1.
Vuonna 1914 alkoi ensimmäinen maailmansota; sitä tosin ei silloin tiedetty ensimmäiseksi. Leinolle tuo pelon ilmapiirin täyttämä vuosi oli ollut jo talvesta ison alamäen paikka. Riimi ei kunnolla kulkenut, viina viehätti, alakulo kasvoi; lyhyt avioliitto Aino Kajanuksen kanssa oli jo takana, vaikka se solmittiin vain vuotta aiemmin eli 1913.
Ero oli tullut myös parhaasta henkisestä liitosta L. Onervan kanssa, koska tämä valitsi Madetojan miehekseen. Niinpä Leinollekin oli tullut kiire avioon, ehkä vain näyttämisen halusta. Leino tuskin tiesi, että Madetojan ja Onervan avioliitto oli vain kuulutettu ja pariskunta vihittiin lopulta vasta vuonna 1918. Yhdessä nämä kuitenkin elivät kuin aviopari ainakin.
Leinon elämässä oli siten hankala vaihe ja näitä vaiheita oli tästedes elämän loppuun saakka. Toimeentulon kanssa oli vähän niin ja näin; ketäpä pelkkä runous todella elättäisi, ei silloin eikä nyt. Lehtikirjoituksia boheemitoimittajana, vippejä, senttausta ja runoja vaikka minne, apua ystäviltä, istumista Kappelissa, Catanissa tai Kämpissä. Elämää vailla näköaloja.
Kappeliin Leino varsinkin juuttui suuren sodan alkaessa. Hella Wuolijoki kävi häntä hoputtamassa siellä ja pyysi, suorastaan vaati myös Leinoa lähtemään uhkaavan sodan jaloista maalle, jossa miehensä Sulo Wuolijoki jo oli ja odotti. Leino myöntyi, mutta kun hän pääsi rautatieasemalle, kääntyikin takaisin Kappeliin. Siellähän oli hänen kantapöytänsä (ja yhä on). Hellan ei auttanut muu kuin kiskoa säkeitten mestari ihan korvasta junaan ja matkustaa yhdessä hänen kanssaan Hämeenlinnaan, sillä Leinon lupauksiin ei ollut luottaminen.
Sieltä matka jatkui hitaammin hevoskyydillä, kunnes päästiin Puutikkalaan kirkkoveneiden eli venetalaan luo ja siitä pitkälle soutumatkalle aina Ahonsaareen saakka.
Saaressa alkoi uudenlainen elämä ilman viinaa, ystävien, luonnon sekä järven rauhan tukemana. Leino oli saanut Hellalta käskyn pakata ja kun pakkauksia sitten availtiin, niistä löytyi lähinnä kuusi valkoista frakkipaitaa. Leino joutui siksi käyttämään paljolti Sulon vanhoja vaatteita, joihin vähitellen laihtuessaan ja kuntoutuessaan myös mahtui.
2.
Ahonsaari on itselleni tuttu jo lapsuudesta, koska Siikasaari, oma saaremme jossa 40- ja 50-luvulla vietin kaikki kesät, on siinä aivan lähellä, näkyvyyden estää vain suuren Vehkasaaren kärki. Pienemmät saaret, kuten myös Naurissaari, ovat sen kylkiäisiä. Ahonsaaren huvila oli jo kadonnut, jäljellä rannassa kökötti vain vanha hirsisauna; mutta Leinon maine eli saaren komealla kukkulalla. Löysin sieltä nelilehtisen apilan kerran. Leinoa sekin.
Saunalla oli myös kohtalonsa. Nuorrossaaren kesänaapurimme Sahrakorvet saivat Reko Wuolijoelta luvan purkaa sen hirret ja uittaa saareensa. Niistä pykättiin siellä piskuinen, perheen vanhimman pojan eli Poken toimin sauna, jossa olen kerran nuorena poikana vihtonut. Niinpä olen nähnyt hirret jotka ovat nähneet Leinon. Näin ainakin kuvittelen nyt.
Myös meidän perheemme tunsi Sulon pojan Reko Wuolijoen, jolla oli Kukkian ensimmäinen pikasliippari: Kukkian Härkä. Me vierailimme kerran pari Wuolijokien hallinnoimassa Vekunan saaressa, jolloin näin sokean Sulon, joka oli yhä elossa. Hän kulki paikasta toiseen, saunaan ja hyyskään ilmaan viritettyjen narujen avulla joita seurasi kepillä. Silloin vain ihmettelin sitä; enhän lainkaan tiennyt että kyse oli Leinon parhaasta ystävästä ja ryyppytoverista. Myöhemmin vasta kaikki selvisi; kuten niin usein tässä maailmassa.
