ALKU

Matkalle lähtö alkaa aina siitä että ensin itse lähtöpäivä vain vääjäämättä lähestyy. Pitää ruveta miettimään mitä ottaa mukaan ja varsinkin mitä jättää. Pitää siis suunnitella, pitää sitten toteuttaa siitä edes jotain eli ainakin pakata.

Ja niin alkaa kaikenlaisten tavaroiden haalinta johonkin nurkkaan matkalaukun samaan kasaan kantaen hyvinkin tietäen että jotain aina jää, jotain tähdellistä, jonka pakatessa vain autuaasti unohtaa.

Mutta minkä teet, et ole jumala, et ole kone. Ja konekin voi mennä epäkuntoon. Valintaa, ajatuksia, tekoja ja lopulta alkaa kasan siirtäminen itse laukkuun. Yleensä matkalaukussa on paljon sellaista jota ei koskaan käytä, mutta joka on lähinnä eräänlainen henkinen tuki sille että jos odottamaton tarve sittenkin tulee (sää, sairaus, mikä tahansa), sen voi hoitaa niillä keinoin ja kapinein, jotka viisas on huomannut ottaa mukaansa.

En tosin muista, koska näin olisi päässyt käymään. Ja viisaus on sana, joka ei useinkaan liity itseeni. Mutta eihän vara venettä kaada, kuten ennen sanottiin; ja juuri se täyttää matkalaukun ääriään myöten.

Usein käy niin, että kun lento on vasta myöhään iltapäivällä, se ei auta nukkumiseen, vaan heräämme kun kello on ehkä kolme. Ja totta, tarkistus eli kelloon katsominen osoittaa että niillä main aamuyötä todella olemme. Ulkona on ollut valoa jo hetken. Toisen valon luo vielä täysikuu, joka esittelee täyteyttään joenmutkan takana ja on jo painumassa näkymättömiin. Mitä valoisampaa pian tulee koska aurinko alkaa nousta, sitä nopeammin kuu himmenee haalenee ja lopulta katoaa. Lopulta se on painunut metsänreunan taa ja paistaa jossain toisille, jos kukaan sitä valossa enää edes huomaa.

Avaan oven ja seison hetken ulkona kun kuvaan kuuta.

Satakieli laulaa jo, taivaanvuohen pyrstö mäkättää, syreeni ja tuomi tuoksuvat.

Idylli. Kysyn tietenkin itseltäni tutun kysymyksen niin kuin usein ennen matkaa, mutta nyt vielä pontevammin. Miksi oi miksi me lähdemme kotoa uuri nyt, kun kesä, tuo aina ikuisen lyhyt, on ehkä kauneimmillaan?

Vastausta ei kuulu. Ja parempi niin. Pitkä päivä on joka tapauksessa edessä ja sellainen siitä myös tulee. Aika mataa kotona, kaikki on jo pakattu, mutta lentoasemallekaan ei voi liian aikaisin lähteä. Ja kun silti lähdemme, olemme tietoisia siitä, että aikaa on kulutettava sielläkin; tavalla taikka toisella.

Helsinki-Vantaa on nykyään kuin muusta maailmasta, ei Suomesta lainkaan. Muistan Seutulan pienet tilat, en sentään parakkiaikaa, jonka kyllä kohtasi vielä pitkään Lapissa. Nyt kaikki kiiltää, on modernia, siistiä ja yllättäen kaikki siellä tuntuu myös sujuvan ja toimivan. Pieniä kahviloita, ruokapaikkoja, suuria syöttölöitä ja juottoloitakin, toki sivistyneesti; moderato. Ja putiikkeja joissa hinnat ovat noinsanotusti kohdillaan, siis usein ulottumattomissa. Joskus silti aina johonkin lankeaa ja jälkeenpäin kysyy: miksi? Kysymys, johon siihenkään ei löydy vastausta.

Taktiikka ajan tappamisessa kentällä on aina sama: on edettävä hitaasti kohti lähtöporttia ja löytää samalla paikka jossa puhelimen tai muun vempaimen voi ladata. Sellainen löytyykin sattumalta ja siinä istumme sitten ainakin vielä tunnin.

