YKSI

Tämä vuosi on tuonut uusia yllätyksiä myös paitsi nopeasti vaihtuvaan säähän (talvesta loikattiin lähes suoraan kesään), myös siihen minkälaista väkeä pihapiirissämme asustaa.

Seisoin pari viikkoa sitten pihalla, kun näin, miten liiterimme kissanreästä pujahti ulos mäyrä ja sen perässä toinenkin. Ne vilkaisivat minua ja katosivat saman tien liiterin alle.

Mäyrä täällä ihan kotipiirissämme  vieläpä keskellä kirkasta päivää? Mäyrä (meles meles) tunnetaan myös nimellä metsäsika ja metsässä olen Jussinmäellä nähnyt jo 40 vuotta sitten valtaisan luolaverkoston jossa oli ja yhä on ainakin viisi erilaista sisään- ja ulostuloa varten kaivettua aukkoa. Yhteisön suuruus teki jo aikanaan vaikutuksen. Mäyriä seudulla siis on, mutta mistä nämä tänne ilmestyivät. Mäyrähän on kuitenkin yöeläin ja nämä kaksi kulkivat päivänvalossa jotensakin hilpeinä kuin olisivat olleet koulun luokkaretkellä juuri ennen päättäjäisiä.

Kuvaa en saanut, kameraa ei ollut käsillä, joten on tyydyttävä siihen minkä internet kuvana meille suo.

Juttelin seutumme viisaan eli Arvin kanssa, joka tuntuu nähneen luonnosta jo kaiken. Tuskin ne liiterin alla asuvat, hän sanoi, vaan kuka tietää. Joka tapauksessa muita näköhavaintoja ei ole tullut, eikä ainakaan mikään haju tai muu viiittaa siihen että sinne olisi jääty pesimään. Voi olla, että näky jää ainoaksi. Mistään hallusinaatiosta ei kuitenkaan ollut kyse.

Ehkä luonto vain päätti ilahduttaa minua ja kertoa, ettemme asu paikassamme yksin. Ja muistanhan minä sen. Kun yli neljäkymmentä vuotta sitten tulin tänne Sitarlaan, kirjoitin runokokoelman Unelma onnesta numero 5; se julkaistiin vuonna 1975. Jo siellä on säkeitä, joissa kerrotaan talosta ja sen muista asukeista, linnuista varsinkin ja sittemmin lepakoista. Minä olin siten vain yksi tuore lisä vanhaan populaatioon. Yritin jo silloin sopeutua joukkoon ja sitä täällä yritämme yhä. Populaatio kun on vain lisääntymään päin, kukista puhumattakaan. Akilleijat ovat nyt loistossaan.

KAKSI

Seuraava tämänvuotinen yllätys oli, kun kuulin vaimoni huudahduksen ja kiirehdin etukuistille. Siellä kaikessa rauhassa makasi iso käärme. Kyy se ei ollut, joten ei hätää, kyy kun on ainoa myrkkykäärmeemme, jos oikein olen ymmärtänyt.

Sain käärmeen siirtymään alapensaikkoon ja kuistin taas käärmeistä vapaaksi vaimon sinne astua. Vaskitsa vai rantakäärme? Pään kuparinväriset sivuläikät kertoivat rantakäärmeestä; vaskitsa taas on itse asiassa lisko. Rantakäärme ei ole ihmiselle vaarallinen ja sen kanssa on mahdollista elää sovussa ja miksei herrankin nuhteessa.

Mahdollista muttei ehkä vielä aivan alkuun. Sillä seuraavana päivänä sain jälleen kuulla vaimolta että kuistilla oli jo tuttu käärme. Nyt se olla pötkötteli kuistin keskilattialla selvästikin täysin varmana siitä, että juuri se oli talon herra.

Sain käärmeen jälleen pensaikkoon, eikä se ole sieltä vielä ryöminyt tai paremminkin kiemurrellut takaisin; havaintoja (huutoja) ei ole ainakaan korviini kantautunut. Ja nyt rantakäärmeemme on jo saanut häneltä lempinimenkin: se on Arska. Kaikkeen siis tottuu ihmisenlapsi, kun näkee, että luonnon kanssa voi rauhassa elää.

Kuvia en tietenkään ehtinyt ottaa, joten kuva on taas internetin kätköistä ongittu.

KOLME

Sekä talon kuistilla että saunan vastaavalla kiviterassilla olemme aina nähneet sisiliskoja. Mutta nyt ruskeitten tavallisten ja vikkelien pikkusisien eli tuttujen liskojemme joukkoon ilmestyi tänä keväänä täysin uusi lisko: musta ja kaunis köriläs.

