Nyt kun Kroatia ja Dubrovnik ovat vähitellen tulleet edes hieman tutuiksi voi vetää jo jotain johtopäätöksiä niin matkasta kuin kohteesta. Yksi asia on ainakin selvää: mitä säähän tulee, kotomaassa on juuri nyt kuumempaa ja helteisempää. Toki sitä lajia on täälläkin saatu mutta vaimeammin. Suoran auringon alla toki polttaa itsensä täälläkin, jos siihen on halua. Meillä ei.

Kun katselee ympärilleen, tajuaa, että monen ihmisen elämän täyttää auringonotto. Turistit ovat täällä lähinnä vanhempaa väkeä, yksi aussimies, viisikymppinen, tuli hetken hieman tutuksi; hän oli tehnyt bisnestä tarpeekseen, oli miljonääri ja jo eläkkeellä. Miestä kiinnosti olut, hänen amerikkalaista siippaansa  taas aurinko ja hieman kyllä myös naisen asema ja kirjallisuus. Mukava pari silti. Kun kuunteli miten he reissaavat sinne tänne (nainen teki vielä töitä), hieman pyörrytti. Maailmaan mahtuu kaikkea, pientä, keskikokoa ja suurta, Tuomas Anhavan sanoin. Sopii valita (jos siihen on rahaa ja mahdollisuutta).

Turismi on, miten sanoisi, aina välillä pulmallinen matkustusmuoto. Lentomatkailu saastuttaa, mutta jos tänne ajaisi omalla autolla, tulos olisi luultavasti sama. Turismi tuo kohdemaahan rahaa, mutta jotenkin myös riistää sitä. Itse olen aina turisti kaikkialla muualla paitsi Suomessa ja kotikylässä. En haluaisi olla, en tunne samastuvani laumoihin, mutta olen silti; minkä sille voi.

Yritän kuitenkin sopeutua jokaisen maan tapoihin ja katsoa hieman sivusta kaikkea. Jos on kritiikin paikka, niin ok, sanon sen sitten kotona jos sen toteamisella on sitten enää mitään merkitystä. Ja hyvästä kannattaa aina pitää, sanoakin se.

Tänään on matkan neljäs päivä, se väsyttävin, kuten ainakin ennen todettiin. Heti aamusta kun heräsin jo kolmelta, tuli sellainen olo että kaikkea on jo nähty. Saa nähdä koska seuraavan kerran enää nousen koneeseen kohti jotain tuntematonta kohdetta, ajattelin sitten. Koti on aina koti. Miten kasvit ja istutukset siellä nyt pärjäävät, kuumuudessa. Toivottavasti siellä on satanut!

Olemme toki uineet jonkin verran ja osa altaista on ollut jopa aivan vapaana meille, mutta siihen se on jäänyt. Kun hotellihuoneen parvekkeelta katsoo, näkee alas uima-altaan nurkalle, jossa lavitsat. Niillä lojuvat aina samat ihmiset auringossa tunnista toiseen. Mitä he etsivät, melanoomako, voisi kysyä. No, jokaisella meistä on toki oikeus käyttää lomansa juuri haluamallaan tavalla, kunhan se ei loukkaa toisia, fyysisesti tai melulla siis. Näin ei täällä tietenkään ole. Siitä yritin hotellia valitessa sentään pitää huolta.

Suurin osa hotelleista sijaitsee Lapadin niemellä ja siitä on vielä matkaa Dubrovnikin vanhaankaupunkiin, joka kaikissa brosyyreissä on se kruununjalokivi joka ehdottomasti pitää nähdä. Onhan vanhakaupunki myös Unescon maailmanperintölistalla, kaiketi syystä. Ehkä jo tuosta lauseesta näkee, mitä mieltä itse pohjimmiltani olen.

Jo vuodesta 1300 on kaupungilla ollut vankka asemansa Adrianmeren linnakkeena. Jos oikein muistan ajalta jolloin tutkin venetsialaista Casanovaa ja kirjoitin hänestä (ensi vuonna 2.4. hänen syntymästään tulee kuluneeksi 300 vuotta), koko tätä rannikonpuolta hallitsi pitkään Venetsia, joka kurotti merivaltaansa vaikka minne Välimerellä, kunnes kaatui Napoleonin joukkojen tullessa, antautui vailla laukaustakaan ja jäi myöhemmin myös Itävallan alle, surkastui ja muuttui lopulta samanlaiseksi turistirysäksi kuin mitä vanha Dubrovnik nyt on. Se on ainakin minun silmieni näkemä totuus. Yhtäläisyydestä ei voi erehtyä.