Huviksi tai tapahtumaksi itselleni muodostuu penkillä ollen ihmisten katsominen, ohikulkijoiden elämästä kiinni saaminen ­– tavalla tai toisella.

Kiire tuntuu olevan monilla ja jokainen on omanlaisensa tyyppi, jokainen kävelee omalla tyylillään. Joku kipitää, joku löntii, joku harppoo, joku keinuu ja joku kuljeksii vain.

Näen satoja ja taas satoja kulkijoita, ei yhtään toistensa kaltaista. Mieleen nousee Jacques Tati ja hänen elokuvansa Playtime, jossa Tati tutkailee ihmisten kulkutapoja ja ihmisen luontoa muutenkin etenkin tekniikan vankina.

En ole Tati, mutta toivoisin että Monsieur Hulot istui myös vierellä vaimoni tavoin ja kertoisi hänkin mitä havaintoja hän ohikulkijoista tekee. Ja sitten vertailisimme. Ainakin kuvitelmissa tämä on mahdollista yhä.

Lopulta alkaa nousu koneeseen. Se sujuu hitaasti ja kone tulee lähes täyteen. Istumme rivillä, jonka eteen laitetaan verho: yllättävää on että koneessa onkin business-luokka jossa tarjotaan ihan lämmin ateria. Yhtä yllättävää on se, että oma kasvisateriamme, joka etukäteen oli tilattava, osoittautui piskuiseksi voileiväksi, suklaapötköksi ja pieneksi smoothietölkiksi. Pettymys on melkoinen, jos vertaa tätä vielä viime syksyyn jolloin kyseessä oli sentään lähes aterian näköinen. Hinta oli sama, muistelen. Finskissä kaikki näkyy menevän hitaasti alaspäin. Kerääpä nyt sitten siinä pisteitäsi.

Maailma on kuitenkin tällainen paikka, että aina ei saa mitä tilaa. Ja maailman tilaa ajatellen ei ole valittamista, me olemme onnekkaita, porut pois!

On hyvä ja oikein saarnata itselleen varsinkin kuin saarnassa piilee suuri totuus maailman tilaa katselessa. Turha edes puhua siitä, se kaikki sotien surkeus on aivan liian apeaa. Asiamme ovat paremmin kuin hyvin, matka on alkanut ja jatkuu; se jatkuu vielä viikon, niin on. Myös varsinainen päämäärämme lähestyy: Dubrovnik. Kroatiassa olemme kerran olleet Splitissä; sen matkan muistaa hyvin, viitisen vuotta sitten.

Kaikkea nähtiin, koettiin ja löytyi, jos kohta paljon meni vikaankin. Mutta moni hyvä muisto jäi myös, Splitin vanha kaupunki ja sama Adrianmeri, josta muistan Jaan Kaplinskin runoteoksen Sama meri kaikissa meissä. Ei ole enää Jaaniakaan, mutta meri on ja pysyy. Maailman pinta-alasta sitä on jopa 71 prosenttia, muistelen.

PERILLÄ

Aina on lopulta perillä jossain, siinä ikivanha lauseeni. Ja nyt siksi paikaksi tuli hotelli, jolla oli juhlava nimi Royal Palm. Se oli itse asiassa vain osa isoa kompleksia ja sisään mentiinkin Royal Princessin kautta. Väsymys tunki mieleen niin, ettei väliin tahtonut löytää oikeita sanoja, mutta löytyihän niitä sitten. Ja löytyi huonekin, myös parveke ja sieltä jopa näkymä Adrianmerelle.

Pienet redillä tuikkivat majakat saivat kaiken tuntumaan kotoisalta. Meri. – Thalatta, thalatta, vaikka se olikin Välimeren itäpäässä jossa Aleksanteri Suuren sotilaat tuon huusivat (Meri, meri!), kun palasivat hurjalta taisteluretkeltään, maailmanvalloitukselta silloin (mitäpä uutta auringon alla). Henkiinjääneet suorastaan sekosivat, kun tajusivat että oltiin taas ainakin jollain lailla kotivesillä. – Hima hima fast de e roisigt, kuten Bo Carpelan, tuo jo aikaa kadonnut ystävä, muisti aina leikkisästi sanoa. Sillä kotiaan hän rakasti.

