ENSIMMÄINEN

Otsikko on todella lempeä, ehkä makeakin, jopa liian, luulen. Onhan meillä kyllä nyt ihan oikea kesä paisteineen ja luonnon tarvitsemine sateineenkin, vaan miksi juuri tällainen suvi on suloinen. Vastaus on helppo: koska olemme säiden suhteen sittenkin vielä onnekkaita. Mutta vaikka näin omalta osaltamme onkin; vaikka kaikki viheriöi viimein ja kasvaa ja rehottaa, kun makeaa vettä löytyy ja tarpeeksi lämpöä ja valoa kasvulle, kysyy mieli heti perään näin: onko enää edes luvallista pitää omaa kesäämme näin ylistävillä sanoilla arvossa, kiittää ja myös rakastaa sitä.

Toden totta. Johtuuhan meidän onnemme nykyään siitä, että asumme pohjoisessa, ennen niin karultakin ja kylmältä tuntuneessa maassa. Muutos ajattelussa on kuitenkin tapahtunut ja se on ilmaston seurausta. Meitä ei onneksemme etelän hurja lämpö vielä sittenkään piinaa, ja jos, niin vain hetkittäin.

Ennen hoettiin aina tätä: on maamme köyhä, siksi jää, jos kultaa kaivannet. Kultaa kaivetaan täällä kyllä jo, kuten kohta kaikkea, maata revitään ja riistetäänkin kuten metsiä. Silti köyhänä maamme kyllä pysyy ulkolaisten kaivosyhtiöiden ja poliitikkojen kiitos. Aina palaa mieleen parjattu Kekkos-ukko ja hänen kirjasensa: Onko maallamme malttia vaurastua. Kekkosta haukutaan surutta, mutta hän, kuten ennen sanottiin, sentään joi töitä kotiin. Ja Urkki piti kyllä myös huolen siitä että valtio kerrytti kapitaalia, jolla saatettiin työllistää ihmisiä. Nyt nuo onnettomat päättäjät eli iloiset ja omahyväiset idioottimme myyvät kohta viimeisetkin valtion omistukset. Vaikka pitäisi tajuta, että myydä voi vain kerran.

Lisääkin vastaavaa mutinaa haluaisi samaan tahtiin päästellä. Voiko mistään enää todella pitää näinä aikoina, kun murheen aiheita on maailma täynnä. Mutta täytyy yrittää. Siksi sanon yhä vain, että maailmassa on sittenkin hyvää enemmän kuin pahaa. Tätä eivät mediat silti halua uskoa, koska paha myy, hyvä ei. Ja kun tekstejä lukee ja kuvia katsoo on maailma tuhoon tuomittu paikka. Ei ihme että lastenkin ahdistus kasvaa ja mielenterveyden häiriöistä kärsiviä näkee kaduilla aina vain enemmän, kun hoitoa ei enää myöskään saa.

TOINEN

Hoitoa? Olen joutunut tutustumaan taas sairaaloihin lähemmin, kun 93-vuotias yksin kotona asunut ja tähän saakka minusta riippuvainen (kaupassakäynti ym) siskoni kaatui yöllä ja mursi lonkkansa. Ensin Meilahti, sitten Laakso, jonka vanhoissa tiloissa, ahtaudessa ja kuumuudessa käydessäni mieli lähes murtui, niin alkeelliselta ja murheelliselta kaikki vaikutti, kunnes siskon pelasti (?) sieltä haavan tulehtuminen ja siksi hänelle tehtiin taas uusi leikkaus Meilahdessa.

Kun sitten kävi Siltasairaalassa siskoa katsomassa, hämmästyin. Vaikka kaikki Suomen sairaanhoidossa on mennyt takapakkia ja päin prinkkalaa, on saatu sentään aikaan yksi rakennus, jonka potilailla ja henkilökunnalla ei ainakaan olosuhteiden vuoksi voi olla mitään valittamista.