3.
Vähänpä me tietäisimme Leinon Kukkian kesästä ja syksyn alusta, ellei vasemmistolaista Hella Wuolijokea olisi toisessa maailmansodassa vangittu maanpetturina. Vankilassa hänellä oli aikaa, nimenomaan aikaa kirjoittaa. Syntyi teos Kummituksia ja kajavia (se julkaistiin 1947), josta koko Leinon aika saaressa paljastuu. Teos antaa tuolle kesälle todelliset puitteet. Loput voimme itse ajatella ja tulkita, onhan Hellan näkökulma toki vain hänen. Leinon näkökulmaa meillä ei juurikaan ole, Kukkian runot kyllä.
Kukkia tarkoitti Leinolle katkaisua ja kuntoutusta, tuota nykyajan rehabia sen joka muodossa.
Boheemielämäksi Leinon ura oli muuttunut jo vuonna 1909, mestari oli silloin 31-vuotias. On selvää, että se rooli, johon Leino asettui kun muuntui ”kappa, keppi ja hattu” -karikatyyrikseen palatessaan Roomasta 1909, söi todella miestä. Leino oli lähtenyt Roomaan 1908 kuin soitellen sotaan ja vannonut hylkäävänsä Suomen, mutta kun hänen oli pakko palata, oli itsensä naamiointi se ratkaisu, jolla hän peitti tappionsa tai häpeänsä. Suuret sanat olivat halkaisseet suun.
Boheemin piti käyttäytyä tittelinsä tavoin; boheemit hurvittelevat ja juovat, taiteilijalle alkoholi kuuluu. Niin uskoi L. Onervakin; se antoi inspiratsioonia. Silti kävi toisin. Paljon juojasta tuli lopulta juomansa vanki.
Tästä vankilasta juuri Hellan toimeliaisuus pelasti Leinon yhden kesän ajaksi. Hellan sanojen mukaan Leinon nenä alkoi Ahonsaaren pakollisen raittiuden viikkojen kuluessa vähitellen tulla taas näkyviin poskien välistä. Pöhö laski. Mies näytti taas enemmän ihmiseltä. Vaikka, kuten äitini sanoi minulle arkaillen, kun kertoi niianneensa pienenä tyttönä Leinolle Kajjjaanissa vuosisadan alkupuolella: ”Ei se ollut kaunis mies, pikemmin sellainen pulskinaamainen.”
4.
Kukkian aika oli paitsi ihmiselle myös runoilijalle uusi alku, myös käännöstyölle luontuvaa. Kun Leino lähti Roomaan 1908 hänen aikeenaan oli siellä kääntää yli 700 vuotta sitten kuolleen Danten Divina commedia, Jumalainen näytelmä. Tuo ajatus sortui Italian vapaan elämän humuun eikä Leino silloin päässyt alkua pitemmälle. Vasta vuonna 1912 ilmestyi ensimmäinen osa Helvetti, joka alkaa painavilla sanoilla: ”Nel mezzo del cammin di nostra vita, mi ritrovai per una selva oscura, ché la diritta via era smarrita.”
Näin Leino säkeet suomensi:
”Elomme vaelluksen keskitiessä/ma harhaelin synkkää metsämaata,/ polulta oikealta poikenneena.”
– Hyvin sanat sopivat myös kääntäjään itseensä.
Nyt kesällä 1914 hän sai Jumalaisen näytelmän viimeisenkin osan eli Paratiisin loppuun kelvollisin riimein; teos jopa julkaistiin samana vuonna. Runoja alkoi saaressa syntyä; jos ei aivan huippuja niin sentään lähes. Runoteos Elämän koreus näki lopulta päivänvalon vuotta myöhemmin. Kukkiajärven kiitos siitäkin!
Leinon Kukkia–runoista löytää yhä muutamia hienoja säkeitä ja säkeistöjäkin, kuten runossa Aamun sarastaessa. Sellaisia ovat kaksi ensimmäistä; itse asiassa runo voisi hyvinkin päättyä niihin:
”Ja jos vähän mulla vain aikaa on,
mun mieleni kaari on mittaamaton,
taas riennän ma riemuun ja huoleen;
ovat kauniita Kukkian päivät ja yöt,
mut kauniimmat vaativat ihmisten työt
mua myrskyn ja maailman puoleen.
