Tämä saa nyt luvan alkaa kuin jokin aikuistensatu ennen, satojakin vuosia sitten:

”Olipa kerran pitkä hurja talvi ja kauan saivat pienen maan asukkaat hytistä sen kourissa ja odottaa kevättä. Mutta kun kevät viimein tuli, se ei oikeastaan koskaan alkanut vaan loppui kuin seinään. Sillä heti talven jälkeen alkoikin kuuma kesä. Ja sitten myös se sai lähes saman tien loppunsa. Sillä niin lämmin tuli ja niin hohti ja hehkui aurinko, että koko luonto päätti kukkia saman tien ja kukki myös.

”Niinpä kun kesäkuu alkoi, alkoi myös tuntua siltä, että kaikki kukat olivat jo avanneet silmänsä ja olivat saman tien myös sulkemassa niitä. Syreenit katosivat, omenapuut olivat taas vain vihreitä, juhannusruusut sentään toivat vielä maisemaan valkoista väriään ja muutkin ruusut alkoivat kukkia. Silti niitä katsellessa tuntui, että kesä läheni jo loppuaan, vaikka oli vasta kesäkuun alku ja jäljellä olisi siten vielä kolme pitkää kesäkuukautta. Mutta kaiken aikaa luontoa katsellessa kävi pienen maan ihmisten mielessä hieman alakuloinen ajatus: mitä kukkia tänne enää kesäkuukausille itse asiassa jäisi?”

Sadut satuja, mutta silti noin olisi joku muukin kuin minä joskus muinoin voinut kirjoittaa. Elämä ei kuitenkaan ole vain satu, kyllä se on paljon muuta. Mutta joskus kaikki täällä muistuttaa satua, itse asiassa nykyään kauhutarinaa. Valitettavasti enää vain hyvin harvoin sitä lastensatua, jossa ennen piti totta kai aina olla onnellinen loppu. Ilman sitä olisi pahuus lopullisesti voittanut.

Täällä pahuutta edustaa onneksi vain kaatuva, pian maatuva ja niin liikuttava pökkelömme.

Onnellisia loppuja tarvitaan nykymaailmassakin yhä vain ja oikeastaan yhä enemmän. Sillä jos lapsille ei opeteta onnen mahdollisuuta, ei heidän elämässään ole enää sitä perustoivoa, jonka avulla koko pitkästä vuosikymmenten vaelluksesta voi sittenkin edes jotenkin ja kuivin jaloin selvitä.

Onko tämä kevät sitten ollut onnen aikaa a la Saarikoski, vai tosiaankin vain pelkkä ohikiitävä ja heti kadonnut kuvajainen. Kevätkesän nopeus ja tylyys ei ole pelkästään oma käsitykseni. Lauantaiaamuna käväisin Lohjan torilla ja juttelin muunmuassa inkoolaisten taimi- ja kukkamyyjien kanssa. Sama oli heidän laulunsa kuin minunkin: kuulemma heidän puutarhassaan olivat  syysleimutkin jo nupulla. Se herätti. Syyskukat suven alkaessa? Ei sentään, herra nähköön. Vaan näkeehän se herrakin, jos silmänsä aukaisee.

No, myös juhannusruusut kukkivat jo täysillä.

Samoin ne ruusut jotka aikanaan sain Helena Anhavalta lahjaksi pienen pieninä taimina. Nyt talon edessä kasvaa Helenan ruusuja jykevä pensaikko. Niiden keskellä koko talven palvellut lintulauta näyttää täysin hylätyltä. Mutta vain syksyyn!

Täällä teitten varsilla ovat lupiinit samoin juuri avautuneet.

Myös pioni aukeaa, aukeaa se.

Weigela alkoi kukkimisen kun olimme poissa maailmalla ja lopettelee jo, kuihtuu silmissä. Mutta kuusama kukkii sentään ja tuoksuu. Onneksi lonicera ei myöskään vielä aivan heti lopeta. Kuusamakoto, perienglantilainen idylli.

Ehkä jotain muutakin on sentään tulossa, ainakin sinikellot puuttuvat vielä, mutta kuinka kauan. Kurjenpolvet kukkivat. Kielotkin, jos kohta niitä on vaikea jo nähdä. Vain tuoksu paljastaa ne mäen vihreyden seasta. Ja äkkiä huomaan pienen kukkivan puun jota en edes kunnolla tunnista. Kaunis se yhtä kaikki on. Mikä lie oratuomi?

Onhan tänne meille kasvamassa kuitenkin vielä ehkä jotain aivan muuta. Alapellolle kylvin taas ison kukkamaan, jonka naapuri ensin oikein traktorilla ja aurallaan käänsi. Kastelin peltoa joka aamu ennen matkaa ja eilen taas. Viime vuonna se kukki ja lunasti lupauksensa. Nyt toukokuun kuivuus oli iso uhka. Ilman lisävettä se olisi jo nyt kuin kuollut ja kuopattu.

