikuisuudesta.

KOLME

Suurin osa nykyajan vaellusmatkasta tehdään tietenkin autolla vailla kantamuksia. Ikä kiittää. Ja onhan viidessäkymmenessä vuodessa paljon tapahtunut. Aikanaan suunnistettiin pelkän kartan ja kompassin avulla, yhteyksiä muuhun maailmaan ei kerta kaikkiaan ollut. Ensimmäinen puhelin löytyi Inarin Matkailuhotellista, jonka koppiin kaukopuhelu piti tilata.

Kun se viimein tuntienkin odottelun jälkeen yhdistettiin, oli puhelun tilaaja yleensä ehtinyt juopua. Toisin on nyt, juopuminenkin on enää happihumalaa. Ja mitä maastossa liikkumiseen tulee, löytää kännykkä nykyään kentän jo kaikkialta. Jos haaveri sattuu, voi apua pyytää. Karttaa voi toki edelleen käyttää, mutta navigaattorikin suunnistaa. Koko ajan on yhteys, jos sähköä riittää. Ja mitäpä ei maailma keksisi: varasähkökin on tarjolla; joistain rinkoista löytyy jopa pieniä lisäakkuja lataamiseen, jos olen oikein ymmärtänyt.

NELJÄ

Maailma on muuttunut ja elämästä on siis tullut helpompaa. Vai onko todella? Arjen mutkista ja kuopista ei tekniikka ihmistä kuitenkaan pelasta, ehkä pikemminkin päinvastoin, kun katsoo maailmaa ja tutkailee ihmisten rämpimistä elämän soitten ja hetteikköjen yli pelkästään puhelinta tuijottaen.

Puhelinta käytän toki itsekin ja kirjoitan tätä nytkin vuoteella ja tietokoneella, jolla on kaiken aikaa yhteys nettiin missä tahansa, täälläkin, (puhelimen nettiyhteyden kiitos), mutta itse elämiseen ei tekniikka sen enempää auta. Siitä lienee turha sen enempää puhua. Myös monet luontaiset taidot katoavat, kun lapset eivät kohta enää lainkaan edes leiki kuten ennen. Ilman Leikkivää ihmistä (Homo ludens) ei kasva Viisasta ihmistä (Homo sapiens).

Olkoon. Jokaiseen virtaukseen syntyy myös vastavirta, vuoksi ja luode ovat totta, kun historiaa miettii. Mitkään hullutukset tai hyöyt eivät kestä loputtomiin. Ne katoavat kuin menneen talven lumet ja täällä me elämme taas aivan tavallista ihmisen arkea.

Niin mennään, ja niin on taas mentävä, jos ihmiskunta mielii elää. Ja kaipa mielii, kaikkien näiden sotien ja uhkien allakin.

VIISI

Lähdimme matkalle kotoa aamulla kello viisi ja jo kahdeksan maissa olimme päässeet jonnekin Sysmän seutuville parin pikkuseisokin jälkeen. Siitä matka jatkui Jyväskylän ohi, kunnes Viitasaarella oli hieman pitempi pysähdys. Siitä kuva.

Sitten seurasi Pihtipudas, sitten taas uusia ja uusia nimiä, kuten Siikalatvakin, jossa Piippola ja Haanpään asuinsija, myös Suomen keskipiste, ja Lamujärvi jonne Pentti Haanpää hukkui (tai hukuttautui).

Honööriä tein kuten aina myös muille matkalta mieleen muistuville kirjailijoille. Tyrnävällä runoilija Väinö Kirstinälle (Lakeus), Limingassa Ulf-Eric Qvikströmille (Limingan viimeinen lilja). Seuraavaksi tuli Kempele ja Anna-Leena Härkönen, jotka kuuluvat yhteen. Oulusta (jonka ohi tosin ajoimme vauhdilla) löytyi sitten jo vaikka kuka kuten Rinta-Pate eli Paavo Rintala ja sitten perusoululaisen Leevi Madetojan kautta L. Onervakin, suuri suosikkini edelleen.

