I

Kuinkas kirjoittikaan Samuli Paronen aforismikokoelmassaan Maailma on sana (1974): ”Matkassa on aina kohta, josta eteenpäin se kuluttaa itsensä loppuun.” Näin kävi taas. Nyt on keskiviikko, mutta puoliväli oli jo maanantaina, ja siitä se alkoi. Lähtölaskenta, jossa ei kuitenkaan ole ollut mitään kaihoisaa. Poissa hyvä, kotona paras.

Viikossa oppii jotenkin tuntemaan paikat jos kyse ei ole miljoonakaupungista. Täällä ei ole, asukkaita on jotain vähän yli 40 000, jos internetin tieto on oikea. Lohjamme kokoinen siis. Mutta hotellien määrä on tehty paikkaa todella paljon suuremmalle massalle. Dubrovnik onkin turismiin täysillä panostava kaupunki, jossa lähes kaikki toimeentulo tunnutaan saavan niistä ihmisistä, jotka tänne muualta lomalleen saapuvat. En kuitenkaan ottanut kuvia ihmisistä tungoksessa, vaan autiosta aamusta vanhassakaupungissa. Onkohan se kovinkin suomalaista?

Turismin suuri tarjonta ja ihmisten halua tulla tänne heijastuu aivan kaikkeen, myös hintatasoon. Vegeburgerista pyydetty 22 euroa on hinta jonka luulisi kuuluvan jenkkilään tai Kanadaan, mutta tänne hotelliketjuun se vain oli solahtanut vailla mitään häpeää. Ensi alkuun se huvitti, sitten kiinnosti syökö sitä kukaan (lopulta me puolitimme yhden), mutta hinta sai myös etsimään ruokapaikkoja, joissa ei olisi yhtä kallista ja jossa ruoka kuitenkin olisi ihmisille tarkoitettua.

Kyse on siis jälleen kerran ollut simppelistä turistin työstä, joka aina on täysipäiväistä, kun minkä tahansa paikan haltuunottamista ajattelee. Ja aina myös käy niin, että kun paikka on jollain lailla hallussa, sille on jo sanottava näkemiin. Väliin tai aika usein vailla surua.

2.

Yhä varmemmin voi sanoa, että Dubrovnikin vanhakaupunki, tuo Unescon ja maailmamme perintökohteista yksi on nähtävissä parhaiten niin varhain aamulla, ettei bussikaan vielä kulje sinne. No, bussi numero 6 lähtee Lapadista puoli kuusi. Ja onhan se kello 7 bussikin vielä hyvä, mutta kaikki myöhemmät jo muuta. Eilen tiistaina lähdimme kahdeksalta ja perille toki tulimme, mutta silloin jo ensimmäiset opaskulkueet olivat valtaamassa vanhankaupungin katuja ja kujia.

Meillä oli vain tarkoitus käydä apteekissa, mutta onnekas sattuma tai oma päähänpistoni sai aikaan sen, että päätimme sittenkin hypätä myös lauttaan, joka vie matkustajia Lokrumin lähisaarelle. Hinta oli hieman halvempi kuin muurillakävelyn, ja lautta tuntui hiljaiselta, kunnes se äkkiä alkoi täyttyä koululuokista, iloisesti hälisevistä alta kymmenvuotiaista lapsista, jotka saivat näin vapaata koulusta ja esimakua kesälomasta. Rauhaa siis ei ollut, mutta mitäpä ei viattomille soisi. Olla lapsi tässä maailmassa ei ole varmaankaan helppoa. Vaikka onko se itse asiassa ollut sitä koskaan.

3.

Lauttamatka kesti 15 minuuttia ja hujauksessa tulimme perille saareen jonka piti olla luonnonsuojelukohde. Sitä se ihme kyllä myös oli, löytyi jopa kasvitieteellinen puutarha, uskomaton sekin. Ensin kuitenkin katsoimme minne koululuokat suuntasivat ja valitsimme toisen polun. Luonto tarkoittaa sittenkin meille myös rauhaa.

