Juhannus on puoliväli – Kirjailija Hannu Mäkelä

Koko pitkän talven odotimme kevättä. Kun se tuli, alkoi melkein heti ja oikeastaan saman tien kesä. Ja nyt on jo juhannus. Puolen välin taukopaikka. Ei mikään ABC kuitenkaan. Mieluummin vaeltajalle tarkoitettu tupa Lapin erämaassa.

Jos sanoo, että elämä kulkee nopeasti, sanoo sen miltä vanhempana tuntuu. Kun on lapsi, yksi tuntikin voi odottavalle olla iäisyys. Nyt on viikko äkkiä mennyt; kadonnut vain. Minne?

Mennyt on myös se, mikä keväässä on minulle ehkä parasta, valon kasvu, päivien jatkuva pidentyminen. Seisaus oli jo 20.6. siis kaksi päivää sitten. Riennämme vauhdikkaasti kohti syksyä, jos almanakkaan on uskominen. Jos silmiin, luonto kukoistaa ja suven suloisuutta riittää edelleen.

Kumman valitset? Jos syksyn, olet pessimisti, jos kesän, lienet optimisti. Tai sitten vain elämään ja sen kulkuun sopeutunut käytännön ihminen. Pragmaattinen, tai miksei praktillinenkin, vanhaan tapaan.

Olin noin 60-vuotiaaksi ikuinen pessimisti, nyt kahtakymmentä vuotta myöhemmin kallistun jo hitaasti optimismin puolelle. Jos en usko hyvyyteen, mitä maailmasta jää: pahuuden ilmentymä, surkeuden perikuva. Myös hyvää voi löytää, kun jaksaa katsoa ja etsiä. Etsikäämme siis. Joka aamu on armo uus, kuten muinoin jo todettiin.

Minulle luonto on vuosi vuodelta tärkeämpi. Sen pienimmätkin asiat. Jokainen uusi päivä on täällä maalla myös erilainen. Joka ainoa päivä on tuttu maisemamme sittenkin myös jo toinen, sillä aina se muuttuu hieman.

Pysyvää onkin vain muutos. Tai sitten näin: muutos raamien, kehysten sisällä. Pysyvät kehykset antaa itse laakso, muutoksen siinä vuoden kulku, aika ja elämä. Kierrämme joka vuosi ympyrää kuin T.S. Eliotin runon kierretään piikkipäärynää aamulla kello viisi. Ja juuri niin paljon kello juuri nyt on.

Runon prickle pear on kuitenkin jotain muuta. Se tarkoittaa opuntiakaktusta. Onhan siinäkin tosin piikkejä. Päärynä taas on vain runollinen ilmaisu, menneen kääntäjän ratkaisu joka jäi pysyväksi. Ainakin itselleni.

Minkä nuoren oppii, sen vanhana alkaa unohtaa, voisi kyllä myös sanoa.

Tai sitten sanoa, kuten jo kauan sitten edesmennyt ystävä Masi, herra Larva: ”Kasvoja en muista koskaan, nimet sen sijaan unohdan aina.”

Sanoi Masi tosin myös näin: ”Ihminen se on Mäkeläkin. Vaikkakin huono.” Jäi mieleen ja pysyy. Ja huvittaa edelleen. Minkäpä hyvin sanotulle lauseelle voi.

Parina aamuna on laakso ollut täynnä sumua. Sumu on niin pehmeää, se kertoo omalla lempeällä tavallaan, että yö on ollut kylmä ja siksi vesihöyry tiivistyy sumuksi. Kylmä yö on taas hyvä siksi, että se kertoo luontomme vielä olevan pohjoisen maan mukaista, sille soveltuvaa: ei etelän tropiikin. Pysyköön tropiikki siis edelleen etelässä, sanon taas. Vaikka hyvin tiedän: säälle emme mitään voi, toivoa vain.

Sumu on hyvin suomalaista, kuten suo, kuten suopursu, sen tuoksu, kuten yötön yö. Näin itselleni. Ja kun aurinko nousee, se puhkoo sumun ja hälventää sen. Ja yön henget pakenevat viheriään viitaan. Palatakseen taas seuraavan yön alkaessa.

Mytologiaa, muinaisuutta, uskomuksia, entistä maailmaa. Silloin totta. Jokainen uusi aika hymyilee menneelle. Oltiinpas sitä lapsellisia. Tälle omallemmekin käy niin.