Palaan vielä matkan alkuun. Ensimmäisenä päivänä lähdimme kello 10  matkaan bussilla numero 6, sen päätepysäkiltä läheltä hotellia. Bussin reitti vie suoraan vanhankaupungin porteille. Alku oli helppoa, sitten bussi täyttyi ääriään myöten ja tuntui ettei se etene lainkaan. Etanan ryömintää oli sen vatsassa liki tuskallista seurata. Olisin myös luovuttanut istuinpaikkani vaikka kenelle, mutta tajusin että olin kaikkia seisojia vanhempi. À quio bon? Mitäpä se hyöväisi. Vitsini oli totta.

Kun bussiin yritti paitsi turisteja myös paikallisia lapsineen ja pienine vauvoineen, tajusin myös, että me turistit emme ole se maan suola jota juuri he, tavalliset ihmiset tarvitsevat. Me olemme este sujuvuudelle. Mutta taas: me tuomme paikkaan myös rahaa, toimeentuloa. Niinhän on että maailmaa pyörittää yhä raha, paha raha, jonka merkitys korostuu täällä niin, että pienen vesipullon hinta on 3 euroa vanhassakaupungissa ja hotellin jääkaapissa, kun se pikkumarketissa maksaa alle euron. Ollaan siis kuin lentokentällä. Osta tai ole juomatta.

Tämä ei suinkaan ole pahinta, vaan se että jo kello 10 piskuiseen muurien ympäröimään kaupunkiin ja sen kapeille kaduille oli ahtautunut tuhansia ihmisiä, turisteja kaikki, ellei erilaisten ravintoloiden ja liikkeiden henkilökuntaa lasketa mukaan. Joka paikassa oppaita ja heidän perässään kulkevia laumoja, äänekästä selittelyä kuin tekoälyn tuottamana ja vanhojen ihmisten koululuokkien sokeaa liikehdintää ja harhailua sinne tänne. Tuli mieleen Venetsia ja San Marcon tori, tuo pakollinen nähtävyys.

Sen verran suuri Venetsia kuitenkin on, että vuosien myötä Casanovan jäljissä kulkien oppi mihin ja milloin piti mennä voidakseen olla rauhassa. Ongelmana kait on että minunlaiseni turisti haluaa silti olla muuta kuin kuljetettava lastentarhalainen, ainakin sitä toivoo rauhaa. San Marcon tori oli parhaimmillaan aamulla kello 7. Entäs täällä?

Lauantaina lähdimme bussilla matkaan jo kello 8, vähän yli. Matka sujui nyt busssilla, kaiketi koska oli lauantai, ja turisteista osa vasta aamiaisella tai unessa ja paikalliset vielä kotona. Perilläkin oli hetken tilaa olla ja katsoa ja kuvata.

Kun kuljimme linnakkeen päähän ja meri avautui, oli paikassa toki hyviä näkymiä ja rauhaa. Ihmisiä vielä vain muutama. Jopa osa aallonmurtajan penkeistä oli vapaana.

Viimein näimme myös kissoja, jotka vuotta aiemmin olivat pelastaneet vaimoni loman Kyproksella, jota tämä Dubrovnikin seutu hotelliryppäineen kovin muistuttaa. Vanhan kaupungin kissat olivat kuitenkin säyseitä, laiskoja, pulleita eivätkä kiinnostuneet turisteista pätkääkään. Ero oli iso, ruokaa pyytäviä villikissoja ei täällä todellakaan näe. Mahtaa siis jokaisella kissalla olla oma kotinsakin, sillä myös vanhassa kaupungissa asuttiin yhä. Miltähän tuntuisi herätä siellä joka aamu elämään turistilauman jaloissa? Tottuisiko siihen koskaan?

Koska vaimoni on lähes täysi vegaani, on ruuan löytäminen ollut myös pulmista yksi. Onneksi sovelluksesta löytyi yksi ravintola joka ei kotisivujensa perusteella muuta tarjonnutkaan. Urban & Veggie sijaitsee satamassa ja sen takapihalla olikin rauhaisaa olla ja aterioida. Kun soitin sinne ja kyselin aukioloajoista, kuulin että paikka avataan kello 8 ja suljetaan illalla kello 20. Sunnuntaina he pitävät sitten lomansa. Sääli meille. Nythän on sunnuntai.