Luontoa löytyi ja sitä löytyi myös kylliksi, ei liikaa. Paljon todella vanhaa puustoa, polkuja jotka oli jopa viitoitettu (yksi tosin johti ilmoittamatta nudistirannalle), näkymiä, joista ei voinut olla pitämättä (nudisti tuskin kuuluu joukkoon). Kasvava vihreä luonto sen sijaan on aina minulle jumala, muuta jumalaa en ole sittenkään löytänyt enkä enää edes etsi. Kun puu on vanha se kaatuu ja muuttuu maaksi. Ja elämä jatkuu ja jatkuu. Vain ihminen voi tehdä siitä lopun muuten.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Ihmisen loppu. Joskus se tulee kaikille. Vanha sisareni (93 v.) soitti minulle kello 3 yöllä. Olin jostain syystä juuri herännyt. Hän oli kaatunut makuuhuoneessa ja raahautunut vaivoin puhelimeen ja kyennyt saamaan yhteyden, onneksi on pikavalinta. Ambulanssia hän pyysi, ja vastasin että kyllä soitan ja soitan sitten hänelle heti takaisin.

Helpommin sanottu kuin tehty. Pelkkä 112 suuntanumeronkaan kanssa ei tietenkään toiminut Kroatiasta, mutta muistin, että minulla oli puhelimessa taloyhtiön huoltomiesten numero. Yksi heistä päivysti ja sai paikalle ambulanssin.

Mutta sitten, sitten en saanutkaan kiinni enää ketään. Missä siskoni oikein oli, mikä oli todellinen tilanne? Soitin hätänumeroon, kun löysin sen pitkän vaihtoehdon lopulta netistä ja sain tylyn vastauksen: soittakaa sairaaloihin. Jep. Kerroin missä kaukana olin, mutta se ei keskusta kiinnostanut. Ja se siitä sitten.

Lopulta kaikki kuitenkin onnistui, kun sain veljenpoikani kiinni ja vähitellen valkeni koko tilannekin, kun kuulin, mihin sairaalaan sisko oli viety ja sain lopulta yhteyden osastolle. Tyypillinen vanhan ihmisen vamma, joka syntyy, kun yöllä nousee, huimaa, kaatuu ja lonkka murtuu. Lonkka teki aikanaan äidistänikin selvää, vähän toisin vain. Leikkauksen jälkeen hän itse päätti jäädä tuolinsa vangiksi. Ja paitsi ruumiin, pään kunto siinä katosi myös.

Ymmärsin, että sairaalassa oli jo päätetty leikata siskoni; nykyään leikataan 100-vuotiaitakin, sanoi sairaanhoitaja suureksi ihmeekseni. Jotta näin. Kuinkahan moni heistä todella toipuu lonkkansa kanssa sellaiseksi, että hän voi taas huoleti asustella kotona. Se kun lienee Helsingin kaupungin ainoa harras toive, jollei vanhusten pikaista kuolemaa oteta lukuun.

Kuvassa piskuinen Kuollut meri Lokrumissa. Siellä on kuitenkin elämää.

¨(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

4.

Tämä kaikki johdannoksi sille, ettei Lokrumin saaresta ole nyt lainkaan omia kuviani, vaan ne kaikki ovat vaimon ottamia. Kännykän akku vajui ja lataaminen tuossa yöllisessä melskassa jäi, lataus näytti punaista. Vaan onhan A. minua parempi kuvaaja kännykälläänkin (pitkä putki on kotona ja odottaa siellä). Joten, ei itketä, Argentiina. Mihin tuo lause kuuluu, se on minulta jo unohtunut. Jokin vanha laulu se taisi olla.

Saaren kiertäminen ei ollut kovinkaan vaativa tapahtuma ja olihan kunto jo muutamassa päivässä noussut siitä mihin pitkä talvi oli sen upottanut. Kävely maistui taas ja kymmenisen kilometriä päivässä alkoi olla vanhan tarkka. Täällä kulkemista ei enää edes huomannut. Sen saivat aikaan riikinkukot, Lokrumin erikoisuudet.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Felllinin nerokkaan muistelmafilmin eli Amarcordin yksi hienoista kohtauksista on riikinkukon ihmeellinen huuto ja sitten itse kukon lennähtäminen lumisateeseen pyrstöään näyttämään. Näin tapahtui saaressakin (toki vailla lunta…). Ensin paikalla oli vain yksi kukko, sitten toinen, kunnes vanhan luostarin luona niitä alkoi jo olla kymmeniä.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Ensin kuulimme ja näimme vain kukkoja (tuo italian pavone!), mutta sitten jostain ilmaantui myös kymmenittäin naaraita, toki hieman vaatimattomampia kuin nuo pyrstöään värisyttävät ja koreilevat miehet, varsinaiset älyn jättiläiset. Vaimoni sydämen vei yksi lintuäideistä, jolla oli kolme pienenpientä lasta jaloissaan. Tuo näky taitaa olla parasta, mitä hän tällä matkalla koki.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Tämä on tietysti vain oma käsitykseni, joka perustuu mutu-tuntumaan. Lokrumin saari ja sen luonto saivat kuitenkin aikaan sen, että Dubrovnikin massaturismi jäi edes hetkeksi häneltä unhoon. Kyllä luonto on ihmeellinen; jo se vain on, sanon lappilaisittain. Lappikin on vuorossa sitten heinäkuussa. Kovasti taas odotan.