Pienet asiat ovat suuria. Suuret pieniä, ainakin jos niitä alkaa tukia ja miettiä. Kaiken saa puretuksi, kaiketi kuten aikanaan jopa atomin, jos olen sen tutkimisprosessista jotain ymmärtänyt. Pieninkin voidaan purkaa vielä pienempiin osiin. Mikrokosmos, makrokosmos, kosmos (ei ravintola). Ehkä ne kohtaavat joskus toisensa äärettömyydessä jossa kaikesta tulee yhtä, kunnes yhdestä alkaa kasvaa taas kaikkeus?

Eilen, nyt vietettynä aattona, oli tietenkin juhannussauna. Kun aloin lämmittää kiuasta, näin matkalla saunalle näyn joka vangitsi mieleni. Vanhan vihtatuoli, jolla siis usein olen siis istunut saunavihtoja tehden, oli saanut uuden lisän: sen rakojen välistä oli kasvanut kurjenkello. Tai ehkä sittenkin vain kissankello. Sinikello kuitenkin. Miten kaunis tuo yhdistelmä oli omille silmilleni. Pitihän se siksi kuvata.

Kuva on itselleni tapa muistaa. Päiväkirjaa en ole koskaan pitänyt, tai kerran hetken ja huomasin vain, ettei siitä tullut rehellistä, vaan jotakin muuta, kuin vähän vääränlaista totuutta. Niinkuin olisin kirjoittanut kohteliaasti itsestäni vaikka kuvauksen piti olla raadollinen. Rehellisyys olikin valhetta, monilta osin. Niinpä teksti ja päiväkirjan teko jäi. Mutta mitä väliä, sillä itselleni juuri kuvat palauttavat muistia.

Muisti ja muistot ovat osa ihmisen elämää, elettyä ja muistin myötä joskus menneet hetket elää uudestaan. Déjà-vue, presque-vu, jamais-vu – Jo nähty, ehkä nähty, ei koskaan nähty. Ja silti nähty, kunhan sen vain muistaisi.

Eilen kävimme kaikki kolme: vaimoni, filosofi Pate ja moi-même katsomassa Liessaareen johtavaa siltaa, joka oli huomattu niin heikkokuntoiseksi, että oli saman tien jouduttu sulkemaan. Mutta katso: sen vaarallisen kohdan saattoi jo kiertää, koska rannan ponttonilaiturista oli irrotettu pisin osa, uitettu viereen ja laitettu sille rappuset. Sitä oli nikkaroitu yli yön.

Joskus ihminen on viisas. Jos se vain haluaa. Kuva muistaa nyt senkin.

Ei tässä vielä muuta. Juhannuspäivä alkaa vasta. Kello lähenee kuutta, aurinko oli nousemassa jo kello neljä kun heräsin/ heräsimme. Vaimo lukee yhä, filosofi Pate tosin nukkuu edelleen, kuorsaa sänkymme jalkopään luona olevalla vuoteellaan vienosti.

Mutta kun alamme tehdä aamiaista, kyllä sekin keittiöön ilmestyy. Voihan pieni koirakin sentään joskus saada edes jotain hyvää? Kuinka te, hyvät ihmiset voitte unohtaa minut, avuttoman mäyrän, sen lievästi sanoen anova katse tuntuu ikuisesti kertovan.

Ja sitten? Sitten lähdemme jonnekin, ulos, juhannuspäivän maailmaan. Meille retki, koiralle tuoksut, hajut, niiden maailma. Jokaiselle omansa.

Tai miten sanoikaan Marx aikanaan: kultakin kykyjensä, kullekin ansionsa mukaan.

Lauseessa ei ollut vikaa, toteutuksessa sitten lopulta aivan kaikki.

Enemmänkin. Siitä tulee taas mieleen se, miten historia aina toistaa itseään. EU, tuo Euroopan Unioni alkaa muistuttaa aina vain enemmän Neuvostoliittoa komissaarit etunenässään. Sama lienee kohtalo silläkin.

Mutta unohdetaan tuo, unohdetaan nuo, unohdetaan ihmisten itselleen luoma todellisuus. Tekoäly, virtuaalimaailma. Palataan katsomaan luontoa. Olen sanonut jo aikaa sitten: Tiede pelastaa, taide parantaa. Siihen lisään nyt kolmanneksi: Luonto rauhoittaa. Kyllä luonto on se Äiti Maa, jota en halua hylätä vaan jonka tahdon säilyttää.

Ehkä käymme siksi myös joella soutamassa, ulpukoita ja lumpeita katsomassa. Kaipaan noita pieniä onnen hetkiä, sitä tyyneyttä, jonka joki siinä hiljaa virratessaan tuo aina mieleen. Ja kun ilta tulee, on elämästä jälleen yksi päivä takana. Mutta onhan niitä vielä edessäkin. Näin ainakin uskon.