Kas näin. Siskoni makasi yksin isossa todella vain yhden hengen huoneessa, jossa kaikki toimi aivan viimeisen päälle. Ikkunasta avautui hulppea merinäköala Lauttasaaren sillalle ja Salmisaareen. Huono kuva vastavaloon ei kerro lainkaan totuutta. Herra auta tuota luksusta. Jos joskus sairastuisin, tahtoisin kuolla noissa olosuhteissa, mutta ne suodaan toki sairaille vain siksi ajaksi, kun hänet on operoitu. Heti perään aletaan tutkia minne potilas voidaan jatkohoitoon sijoittaa. Ja se on aina arpapeliä, olen jo ymmärtänyt.

Taas kaikki alkaa silloin ikään kuin alusta ja sairaalan on tiedusteltava, löytyykö mistään enää vapaata paikkaa ja jos niin milloin. Oulunkylästä löytyi ja ainakin kuulin jo, että siellä hän jakaa huoneen jonkun toisen kanssa, kun taas Laaksossa ahtaassa ja tuuletusta vailla olevassa huoneessa makasi neljä samanlaista vuoteisiinsa lähes tuomittuina. Pian näen ominkin silmin Ogelin todellisuuden, mutta voiko se olla Laaksoa pahempi. Tuskin.

KOLME

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Filosofi Pate kunnioittaa meitä taas vierailullaan. Hän, sanon siis nykyään jo hän, on hämmäsyttävä otus, koska osaa nauttia elämästään sen ehtoopuolellakin, vaikka perälauta väjäämättä lähestyy.

Se on saavutus, koska Paten kuulo on kaikonnut, näkö sumenee, etenevä kaihi tekee katseesta hieman surumielisen, mutta valittaa tämä filosofi ei halua. Miksi valittaa, kun olosuhteet ovat sellaiset, että kaikkea kuitenkin on: oma kuppi, oma lupa, oma piha, oma tupa. Suureksi osaksi filosofimme uinuu ja uneksii. Siitäkin filosofin tuntee, että hän haukkuu vain joskus eli silloin kun oikein pelästyy nuuskumatkallaan kun kohtaa ison koiran tai sitten ulvahtelee unessa ehkä samanlaisessa tilanteessa. Muuten vaitonaisuus ja syvä rauha kuvannevat parhaiten hänen auraansa.

Filosofin kuori murtuu kuitenkin joskus, etenkin silloin kun ruoka-aika koittaa ja tarjolla on jotain hyvää, sellaista jota me emme perheessä itse edes syö: lihapitoista muonaa siis. Kun kävimme jäätelöllä Saukkolassa, filosofille antoi kojun pitäjä muutaman oikean herkkupalan ja siitäkös mielentyyneys katosi. Mutta palautuihan se, kun arki eli kotimatka alkoi taas. Puntit menevät siten aina tasan. Ja varmaa on jo se, että makea uni voittaa jopa herkut, jos ei aina niin usein. Nytkin filosofi nukkuu, nukkuu.

Hauskinta filosofille on tutkia toisten koirien tervehdyksiä. Nuuskujen ilo! Näin oli eilen Auralahdessa ja tänään Paloniemessä; molemmat osaa Lohjan varsinaisesta kaupungista. Onneksi Lohjalla on maata niin, ettei sen luontoa ainakaan vielä voi edes täydennysrakentaminen kokonaan pilata toisin kuin onnetonta Helsinkiä, jota vihreätkin haluavat lukemani mukaan tiivistää. Pitääkö ihan nauraa vai saako itkeä?

Sekä Aurlahti että Paloniemi (Palis) ovat paikkoja omaan ja koiran ulkoiluttamiseen, sellaisina mitä mainioimpia. Varsinkin kun filosofi voi ohimennen juoda Lohjanjärven vettä janoonsa ja jakaa sitten jälkeentuleville omat viestinsä. Kilroy kävi täällä! Monikohan enää muistaa tuon hokeman?