Limingassa pysähdyimme ja ajoimme vanhaan Liminkaan, jossa Vilho Lammen museo. Pieni idylli, pieni joki, lähes puro, vanhojen valokuvien kaltaisia siltoja yli joen, vanhoja puurakennuksia, ja sitten kartanon kivinen päärakennus jossa museo.

Siitä olikin aikaa kun siellä olin käynyt. Mutta samana oli paikka pysynyt.

Vilho Lampi (1898 – 1936) tuli tutuksi juuri Paavo Rintalan kirjasta Jumala on kauneus. Monin tavoin erikoinen henkilö, maalari sata vuotta sitten, mies, jolla oli itsensä ja luomisvoimiensa kanssa vaikeuksia kaiken aikaa varsinkin silloisessa yhteiskunnassa, maaseudun laestadiolaisuuden piirissä.

Pari maalausta kertoo siitä, etenkin yksi. Hurja työ, vääntyneen sielun omakuva. Pitäjän keisari, joka sanoi näin: ”Muut tekevät mitä osaavat, minä mitä haluan.”

Todellinen kuva miehestä, joka ei vain sopeutunut maailmaan ja hukuttautui lopulta Oulun Merikoskeen. Vanhaksi ei hänkään jaksanut elää kuin taulujensa kautta.

KUUSI

Viimein päivän sinnikkään rattiväännön jälkeen edessä odotti Kemi (muinoin Aimo Moilanen (1937 – 1986) ja sen merenranta lasikattoisine mökkeineen.

Yhden piskuisen, uuden tai ainakin uudelta tuoksuvan modulin olimme yöksi vuokranneet ja se kannatti.

Näköala oli suoraan merelle ja hiljaisuus yöllä rikkumaton, kunhan kaukaisen musan järjetön räppijytkytys jollain kenttäfestareilla loppuisi.

Onneksi se loppui. Ja kun suuresta ikkunaseinästä näki sekä meren että taivaan, tuntui hyvältä. Sain unta ja uni on paras lääke kaikkeen, kun se on luonnollinen ja perustuu väsymykseen, ei kemiaan. Näin uskon.

SEITSEMÄN

Nyt on aamu aikainen, kuten lähes aina kun heräilemme. Kello vasta vähän yli viisi. On siis vielä odoteltava pari tuntia ennen kuin pääsemme aamiaiselle. Sitten matka suuntautuu kohti Torniota ja Haparandaa, på svenska. Ja sitten Kukkolankosken kautta ylös, Äkäslompolon kautta Jerikselle ja sieltä Juhantietä mökkiin.

Sitä ennen Lumilinnaan kurkistus. Iloista kitshiä. Mikäs. Kaikkea mahtuu maailmaan. Pääasia että itse tietää mikä mitäkin on.

Paljon on tällä matkalla vielä edessä, toivottavasti yhä vain myös muuten. Elämä on hauras, kuten taas olen nähnyt ja ymmärtänyt, mutta elää täytyy ja eteenpäin pitää katsoa. Mitään muuta ohjetta en kaikkien vuosien jälkeen ole itselleni voinut antaa.

Niinpä. On luotettava siihen, että aina edessä on myös tulevaisuus. Mikä ja millainen, sen näemme vasta sitten, kun uusi päivä on taas eletty.

Ja taas  mennään, kaikkea saamme varmuudella vastaan, hyvää ja huonoakin, kuinka muutenkaan. Mutta silti. Miten sitä yhä vain odottaa ja toivoo, jos ei muuta niin ainakin parempaa maailmaa. Ja jos se ei heti tulekaan, voi muistella sitä, mitä vuosina 27 – 66 elänyt Titus Petronius Arbiter sanoi runossaan: ”Eikä kohtalo kovetenkaan voi,/ sitä riistää, minkä aika on ehtinyt antaa.”

P.S.

Kukkolankoski on jo nähty. Aina se on hieno. Torniojoen kohina, ikuinen. Ruotsinpuoli, niin erilainen. Mutta oma on silti omaa, tämä meän armas maa.

Kynttiläkuusiakin on kuvattu, Muoniossa jo. Lapissa toden totta ollaan. Ja matka jatkuu, jatkuuhan se!?! Jatkuu, jos se meistä suinkin riippuu.

(13.7.2024)