Se on kuin toiselta planeetalta. Sen sain kuvatuksi, koska mustalla sisiliskolla ei ollut kiirettä minnekään. Vaihtolämpöinen kun on, se pötkötteli auringossa ja imi itseensä säteiden lämpöä.

Vaimoni innostui ja otti paljon kuvia. Hänen kuvissaan mustan sisiliskon vieressä ja kyljessä pötköttelee vanha tutumpi tavanomainen lisko. Mistä siinä oli kyse, emme tietenkään tienneet. Hän laittoi kuitenkin oman kuvansa luontoryhmään johon kuului ja vastauksia alkoi tulla.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Kyse on harvinaisuudesta. Musta lisko on värimuunnos, vähän kuin albino, väri on vain vastakkainen. Termi, jota muunnoksesta käytetään on melanistinen. Vain muutama vastaaja oli omin silmin kerran elämässään nähnyt sellaisen ja suomeksi siitä on muutenkin olemassa vain vähän tietoa.

Onko kukaan nähnyt mustaa liskoa ja jos niin missä ja milloin? Vaimoni olisi iloinen vastauksista.

Talomme on siis kelvannut harvinaiselle vieraalle. Nimeä tämä ei ole kuitenkaan vielä saanut. Miksi? Kun kysyn vaimolta, hän kehitti sille heti uuden lempinimen. Nyt madame on siten Alviira. A-kirjaimella kaikki hyvä kuulemma alkaa.

Tiedettä ja liskojen maailmaa tuntevat sanoivat kuvaa tutkiessaan, että kyseessä oli kaksi kantavaa naarasta jotka hakivat vain lämpö toisistaan. Uutta synnyttävät olivat siinä kuin samassa veneessä. Musta ja ruskea kelpasivat hyvin toisilleen ja olivat jakamassa yhteistä hyvää: auringon paahdetta ja toistensakin. Pitäisikö ihmiskunnan oppia tästä jotain?

Sisiliskot voivat elää viidestä jopa kymmeneen vuoteen. Voi siis olla että musta lisko ilmestyy tänne ensikin vuonna. Jos, tervetuloa vain. Mielihyvin ja kunnioittavasti otamme vastaan.

NELJÄ

Kun puutalo on vanha, sen vanhuus ilmenee monin tavoin, joista kaikesta ei edes jaksa kertoa: joka vuosi on taloa remontoitava ainakin jollain lailla.

Vanhassa hirsitalossa on kyse usein myös yhteisöasumisesta muun luonnon kanssa, mutta tavalla joka sittenkin sopii meille. Ihmisten kanssa se olisi luultavasti paljon hankalampaa.

Luonto mukautuu kaikkeen, mukauttaa meidätkin; sijaa löytyy jokaiselle jostain. Sisiliskot ja rantakäärmeet ovat rauhoitettuja ja niin ovat talon yläkerran katon alla majailevat lepakotkin. Löysin ne aikanaan sattumalta, kun olin lukemassa yläkerrassa ja ihmettelin ääniä joita katon laudoituksen takaa kuului. Lastenkirja siitä lopulta syntyi: Päiviö Päivönpoika Päivölä (1987).

Lepakkoja on täällä yhä aina, ne palaavat joka kevät ja poistuvat syksyllä kun ilmassa ei ole enää ruokaa. Meidän lepakkomme ovat joko vesi- tai viiksisiippoja, lähempää tuttuvuutta emme juuri ole päässeet tekemään. Viiksisiippoja ehkä, koska tuon lajin edustajat pitävät usein majaa rakennuksissa. Pari kertaa ne ovat kuumuuden pakottamina löytäneet peltikaton katteen alta tiensä viileämpään alakertaamme (ilmalämpöpumpun käänteinen kiitos) ja aiheuttaneet ´hieman hämmennystä´. Mutta kaikki on aina päättynyt hyvin, olen saanut yksilöt ulos ja katsonut etteivät ne jää maahan, josta eivät enää pääse lentoon.

Lepakon kanssa ei kuitenkaan ole leikkiminen; raivotautia (rabies) voivat jotkut yksilöt kantaa ja se tauti on ihmiselle hoitamattomana kuolemaksi.

Pieni lepakko on kuin pieni kuolema. Olen nähnyt yhden kerran sen ihan läheltä.

Hieman jopa minä kavahdin, hetkeksi toki vain. Parhaimmillaan lepakko kuitenkin on, kun lentää yöllä talon ympärillä kaikkea mahdollista äänettömästi saalistaen (ihmiskorva ei sen ääniä kuule). Ulkona lentävistä lepakoista on myös helpointa pitää.