Ajoimme lauantaina paikalle jo tutuksi tulleella sinisellä taksilla, koska sen haltija Peter kertoi että he eivät huijaa hinnoissa. Ja totta, sitä ei ole tapahtunut vaikka kuski on tässä välillä myös vaihtunut. Peter itse on 62-vuotias entinen koripalloilija joka ihailee suuresti Lauri Markkasta. Näin siis pieni Suomikin on edustettuna maailmalla. Myös hotellissamme on Finnish sauna, ei Nordic sauna, mitä termiä myös näkee. Saunaa eivät svedut sentään voine meiltä omia?

Suomen kieltäkin näki. Näinköhän käymme Paskaniityllä?

Urban & Veggie oli iloinen yllätys. Omistaja-hoitajan silmistä paistoi miehinen väsymys, mutta kasvisruoka oli hyvää, edullista ja sitä oli riittävästi.

Tästä saattoi alkaa koko loman lopun kestävä ystävyys, sanoisin casablancalaisittain (se filmi), mutta kukapa tietää. Myös toinen kasvisravintola löytyi listoilta, mutta se sijaitsee vanhassakaupungissa ja saa olla meiltä rauhassa. Nolla tulee siellä perään laskuun, uskon ja luulen. Emme ehkä aio edes kokeilla.

Palaan vielä myös turistin elämään. Se on aina tätä samaa työtä, ponnistelua aamusta iltaan, jotta päivä saataisi kulumaan. Alku on vaikein. Kaava on jo tuttu. Ensin tullaan ja päädytään paikkaan josta emme tiedä yhtikäs mitään. Sitten alamme tutkia ympäristöä. Näemme mikä on mahdollista, mikä ei. Näemme että moneen paikkaan on jalkaisin suorastaan mahdoton kävellä (vaikka kävelemmekin mieluusti). Opimme bussin, reitit ja rehellisen taksinkin (onnekkaan sattuman kautta); opimme missä kannattaa olla milloinkin jottei joutuisi tungokseen – ja opimme ehkä myös vain olemaan ja lepäämään, jos se koskaan on meidänlaisillemme mahdollista. Aina kannattaa etsiä jotain. Jos istuu tuoliin, jää lopulta sen vangiksi; siinä vanha lauseeni.

Unta ainakin on jo saatu. Kello on nyt kuusi. Ulkona pilvipouta. Matka on kohta jo puolessa välissä. Mitä on edessämme, mahdoton sanoa. Toivottavasti vielä jotain sellaista, että Dubrovnikistakin jäisi jollain lailla hyvä muisto. Hotellimme ainakin on todella rauhallinen, illalla ja varhain aamulla emme ole kuulleet kuin lokkien ääntä. Ja aamuyöstä alkaen mustarastas laulaa. Se on jo kuin jotain erityisen hyvää, silkan luonnon antamaa. Kiitos ainakin siitä.

P.S.

Lopetin ylläolevat blogimietteet lähes tasan kello kuusi ja käväisimme sitten syömässä aamiaista kun paikka aukeni. Jotain hyvää ja simppeliä sieltä aina löytää. Ja sitten kuljimme bussille ja päätimme katsoa, onko vanhakaupunki sunnuntaina kello 7 viimeinkin tyhjä. Vaiko edelleen se sama turistikatiska jossa on väliin ihmisten paljoudesta johtuen hankala liikkua.

Onneksi oli vielä hiljaista, vain tavallisia ihmisiä menossa töihinsä. Meitä aamuvarhaisia turisteja sittenkin vasta kourallinen. Muutamia paikallisia asujia, pari koiraa, mutta kissat uinuivat vielä. Yksi laiva menossa jo jonnekin. Ja paljon tervapääskyjä, noita hienoja kirskulintuja, joiden äänet ja lentonäytökset täyttivät vanhankaupungin kadut. Kyllä. Myös tänne kannattaa tulla kello 7. Jo tuntia myöhempi aika on selvästi huonompi.

Kuvasin nyt lähinnä kirkkojen patsaita. Kauniita. Vanhoja.

Ja sitten sokkeloisen ja yllättävän jyrkänkin kaupunginosan portaikkoja.

Ei juuri ketään missään.

Edessä on vielä lähes koko sunnuntai, vaikka turistin työtä on jo tehty taas. Palaan ehkä vielä asiaan, kunhan pari päivää on kulunut. Tämä on vain pieni välitilinpäätös. Lopulliseen on sittenkin vielä matkaa. Kuvasin aallonmurtajalta kiven ja yritin ymmärtää kroatiaa. Käsittääkseni tuo suuri kivilaatta on tuotu paikalleen muiden kanssa vuonna 1879. Ja onhan siinä jopa päivä ja kuukausi: Helmikuu ja 25. Nyt senkin tiedän.

(26.5.2024)