Levon lempeän lapset ei muistele mua,
mut kuitenkin, Kukkia, siunaan ma sua,
jos tartunkin sauvaan ja viittaan;
menen matkaani hattua heilauttain,
kun säilyi mun sieluni vapaus vain,
vähät muusta ma maan päällä piittaan.”
5.
Vapaus oli Leinolle tärkeää, se oli sana josta hän piti. Mutta sillä oli myös kääntöpuolensa. Kummituksissa ja kajavissa Hella Wuolijoki kirjoittaa siitä osuvasti:
”Leinon koko elämän päämäärä ja kirjallinen tehtävä oli taistelu vapaudesta. Sen nimessä hän armottomasti oli polkenut toisten ihmisten, lähimpiensäkin, sydämiä ja elämää ja omaa omatuntoansa. Sairaalloisella kiihkolla ja kiireellä hän iskeskeli sinne ja tänne, usein tuulimyllyritarin tavoin, sekä oikeita että luuloteltuja kahleita vastaan, ja ikuinen levottomuus ja epävarmuus ja epäluulo, jota Onerva kirjassaan niin erinomaisesti on kuvannut, ajoi häntä yhdestä aloitteesta ja ideasta toiseen.”
L. Onervan Leino-elämäkerta (Runoilija ja ihminen, 1932), jonka Hella siis oli tarkasti lukenut, on sivumennen sanoen edelleen yksi keskeisimmistä lähdeteoksista Leino-tutkimuksessa.
Hella jatkaa muistelmateoksessaan:
”Mutta Leinon koko levottomuus hävisi Kukkialla sitä mukaa kuin hänen terveytensä palautui. Ei minkäänmoista heittelehtimistä eikä äkkinäisiä aloitteita ja päähänpistoja enää. (—)Tuota Onervan kuvaamaa ´Leino militansia´ me emme Kukkialla nähneet.”
Me nykyihmiset jotka tunnemme Kukkiaa ja olemme järvellä aikaamme viettäneet tajuamme hyvin sen, minkälaista rauhaa järvi tarjoaa. Itselleni koskettavimmat muistot ovat tyynen järven usva, kuikkien kaihoisat huudot ja rantahaapojen havina kun varhaisen aamun tuuli alkaa viritä. Järvi tyynnyttää mielen ja sielun ja antaa ihmiselle rauhan. Ehkä niin on yhä? – No, minun lapsuudessani me tiesimme nimeltä jokaisen huvilan, tunsimme jopa äänestä jokaisen mootoriveneen –Topi Mattilan huonosti puksuttavasta ja pysähtelevästä paatista alkaen. Toisin lienee nyt?
6.
Leinon omasta olosta ja elämästä saarella kertovat kuten jo sanottu lähinnä hänen runonsa. Niihin Hellakin Hämeenlinnan naisvankilassa muistelmapätkää kirjoittaessaan paneutui suurella hartaudella ja rakkaudella. Siksi käytän tässä taas Hellan omia sanoja, hänhän oli itse myös mitä mainioin kirjailija, madame Niskavuorikin jo vuodesta 1936:
”Kauneimpia runoja mitä hän Kukkialla kirjoitti, on Pilvinen päivä. Muistan vielä tuon pilvisen, pehmeän päivän, ensimmäisen sinä syksynä:
”Sadekuurot kulkevat
kaukaa siellä täällä.
Käy kuin aallon unelmat
virit vetten päällä.
—-
Sataa munkin mielehen
hopeainen seule.
Kaartuu kautta aatostein
samettinen neule.
—-
Niinpä hunnun alle jään,
sillä peitän pääni,
uskon yhteen ystävään,
yhteen elämääni.”
Hyvä tuo runo tosiaan onkin, kun sitä taas luen. Itseäni huvittaa säe: ”Sataa munkin mielehen”. Ehkä kyse on lyhenne sanasta minunkin, vaiko sittenkin munkin, sillä eräänlainen munkki Leino tuolloin jo oli, toinenkin liitto Kajanuksen kanssa kun oli ohi. Mutta ”minunkin” lienee toki oikeampi tulkinta.
Hella jatkaa:
”Palasimme kerran kuutamossa laskettuamme siiman kauas Nunnakivien taakse. Samana iltana hän kirjoitti keittön pöydän ääressä:
´Mitä laulatte Kukkian kultaiset laineet?
Me hautaamme matkasi haaveet ja maineet.
Taas saat elon nähdä kuin kehdossa kerran.
Näin tuntea itsesi, tuntea Herran.´”
Kylmä ilta -runo teki Hellaan myös vaikutuksen. Siitäkin pieni pätkä:
”Saaret seisoo liikkumattomassa
ikävässä ikiharmajassa,
järvi jäähtyy, sydän synkkä hyytyy,
tahto taittuu, pikkutöihin tyytyy.”
