1. KUKKIA, KUKKIA

Aina ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, matkata maailmalle siis. Kalaa saisi sitäpaitsi tuosta joestammekin. Mutta nyt ei puhuta kalasta, vaan kukista. Niitä näkee täällä. Riittää kun avaa oven ja menee ulos. (Yläkuvassa keltakannusruoho, ainakin näin luulen).

Joka puolella luonto kukkii täysillä: ”Kylliksi! tai Liikaa”, kuten William Blake mietti aikanaan. Kun yksi laji hiipuu, toinen alkaa. Apilat ovat jo menotiellä, horsmat nostavat uljaat päänsä. Eivät ne todellakaan ole mitään rentunruusuja, sitä se on vain menneessä viisussa.

Tässä lisää saman hienoon seuraan. Varjolilja, yksi kauneimmista aina.

Nyt jopa syyshortensia alkaa kukkia. Ja on vasta kesäkuun loppu!

Sen muutama lämpöaalto on saanut aikaan. Kylmä kolakka talvi vetäisi parikseen kuuman kesän, jossa vilukissakin lähes hikoilee.

Minne tahansa katson, luonto palkitsee. Tuskin kukista ja luonnosta saa koskaan kyllikseen. Päinvastoin, ainakin mitä omiin tiluksiimme tulee. Vuosien myötä on puutarhanhoito livennyt ruoka-aineksista, joista jäljelle ovat jääneet kesäkurpitsat, herneet, tomaatit ynnä muutama peruna, ja siirtynyt yhä enemmän kukkiin. Tosin zucchinikin on jo alkanut kasvattaa meille syötävää.

Mutta tänä vuonna varsinkin kukat palkitsevat viljelijänsä. Hänen kun ei ole tarvinnut tehdä juuri mitään. Kaiken kasvun on antanut taivas: ilmeisen suopea sää, paitsi jo mainittu lämpö myös sateen eli luonnollisen veden määrä ja Suomen jatkuva valo. Ja tietysti sekin että maa sopii yhä kasvulle. Se hautaa edelliset vuodet itseensä ja saa niistäkin voimaa.

Luonnon kierto, siinä uskonnoista itselleni läheisin.

Istutin kerran yhden suuren sinikellon puutarhaan, ukonkellon ukolle. Ja nyt niitä on jo satoja, tuntuu. Kovin nuorilta ne minusta näyttävät. Sinisten joukkoon on jo tullut valkoisiakin, maamme lipuksi.

”Kaikki kauneus on ilo ikuinen”, kirjoitti monesti siteeraamani John Keats.

Joel Lehtonen taas runoili:

     ”Mies pellolla toivoo, että

      ruis varhain tuleentuis…

      Ruiskukka minulle aina

      oli rakkaampi kuin ruis.”

Täytyy kyllä sanoa, että ruisleipä on kyllä tuoreena maukas, mutta ruiskukkakin on samaa kaliiberia. Minulle ne kulkevat ihan tasoissa.

Naapurin vilja kasvaa tiemme toisella puolella ja olen kasvusta iloinen. Kun taas oma alapeltomme kotitien toisella puolella on tänäkin vuonna omistettu kokonaan kukille.

Juuri nyt ensimmäiset hunajakukat alkavat houkutella perhosia ja pörriäisiä luokseen. Lisää lajeja on niiden seasta kasvamassa. Kaiketi luonto kiittää, mutta silmämme myös. Sopusointu ja harmonia ovat harvinaisia tunteita tässä maailmassa.

2. PILVET, IHMEELLISET YHÄ

Antonio Tabucchin kertomuksessa Nuvole pilvistä ennustetaan. Kirjassa ennustamisesta käytetään termiä nefelomanzia, jylhä nimi. Joskus on pilvistä kyllä ennustettu muutakin kuin säätä, taikausko kun on ollut uskoista sitkein (taitaa yhä olla, vaikka monet eivät sitä uususkossaan käsitä). Minä en ennusta niistä mitään, mutta ihailen pilviä aina vain Baudelairen runon muukalaisen tavoin.  Monista asioista runon muukalainen ei pidä, kultaa hän sanoo jopa vihaavansa kuin jotkut Jumalaa. Mutta näin runo loppuu:

   ”Mutta mitä sinä sitten rakastat, kummallinen muukalainen?

    – Rakastan pilviä… pilviä jotka kulkevat ohi… tuolla kaukana…   

      kaukana… ihmeelliset pilvet!”