5.

Palasimme takaisin vanhaankaupunkiin kello yhdentoista lautalla, jossa meidän lisäksemme oli matkustajana yksi ainoa vanha nainen. Mikä hieno rauha! Kun lautta sen sijaan oli purkanut saarella saapuvia turisteja, heitä oli vielä enemmän kuin koululapsia aamulla. Hurjaa. Lokrumiinkin kannattaa siis mennä niin aikaisin kuin mahdollista. Venetsia, minä hoin taas. Jotenkin Lokrum silti toi etäisesti mielen Torcellon kaukaisimman saaren, jonne turisteja eksyy vähemmän kuin Muranoon tai Buranoon, ainakin näin oli ennen. Nykyisestä tilanteesta en ehkä onnekseni tiedä enää mitään.

Sama Venetsia-vertaus jatkui kun ponnistelimme vanhankaupungin läpi kohti bussia. Kymmeniä ellei kohta jopa satoja ´Äänekäs opas ja nöyrä katras´ -laumoja numeroineen ja lippuineen tungeksi vastaan. Meidän oli mentävä aivan talojen kylkiä hipoen ettei olisi joutunut tuon tulvan mukaan.

Lokrumin vanhan luostarin tyhjyyttä samana aamuna tuli ihan ikävä.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Kun ajoimme sitten bussilla ´kotiin´ja päästelimme ohi sataman, siellä lojui kaksikin valtavaa matkustajalaivaa. Sieltä nuo ryhmät siis oli noudettu! Venetsiassa isoimmat alukset kait sentään on jo häädetty, jos olen ymmärtänyt. Mutta maa joka tarvitsee turismia ei voine sen lieveilmiöitäkään kieltää. Taas kerran olen ajautunut turismin perustaan: rahaan, toimeentuloon. Kaukana ovat ne ajat jolloin yksinäiset matkailijat kiertelivät maailmaa ja kirjoittivat siitä muille opiksi ja joskus jopa iloksi. He usein jopa tiesivät mitä löysivät. Kuten sanoi Stanley: ”Doctor Livingstone, I presume.” – Ja kukapa muu se siinä oli.

6.

Monen päivän harhailu opetti taas jotain. Kun etsii, voi lopulta löytää.

Ja löytää lähempää kuin luulee. Hotelliryppään viereisessä puistikossa, lasten vesipuiston takana oli pieni kuin hylätty ostoskeskus, jossa muutama piskuinen minimarket sekä pari ravintolaa. Betonibunkkeria muistuttava rakennelma on lähinnä paikallisten suosiossa, koska kroatiaa kuuli kaikkialla, englantia ei juuri lainkaan. Hrvatska – Kroatia. Jokaisesta ravintolasta löytyi myös kasvisateria vaimolle ja itsellenikin, jos kohta innostuin taas syömään kalaa. Ja hyvää se oli. Tuore kala, kevyesti grillattuna. Kyllä kiitos. Hvala vam!

Lopullisen kruunauksen soi meille siellä ravintola Asia. Se oli aivan ostoskeskuksen perukoilla, kuin maailmasta täysin unohdettuna. Asiakkaita ei meidän lisäksemme tuossa valtaisassa avohallissa ollut kuin yksi pöydällinen; hintataso edullisin kaikista, annokset aivan parhaimmat. Saimme dim sumista alkaen kaiken sen mitä ihmisen lapsi ja vegaanivaimonsa saattoivat toivoa.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kun huomenna palaamme kotiin, jää Dubrovnikista kuitenkin kaiketi myös pari hyvää muistoa. Itse muistan toki muutakin kuin massojen vyörymisen. Minulle meri on meri aina, se on todella kuin ikuinen; täällä jopa kirkas ja puhdas sekä myös kaunis, iso ja vapaa. Uiminen luonnistui altaissakin, jopa saunoja löytyi. Mutta ehkä juuri Lokrumin saari, ja aamun aikaiset kävelyt vanhassakaupungissa sekä meren avaruus jäävät pitemmäksikin aikaa omaan mieleeni. – Ei kuitenkaan minun, muistan vain riikinkukot ja varsinkin rouva Riikinkukon lapset, saattaisi vaimoni ehken iloisesti lisätä.

(29.5.2024)