NELJÄ

Lohjaa olemme mekin, mutta Nummi-Pusulaa, itse asiassa Nummea yhä ja aina vain. Pelkkiä metsäläisiä siis. Asumme paikassa johon piskuinen tilustiekin päättyy, mikä ilahduttaa aina vain enemmän. Ei ohiajavaa liikennettä, ei outoja kävijöitä (40 vuoden aikana kerran jehovat, kaksi kattofirmaa ja yksi palosammutimen myyjä); meidät voi onneksemme löytää vain se joka tietää minne tulla.

Miksi ihminen vanhemmiten rakastaa yhä enemmän rauhaa. ”Rauha on raatajan palkoista parhain”, taisi Leino muistini mukaan kirjoittaa; ja jos ei noin niin melkein noin. Rauha on perussävy, olotila, joka pitää terveenä mielen ja josta on hyvä lähteä liikkeelle. Se ei siten suinkaan tarkoita sitä että kotiin haluaisi homehtua.

Pois se, maailmaa täytyy herkeämättä tutkia ja yrittää jopa henkisesti valloittaa. Kun Tolstoi sanoi että ihminen tarvitsee maata vain kaksi arsinaa, siis hautapaikan verran, nuori Tshehov kirjoitti hänelle: ”Ihminen tarvitsee omaksensa koko maailman.” Heidän välinsä menivät, myös siksi, että Tolstoi otti oikeuden parannella Tshehovin yhtä kertomusta mielensä ja varsinkin uskonsa mukaan. Virhe numero yksi, jos kirjailija itse ei ole antanut siihen lupaa.

VIISI

Tänään sunnuntaina on luonnonkukkien päivä. Kyllä niitä taas riittääkin. Lupiini, tuo vieraslaji, on jo kohta kukkansa kukkinut. Lupiineista saa puhua enää maljakossa olevina, koska kaikki vieraslajit olisi kitkettävä. Kurtturuusut kuulunevat samaan kategoriaan. Vaan miksi pitää kaikki tuhota, kysyy mies metsästä kainosti. Minua pieni määrä lupiineita teiden varsilla ei suinkaan haittaa, enkä ole nähnyt niiden vielä ainakaan ryntäävän metsiin. Mutta liika toki on liikaa, jopa mitä lupiineihin tulee. Poimitaan siis vain todella iso määrä maljakkoon ja ihastellaan niissä. Onko tämmöinen lause nyt somemaailman ja -mielen hyväksyttävissä. Kuis?

Ah, luonto, ah sen kukat. Löytyyhän täältä paljon muutakin. Apila on nyt kauneimmillaan, runsaimmillaan. Se tuoksuukin, kun oikein nuuhkii.

Myös mataroita on maailma täynnä. Tosin yksi kaupunkikin on sen niminen, sijaitsee Sri Lankassa Mataran maakunnassa. Mutta omat valkoiset suomalaiset hörhelökukkamme ovat täällä juuri nyt viehkeimmillään.

Sinikellojakin löytyy, joskaan ei vielä samalla tavoin kuin ennen. Odotan varsinkin peurankelloja. Puutarhamme istutetut kellot taas ovat jo metrin korkuisia, mutta kukanalkuja ei vieläkään niissä näy. Luonto voitti.

Näkyy myös päivänkakkaroita. Ojan varsilla nekin yhä vain kasvavat, nuo minimaaliset auringonkukkamme.

Anna kaikkien kukkien kukkia. Siinä hyvä lause. Anna kaikkien hyvien ihmisten elää rotuun, kulttuuriin, kansakuntaan ja ihonväriin katsomatta. Siinä toinen. Anna pahojen ihmisten sitten joskus hitaasti vaikka usvana haihtua pois ihan omista toimistaan ja haluistaan johtuen; ei väkivaltaa käyttäen. Anna lapsellisten toiveitten toteutua. Anna maailman joskus siis olla satu. Ja anna meille meidän kaipaamamme rauhallinen elämä. Kun sen saamme ja kun katse suuntautuu eteenpäin, voimme yhä aina löytää jotain uutta.

(16.6.2024)