Onneksi ukkosrintama sentään lauantaina saapui. Ensin kyllä jyrinä ja salamointi oli sellaista, että sitä saattoi verrata nykyaikaiseen sodankäyntiin, itse asiassa en koskaan ennen ole ollut niin kovan paukkeen ja jytinän keskellä täällä, kerran Maire-myrskyssä vain Kukkialla. Mutta armelias sadekin sentään lankesi maahan ja myös osin ruskeille ja laikukkaille viljapelloille saatiin edes hieman kosteutta, jotta kasvu tasaantuisi. Jos en omasta puolestani, suren seutumme aina vain harvempien maanviljelijöiden puolesta. Kaiken muun he voivat hoitaa, mutta säätä eivät. Kuten ei meistä kukaan.

Ukkonen – jumalan muinainen viha. Entivanhaisen jumalan ajatus siitä mitä mieltä se on ihmiskunnan synneistä. Kauan saimme kauhistella luontoa kun olimme tuhansia vuosia sitten vasta ihmisiksi kasvamassa. Ja nyt me (muka jo valmiina ihmisinä mitä ei sotia katsellessa usko) seuraamme, katselemme ja kuuntelemme ukkosia emmekä pidä niitä enää jumalan tahtona ja mielenilmauksina. Säätyypin muutoksina vain.

Nyt kun on aamuyö, tai aamu aikainen (kello 4), kuuluu jyrinää ja metsän takana mustien pilvien keskellä salamoi. Hyvä, tulkoon; sillä yhä odotamme sadetta. Jos, kastelu saa aamulla jäädä väliin. Taivas voisi todellakin hoitaa viimein oman tehtävänsä. Rukoilisin sadetta, jos se vähänkään auttaisi. Ja kaiketi rukous autaakin, jos ei muuta niin rukoilijaa itseään.

Menen ulos ja kännykkäkameran kanssa kulkiessani huomaan nyt alppiruusut talon kupeella. Kappas vain, rhodotkin avautuivat. Onneksi olkoon.

Kun villi luonto ei ´enää kuki, yritän saada jotain aikaan ihan omin toimin. Olen siksi hankkinut myös pari pussia Siperianunikon siemeniä. Tänään aion vielä istuttaa ne, tai kylvää, se olisi kait paremmin sanottu. Pikku pläntti on varattu niille. Hernemaakin pitää vielä toteuttaa; mikä onkaan maukkaampaa kuin oma makea herne? Tomaatit ovat vielä pystyssä lavalla ja hengissä. Jotain sentään.

Ehkä yritykset ovat turhia, mutta toiveikkuutta on syytä harrastaa. Säät ovat nykyään sellaisia, ettei niiden kulkuun noin vain totu. Jos talvi liioitteli, sen teki kevätkin kesäksi muuttuessaan. Ja mitä tekee alkava kesä nyt? Siihen saamme varmuudella vastauksen vasta parin viikon kuluttua. Se näkee, joka elää.

Kello lähenee nyt jo viittä ja naapurin metsän takana kajastaa. Aurinko on noussut; ukkonen katosi, ei se vain tullut suomaan meille sadettaan. On siis taas luotettava omiin voimiin ja toimiin ja mentävä myöhemmin kastelemaan kukkapeltoa ja taimia. Onneksi pohjavettä kuitenkin on ja sitä tuntuu Suomessa vielä riittävän. On jo maita, joita kuivuus vaivaa niin, ettei tavallisesta elämästä tahdo tulla enää mitään. Jopa appelsiineistä on alkanut olla pulaa. Ja miten käynee kahvipensaiden?

Vesi lieneekin se luonnonvara, josta tulee ihmiskunnan kannalta elementeistä ilman ohella kaikkein tärkein. Saattaapa olla että ilmastopakolaisuus saa uuden nimen jossa ihmisiä kodeistaan pois kuljettavana sanana onkin vesi, sen puute. Nimenomaan se makea, se jota juomme ja jota ruumiimmekin sisältää. Lähes kaikilla on ruumiinsa painosta paljon yli puolet silkkaa vettä!

Onni on ollut avata hana keittiössä ja juoda kylmää raikasta vettä joka tulee suoraan omasta porakaivosta yli 70 metrin syvyydestä. Tästä puhtaasta vedestä ei kaiken lisäksi tarvitse maksaa kenellekään mitään. Siitä sai ruukkukukkakin eilen osansa.

Enpä ole omaa vettä ennen näin hartaudella ajatellut. On siis edes jotain johon rahanaiheen kapitalistin kurja koura ei vielä ole yltänyt. Sähkönsiirto ja sen (valtionomaisuuden) myyminen lähinnä ulkomaisille sijoittajille on vain yksi esimerkki siitä idiotismista ja riistosta, mitä täällä on jo tapahtunut. Mitä vielä voikaan tapahtua. Kaiken voi myydä vain kerran. Ja jälleen se vanha laulu ´Kusessa ollaan´ kaikuu sitten. Kuinkas suu pannaan, kun ei ole enää mitään myytävää, hyvät herrat?

Yksi viikko maailmalla muutti elämää myös täällä. Hyvä on matkustaa ja nähdä, vielä parempi on palata ja olla kotona. Aina kun on ollut poissa, koti tuntuu ikään kuin paremmalta, rakkaammaltakin. Totuttua ei väliin osaa arvostaa, tuttuja seiniä voi pitää jopa vankilana. Vasta niiden menettäminen saattaa kertoa ja todentaa sen, mitä ne, tavalliset puiset seinät itse asiassa meille merkitsevät. Toivottavasti voimme päättää niiden pystyssäpitämisestä yhä vielä ihan itse.

(2.6.2024)