Runon suomensivat aikanaan Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo kun olivat vielä aviopari. Vänne on jo poissa, Eila elää. Kiitos heillekin säkeistä.

Paljon olen nyt pilviä katsellut. Keveitä poutapilviäkin on jo nähty.

Myös muuten puhuttelevia, uhkaavia jopa, tosin vain ehkä. Pilviä riittää luonnossa kuin myös talojen kattojen ylle kohoamassa jotain uutta luvaten.

Ja sitten taas tuuli kuljettaa niitä vähän kuin karanneita lampaita, tosin vailla määkinää. Järven ylle ne taas muodostavat oman valtakuntansa tai lippulaivueen.

Ja joskus ne sitten vain satavat, satavat ja satavat. Sitä harmautta en kuitenkaan ole vielä kuvannut. Sadetta kyllä tarvitaan, mitä täällä kasvaisikaan ilman sitä sanon taas. Ikuinen on luonnon triumviraatti: valo, lämpö, vesi. Ja kaiken tukevana pohjana yhä aina terra, multainen maa.

3. INKOO, FAGERVIK

Kesällä läheltäkin löytää uutta, myös vanhoista paikoista. Eilen ajoimme ensin Inkooseen, noin vain. Onhan siellä kaikkea sielläkin ja meri, vaikkei se siinä heti ulappana aukeakaan.

Lauantai oli kuun 29. päivä ja Inkoossa iso juhla, koska siellä vietettiin perinteistä Inkoopäivää. Ihmisiä kuin meren mutaa, kuten vanha sanonta kuului. Kojuja kuin ojanpielen kukkia, sanon minä, niissä myytävänä vaikka mitä. Hämmennyin tästä odottamattomasta sattumasta niin, etten ottanut kuvan kuvaa tuosta kotiseutuvilinästä. Nyt vasta kuvasin mansikoita, jotka sieltä ainoina ostin. Keittiön pöydällä ne odottavat, että joku niistä pääsee suuhun tai jopa aamiaisen kaurapuuroon mustikoiden kumppaniksi.

(Ja pääsi).

Inkoosta matkasimme sitten Fagervikiin vanhaa museotietä pitkin. Se on todella kaunis tie, vanhoja puita, komeita kallioita, niittyjä, peltoja, muutama talokin. Tie kiemurtelee ja kaartelee kuten ne ikivanhat lehmipolut, joiden mukaan ajoteitä Suomessa on sitten aikanaan tehty: levennetty ja ehkä vain ja joskus vähän oiottu. Tätä ei. Rattia sai kääntää monen monituista kertaa, kunnes tulimme Fagervikin kartanon alueelle.

Siellä meitä odotti rauha ja hiljaisuus, ei juuri ketään missään. Tutut punaiset talot katsoivat kulkijaa ja antoivat tämän kuvata.

Tuttu oli myös kahvila ja auki, sympaattinen ja mukava. Samassa tiilitalossa on myös museo, joka tosin ei koskaan tunnu raottavan uksiaan.

Pieni joki oli seuraava kohde. Se laskee koskena vanhan myllyn raunioille ja etenee siitä sitten hiljaksiin järveen, luulen. Vesi kuvastaa tätä maailmaa. ”Ihmisten maailman tuolla puolen on toinen taivas ja maa”, sanoo kiinalainen vanha runollinen viisaus.

Fagervikin kirkkokin on kaunis. Puut ikivanhoja, vuosisatojen ajan ne ovat ihmisiä jo katselleet.

Kaunis oli jopa kirkon muurin seinä, joskus ihmisten käsin tekemä.

Monet muurin kohdat ovat taidetta, jota ei kuitenkaan voi seinilleen ripustaa, mutta kuvata niitä voi. Voila!

4. KARJAA

Lähdimme sitten kohti Karjaata, Karis på svenska. Snappertunan tie jatkui museotien kaltaisena ja talot olivat entistä komeampia ja hyvinhoidettuja, ihan toista maailmaa kuin täällä kotonamme, jokainen aidanpalanenkin oli kuosissaan. Silmä nautti, mieli mietti. Kunnes käännyimme oikealle ja sitten tultiin Karjaan kaupunkiin, jossa kaikki alkoi taas tasaantua. Oli vanhaa ja uutta, rumaa ja kaunista sekaisin: tätä tavallista ihmisten maailmaa.