Ja vielä muutama Hellan sana. Miten vapaasti ja kevyesti tuo vankilan asukki kirjoitti. Mitä ilmeisemmin Kukkian muistot saivat olon muurien sisällä tuntumaan paremmalta:
”Kerran löysin pöydältäni – se oli kuin huomaamatta ilmestynyt sinne –lyhyen runon: Suvi-illan vieno tuuli.
Ja meillä oli juhla, kun Leino pihakoivujen alla luki meille Penna-runon Kalamiehet, vaikkei Penna siitä pitänyt, kun Pennasta oli siinä tehty Matti.
Pihakoivujen alla hän kirjoitti, ruohikossa maatessaan, savukekotelon kanteen myöskin runonsa Paista päivä:
”Paista päivä, suuri päivä,
paista suurta sunnuntaita
saarella suven iäisen.”
Pentti Saarikoski, jonkinlainen jälki-Leinomme, kirjoitti hänkin runoja esimerkiksi ravintolalaskujen kääntöpuolelle ja mille tahansa tyhjälle kuitille käsin. En soisi sen päättyvän -kokoelma (1968) syntyi niistä. Hän oli lappuset kuitenkin numeroinut järjestykseen. Tiedän tämän, koska kirjoitin kaiken puhtaaksi. Lappusia säilytin Erkki Reenpäältä saadussa sikarilaatikossa.
7.
Hellan mukaan moni Kukkian runo jotka hän yhä jotenkin muisti, on sittemmin kadonnut, varmaankin siksi, että Leino asuinpaikkoja vaihtaessaan ja ollessaan jo todella kirjaton karjaton mies jotenkin vain kadotti ne.
Totta kaikki, Leino hukkasi vaikka mitä, väliin itsensäkin, kun meni päissään naimisiin juuri tapaamansa nuoren Hanna Laitisen kanssa. Eikä Leinolla ollut muuttomatkoilllaan mukana kuin oma hankala itsensä. Sitä varsinkin Löysäläisen laulun säkeet kuvaavat oivallisesti: ”Outoja sulle kun on isänmaa, kotipaikka ja lies/, puolue, perhe ja muu: /on sulla sun itsesi ies.”
Hukkaaminen oli arkipäivää, eikä Leino ollut mikään pakkaamisen ja säilyttämisen mestari ennenkään. Myöhemmin Leino kadotti jopa kokonaisen valmiin runokoelman. Se kertoi Jeesuksen elämästä ja oli nimeltään Mestari. Tämän käsikirjoituksen hän ehkä jopa vahingossa poltti, kun uuniin piti talvikylmällä saada kiireesti tulta.
Mutta jotain Kukkialta sentään jäi talteenkin, useita runoja ja säkeistöjä, joissa monet säkeet koskettavat yhä ainakin itseäni. Runo ja todellisuus ovat sitten aina eri asioita. Nunnakivet, joista Leino myös kauniisti puhuu, olivat itse asiassa valkeita kiviä, jotka paistoivat Leinon silmiin ulapan hämärässäkin; valkeita siksi, että ne olivat täynnä lokkiparvien jätöksiä, linnunpaskaa siis.
Mutta se ei runon hyvyyttä kaada. Myös Leinon kaunein rakkausruno, Freya Schoultzille kirjoitettu Nocturne sisältää paljonkin ns. ristiriitaisuuksia. Tässä pari alusta: Ruislinnun laulu korvissani – ruisrääkän narina ei ehkä ole laulua; tähkäpäiden päällä täysikuu – on siis heinä-elokuu, kun taas säe kaskisavuun laaksot verhouu viittaa huhtikuuhun, joka on juuri kaskenpoltosta saanut nimensä.
Kylmän yön usvasta lie kysymys. – Mutta hyvällä runolla on oikeus kaikkeen.
8.
Mitä runous lopulta on? Kun asiaa taas mietin, päädyn siihen, että se on ajattelua, filosofiaa, elämänoppia, tunteita ja kokemuksia kerrottuna säkein ja tavalla, joka on maagisessa suhteessa musiikkiin; unelmaa, jossa sanojen musiikki yhtyy ajatukseen tuhansin eri tavoin, niin loppu- kuin sisäsoinnuinkin. Myös loppusoinnuton ja arkinenkin runo laulaa ja laulaa ajatuksen kautta, jos se on aito ja vilpitön.