Kuvia en ole itse saanut, joten jälleen on ollut turvautuminen suuremman  (internetin) apuun. Tai ei sentään; vaimolta löytyi yksi kuva viime vuodelta. Eksynyt viiksisiippamme odottaa siinä yötä jotta voisi nousta siivilleen. Ja nousi se, koska enää ei aamulla ollut paikalla.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

VIISI

Talossamme asuu myös kaksi myös hyvin erityisen eläinlajin edustajaa,  minä ja vaimoni. Me kuulumme ryhmään homo sapiens, suomeksi viisas tai tietävä ihminen.

Onpas nimi, itse sen on ihmiskunta itselleen suonut. Mitä lie luonto siitä sitten tuuminut.

Nyt oli jälleen kerran vain minun vuoroni joutua kuvaamisen kohteeksi, koska toista osapuolta en useinkaan saa kuvata ja jos, niin vain kaukaa ja selästä. Vaan kun etsin, löydän kuvan joissa on filosofi Pate (14 v.) ja se muuan muu, Leinon sanoin. ”Ja lehdon lempivä kerttu ja tuoksuva tuomipuu”, runo loppuu.

Kas tässä tämän kesän ja uittamisen riemuja. Paten ilme on filosofisesti kärsivä.

Tämä kuva on poikkeus; itse olen kuulemma vapaata riistaa: luvallinen kohde. Joten kuvattavaksi käy! kuului komento. Ja pakkohan miehen oli kestää sekin. Aikaa siihen meni, kuvia otettiin ainakin satakunta, mutta digiajan onni on että suurimman osan voi heti hävittää. Lopulta pari kuvaa sai jäädä ja hyväksyttiin, koska parempaa ei kohteesta saatu irti. Internetiin ei kuitenkaan tarvinnut nyt mennä.

Tässä siis minä nyt, miehenpuoli (male) liiterin seinustalla pari päivää sitten. Yksi talomme vakiintuneista eläinlajeista.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Ensin edes jotenkin vakavana ja sitten jopa ylväämpänä.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Ihmiskunta on eläinkunnan osa. Vain järki ja äly, sanojen kautta tapahtuva kommunikaatio, tiede ja taide (sekä huumori, kyky nauraa itselleen) erottaa meidät muista eläimistä. Sillä monen ihmisen käytös ja monen valtionkin on kuin villistä luonnosta jossa ainoana lakina on tuo ikivanha lause: syö tai tule syödyksi. Voisikohan siihen edes joskus tulla muutos?

On lauantai, aamu aikainen. Heräsimme kello kolme, nyt se on jo viisi. Aurinko nousee. Sumua jokilaakson yllä.

Ennustavat kaunista aamua ja sadetta iltapäivällä. Mutta sade sopii; maa huutaa sitä yhä ja pelloilla vilja varttuu. Ja varttuu toivon mukaan alapellon kukkamaammekin, jota muuten olen aamuisin kastellut. Mitä siitä tulee, en tiedä, mutta toivossa elän. Viime vuonna se kukki runsaasti, mutta vasta elokuussa näemme totuuden. No, sinne ei olekaan enää pitkälti matkaa. Miksi, oi miksi aika ei voisi edes kesällä pysähtyä. Edes hetkeksi?

Mitä tänään näemme, emme vielä tiedä. Viime viikonloppuna kävimme Lietsussa, Liessaaressa, jossa kasvaa yksi kummajainen. Kyse on valtavasta rantakoivusta, joka on aikanaan pienenä kallistunut järveen, mutta ei ole sinne uponnut ja kuollut, vaan kasvaa ja kukoistaa yhä ja lisää edelleen pituutta, ei kuitenkaan kohti taivasta kuten kuuluisi, vaan täysin vaakasuoraan samassa horisontaalisessa linjassa ulapan kanssa.

Minusta tuntuu että se sotii kaikkia luonnonlakeja vastaan ja silti näky on totta. Osa koivun juuristakin on esillä. Ne ovat ryömineet suuren rantakiven yli ja uponneet sen takana olevaan maahan.

Kivi lienee ankkuri, mutta silti, sittenkin. Miten tuo voi olla totta vuodesta toiseen. Olisipa meissä ihmisissä samaa kyky ja ennen kaikkea sitkeyttä, joilla selättää väliin jo mahdottomilta tuntuvat ongelmamme. Ei muu auta kuin uskoa ja luottaa siihen.

(8.6.2024)