Karjaallakin olemme ruvenneet käymään. Syy siihen on yksinkertainen. Koska perheemme pää on ryhtynyt täysvegaaniksi, on hyvien ruokapaikkojen löytyminen ollut vielä vaikeampaa kuin ennen. Mutta Karjaalta löytyi hänelle sellainen, kun kerran etsin netistä. Ravintola Green Mama´s tarjoaa vegaanista ruokaa; ruokaa, jossa on myös proteiinia. Yleensä ajatellaan että kasvissyöjä syö vain salaattia vegaanista puhumatta. Erratum, sanomme me ja hymyilemme vienosti ja ah, niin kaikkitietävästi.

Viheriän mamman paikka on viehkö, piskuisessa tiilirakennuksessa on aiemmin toiminut lihatarkastamo (Köttkontrollen), joten se sopii hyvin vegaaneille. Ja ruoka on ollut hyvää, todella. (Tämä ei ole mainos, varsinkaan maksettu. Hitto vieköön, tekee vain kerrankin mieli kiittää oudosta sattumasta.)

Koska puoliskoni, tuo perheen pää ja minä, tuo toinen eli se muuan muu, rakastamme rauhaa, toivomme tietenkin, että niinä aikoina kun siellä taas joskus käymme, ei ole hälyä saati tungosta. Itsekästä ajattelua tämä tietenkin. No, kesällä on ulkopöydissä aina tilaa ja eilenkin löytyi nurkan takaa hiljaisempi soppi, jossa kaikessa rauhassa söin Buddha Bowlin.

Niin on, että hyvälle paikalle toivoo menestystä, kunhan se menestys ei sitten tallaa meitä jalkoihinsa. Näin vähän oli käydä kun pistäydyimme Ekkullassa, jota Jörn Donnerin poika vaimoineen pitää kahvilana viikonloppuisin. Todella sympaatinen tv-sarja vanhasta kansakoulusta ja sen vähintään yhtä sympaattisista remontoijista oli tuonut paikalle muitakin kaltaisiamme. Hyvä heille, kahvilan pitäjille, vähän pahempi sitten meille.

Menestystä silti myös sinne, todella. Ja onhan niin, että kun maailmalta palaa, kotona rauha odottaa. Sen rikkoi nyt aamulla vain naakkaparvi, jos sekään, sillä naakat pitivät meteliä laakson toisella puolella Sepon navetalla. Ja eilen hiljaisuutta halkoi puolestaan mustarastaan jo toinen reviirilaulu, jota mustiainen uusin innoin ja täysin palkein päästeli, kun lämmitin lauantaisaunaa.

5. HEINÄKUU

Heinäntekokuu on siis edessä. Täällä on jo heinät tehty maajussien niityillä ja toista kierrosta odotellaan. Näin, vaikka kesästä on vasta kolmannes mennyt. Tänään katoaa sitten kesäkuun viimeinen päivä.

Nopeaa on kaikki. Liian nopeaa. – Aika seisahtui, sanoi Mika Waltari ja iski kellonsa rikki, tosin teki sen vain siksi, kun tapasi uuden viehättävän daamin. Mutta voisi aika joskus ainakin hidastua edes hetkeksi.

Turha sitä on surra, koska se ei auta. Aika kulkee ja me kuljemme ajan mukana. Usein jalkaisin ja väliin autollakin. Eihän täällä keskellä metsää ja keskellä ei-mitään enää hevosilla ajeta jotta jonnekin päästäisiin. Hepoisilla ratsastetaan vain, ja sitäkin harrastavat lähinnä nuoret tytöt isolla tilalla tuolla valtatien varressa. Ilman autoa ei täällä toimi mikään. Niin vain on.

Kun katson kelloa, se on jo puoli seitsemän, vähän ylikin. Heräsimme jo parisen tuntia sitten. Aika totisesti kuluu kirjoittaessakin.

Aurinko on noussut jo aikaa, laaksossa oli vielä tunti sitten sankkaa sumua. Otin kuvan. Kuinkahan monta kertaa olen sumua laaksossa jo kuvannut ja kuinka monta kertaa vielä kuvaan. Siitä päätän minä itse, mutta toki aika myös. Aika on sellainen. Se ei kysy kenenkään mieltä, aika kulkee vain; kulkee niin kauan kuin yksikin ihminen on sitä täällä edes jollain tavoin mittaamassa.

(30.6.2024)