Yö oli juuri koittamassa ja kaukana jokin hyvin valaistu laiva joko lähestyi satamaa tai loittoni siitä. Tarkkaa kuvaa en saanut mutta illuusion sain.

Väsymys pysyi mutta siihen auttoi hieman se, että kello armahti meitä ja antoi tunnin lisää, se ei ollutkaan kymmenen, vaan täällä vasta yhdeksän. No, eteenpäin siis?  Kävimme katsastamassa hotellin ravintolan kasvisruuat ja niitä löytyi. Otimme alkupalat jotka olisivat voineet olla pääruokia, niin runsaita ne olivat. Herra auta. Ensi kerralla splittaamme yhden annoksen, siltä ainakin tuntui, jos tässä ravintolassa enää koskaan käymme muuta kuin aamupalalla, se kun kuuluu huoneen hintaan. Siisti, hyvin valaistu paikka hemingwayläisittäin. Ihmisiä riitti, mutta mölypaikasta ei ollut onneksi kyse. Hyvä niin.

Yön koittaessa piti purkaa vielä tavaroita ja asettua. Kun on oikein väsynyt, ei uni tahdo tulla. Mutta onneksi vaimo nukahti ja nukuin välillä itsekin, kunnes taas heräsin kuvaamaan. Mikä päässäni oikein minut herättää? Täysikuu?

Myös kotona kuu mollotti juuri noin, kun lähdimme, siitähän on kuva. Tietenkin sama näkymä odotti täällä, nyt vain jokilaakson sijasta meren yllä. Servus! Kysyin taas itseltäni: mitä täällä oikein on sellaista, mitä kotona ei. Mutta muistutin myös omaan mieleeni, että matka tilattiin keskellä pahinta kylmyyttä ja pimeyttä. Kuinka silloin olisimme voineet uskoa, että sama lämpö hellii juuri nyt myös kotomaata ja saa kaiken hetkessä (ja liian nopeasti) kukkimaan. Kun palaamme siitä on enää rippeet jäljellä.

Mutta miksi murehtia tulevaa, aina aina vain. Kotona seinätkin auttavat, kuten Tshehov kirjoitti.

Hotelli on hipihiljainen yhä, kello kohta seitsemän. Nyt on  siis jo täysi aamu ja kuu kadonnut. Vaimo nukkuu onneksi yhä vaikka tätä naputan.

Uni on väsyneen onni.

Ajatus harhailee mutta palaa takaisin lähtökohtaansa ja päättää päättää tarinan tähän.

Yritän tehdä sen sanoilla, joissa olisi edes jonkinlaista mieltä. Kas näin. Jokainen teko johtaa toiseen, niin kuin päätöskin. Ja mitä siitä minä opin/ me opimme? Opetus on aina sama. Vaikka mitä yritämme, emme tiedä mitä teoistamme ja päätöksistämme todella seuraa.

Olkoon siis niin, sanon lähes ääneen ja vapautan itseni kaikesta. Tule jo uni, tule näille väsyneille silmille, hoen vaikkei se enää voi johtaa minnekään, illalla sitten vasta. Hyvä voi olla elämä täälläkin, hetken. Ja ainakin meren katseleminen rauhoittaa. Kyllä sitä voi viikon verran katsella, eihän meri koskaan ole aivan sama.

Mutta sitä ei Kaplinski lauseellaan tarkoittanut, vaan meren luomaa suurta yhteisyyttä; merestä on elämä syntynyt. Mietin sitä ja taas katson merta, uneksin. Mahtaa olla vielä kylmää tai viileää, mutta voisihan siinä kait edes kerran yrittää jopa uida? Ja kun vaimo herää, voimme hipsiä aamupalallekin kait. Kerrankaan ei ole kiire minnekään. Jo se on jotain.

(24.5.2024)

.