Runo syntyy ihmisessä, mutta miksi, mistä ja miten, sitä emme sittenkään aivan tiedä. Monille se on vierasta, joillekin elämän ehto. Leino halusi aina kirjoittaa ja sille on selityksensä. Miten totesikaan Fernando Pessoa, tuo portugalilainen modernisti: ”Kirjallisuus, kuten kaikki taide on demonstraatio siitä, ettei elämä riitä.” Tämä lause pätee myös Leinoon itseensä paremmin kuin hyvin.
9.
Lokakuun alussa oli Ahonsaaren kylmyydestä yhtä kaikki palattava Helsinkiin. Oli myös tajuttu että Suomi säästyy sodalta, että kaupungissa elämä jatkuisi kuten ennenkin. Leinon rahattomuus ja vaelluselämä alkoi siten taas ja jatkui lopulta runokiertuein, (retkuein – Leinon omin sanoin), kunnes niistä herui enää pennejä. Raittielämä vei nekin. Sunnuntai-lehden toimittaminen L. Onervan avustuksella antoi onneksi edes hetken edes jonkinlaista vakautta.
Kävi niin, että Hellan, Sulon ja Leinon tiet erosivat täysin. Syynä oli kansalaissota. Leino, Mannerheimin palvoja, valitsi puolensa ja oli valkoinen, vaikka köyhän Kainuun kansan kasvatin omatuntoa se kolkutti. Vankasti vasemmistolainen Sulo taas vangittiin. Siitä syntyi skisma. Arkuuttaan ja sen pelossa että häntäkin luultaisi punaiseksi Leino ei kirjoittanut Sulolle saati että olisi käynyt tätä katsomassa vankilassa, vaikka Hella moneen kertaan kehotti.
Sitä Hella ei antanut Leinolle anteeksi. – Koskaan, hän vannoi silloin. Olihan Leino kaikin tavoin pettänyt ystävänsä. Ja niin Hella pyyhki Leinon täysin pois elämänsä kirjasta.
10.
Ero tuli kyllä Hellalle ja Sulollekin jo vuonna 1923. Heidän pieni Vappu-tyttärensä meni myöhemmin naimisiin Sakari Tuomiojan kanssa ja synnytti pojan: Erkki Tuomiojan. Näin hänkin liittyy Kukkiaan. Suomi on sittenkin yhä niin pieni maa.
Leino kuoli tammikuun kymmenes vuonna 1926; pian siitä tulee kuluneeksi 100 vuotta. Muiden elämä jatkui kuitenkin tahoillaan. Kun Hellan vankeuden aika koitti, oli Kukkian kesästä mennyt jo kolmisen vuosikymmentä. Vuosien kulku sai hänet sittenkin suomaan eräänlaisen synninpäästön runoilijalle, sillä siinä sellissä kirjaansa luodessaan tulvahtivat tulevan Yleisradion pääjohtajan mieleen muistot. Niitä jäljittävät sanat palauttivat menneen taas täyteen elämään. Hella tapasi sanojensa avulla sen Leinon, josta aikanaan piti ja jonka runoja hän yhä vain rakasti. Ja otti ehkä sen vuoksi Leinon Eya-tyttären Yleisradioon töihin; pelasti hänet.
Sopu syntyi, minkä Hellan kirja laillaan yhä todentaa.
Kukkia jäi, mutta pysyy runoissa ja pysyy huvilajärvenä ja paikallisten rauhan tyyssijanakin ehkä. Kukapa tietää, ainakin hän joka täällä asuu. Itse en koskaan unohda Kukkiaa, sillä lapsuudessa on Leinonkin sanojen mukaan kaikki se mille myöhempi elämä rakentuu.
(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)
Koskettavin Kukkian runoista on minulle jo Hellan osin siteeraama Kylmä ilta sarjasta Luonnon helmasta; nimenomaan sen viimeinen säkeistö. Se on Leinon hyvästijättö järvelle; runossakin kun eletään jo lokakuun alkua. Leino lähti, runo jäi ja yhä sen viimeiset säkeet ovat totta. Kun runo on oikein hyvä, se voittaa iässä kirjoittajansa:
”Saaret seisoo liikkumattomassa
ikävässä ikiharmajassa,
järvi jäähtyy, sydän synkkä hyytyy,
tahto taittuu, pikkutöihin tyytyy;
ah, ne päättyi elon juhlapäivät,
autius, tyhjyys, tuijotus vain jäivät,
pulmain päästely ja kummastelu,
kunne joutunut on lapsen lelu,
mietiskely, miksi inehmoin
elonlangat niin on, eikä noin.”
(6.7.2024)