YKSI

Kesä on nyt, jos omiin silmiin on uskominen. Käynnissä on silti edelleen kaksikin pahaa ja jo loputtoman tuntuista sotaa, surkeutta ja tuhoa riittää niin, ettei niillä ole enää mitään rajaa. Mutta luonto toimii kuten ennenkin. Yhtä kaikki on juuri nyt koittanut myös se kevätkesä jota marraskuusta lähtien talven otteesssa on odotettu ja jonka kynsissä on paleltu. Jo olen kuitenkin kuullut ja lukenut, että nyt on liian kuuma. Niinpä. Koska meillä on mikään todella hyvin?

Kirjopikarililja kukkii pihalla, ainokainen. Lohduttakoon se ihmisen mieltä. Suomen talous taas on todella ollut taantumassa. ”Polistiikkaa”, noin kirjoitettuna kuin herra Pickwickissä eli sen suomennoksessa, ei tahdo nykyään millään sietää, ei hallituksen moniakaan junailuja, muttei sen enempää opposition hölmöilyä ja lausuntoja; itse he ovat vastuussa tästä kuopasta ja varsinkin sen syvyydestä. Kop kop, tosi on että kauppa ja teollisuus sakkaa, irtisanomisia riittää, ikärasismi jyllää, eläkeläisiä tulee aina vain lisää ja silti Suomi on ”maailman onnellisin maa”. Näinköhän? Se lause on yhtä tosi kuin se miten Helsinki itseään mainostaa: ”Rakennamme maailman parasta pääkaupunkia.” Vitsiksi sekin on luettava.

Ajoin eilen Liisankadulta kehä kakkoselle eli matkan, joka oli alle kymmenesosa siitä mitä kotimatka sitten. Alkumatkaan meni enemmän aikaa kuin kotiintuloon. Junnausta, rakennustyömaita, liikennejärjestelyjä, näitäkin riittää jo vuosiksi eteenpäin. Olen toki ymmärtänyt ettei stadissa autoja enää suvaita, vaikka auto on vieraspaikkakuntalaisen hevonen. Kun ei, niin ei. Stadissa, tuossa omassa entisessä kotikaupungissa asuakseen pitää kaiketi olla kaksi- kolmikymppinen hyväkuntoinen pyöräilijä, mutta kyllä totuus ikärakenteesta ja ihmisten kunnosta on täysin toinen. Ei tarvitse kuin katsoa ympärilleen. Koska aiheesta eli nykyihmisen tavoista ja kehityksestä saati kehopositiivisuudesta ei ole luvallista puhua enempää, en puhu. Mutta moni varmastikin ymmärtää mitä tarkoitan.

Silti maamme on edelleen ainakin maaseudun vinkkelistä kaunis, eikä aivan vielä kadotukseen tuomittu, vaikka suurten metsien hakkuut ja raiskaaminen jatkuu myös täällä lantapaukkujen maailmassa yhä vain. Hyvä maaseudulla silti on olla ja eleä, jos ei pahaa maailmaa ja sen kammotuksia päästä päänsä sisään ja osaa antaa luonnon puhua ja olla itse osana sitä. Luonto ennustaa rauhaa, joukkoon sullottu ihminen taas jotain muuta, tuntuu.

Kuplassako täällä elän? En, sillä toki tiedän mitä maailmalla tapahtuu eikä tieto rajoitu vain Gazaan tai Ukrainaan. Joka puolella tapahtuu asioita, jotka eivät ole positiivisia. On vain niin, että kyllä omankin elämänsä voi pilata muiden teoilla kun ne laskee liian lähelle. Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. Tuskaa riittää kasapäin sitä hamuavalle. Hyvääkin on maailma täynnä sille joka haluaa sitä etsiä. Ja itse asiassa: mikä aikakausi on ollut ihmiskunnan onnen aikaa? Ei mikään. Aina suurin osa ihmisistä on elänyt lähellä rajaa, jonka toisella puolella on pelkkä tyhjyys, pimeys ja kuolema.

KAKSI

Miksi minä onneton sitten vanhalla autollani ylipäätään tungin Liisankadulle, vaikken ole stadiin enää tervetullut? Siksi, että siellä sijaitsee kustantamo Aviador ja Kulttuurikulma. Uusin kirjani, romaani Kasper alaotsikkonaan Mies ja tie oli kuulemma tullut painosta ja saisin tekijäkappaleet sieltä saman tien mukaani.

Näin tapahtui, kun liiketilan takaholvin uumenista ilmestyi Vesa Tompuri, Aviadorin allt i allo, omistaja ja perustaja. Sain aina ystävälliseltä Vesalta kaiken kiireen keskellä kantaakseni ison laatikollisen omia kirjoja ja vieläpä pienen lisäkassillisen, ja niin vain horjuvin (tennistreenin juuri väsyttämin) jaloin etenin kohti kauas joskin silti onnekkaasti pysäköityä autoa, joka odotti aivan Liisankadun päässä. Kun näkee vapaan paikan on se heti otettava. Tämä on Helsingin oppi ja laki.

Kuljin ohi Sibelius-lukion, jonka oppilaat (lapset, vaikka mielestään nuoret aikuiset) olivat rappusilla ja kadulla aurinkoa suulaamassa. Muistin keväät omissa kouluissani, Kalliossa ja Munkassa; mitäpä ei mieli palauta. Ja kun olin jo aivan kuitti, oli autoon enää satakunta metriä. Nielaisin, rykäisin ja sain homman hoidetuksi. Nyt siis kirjoja ainakin hetken riittää kodin ullakkorappusilla.

Jos ennen tekijänkappaleet loppuivat alkuunsa, niitä jää jo, koska suurin osa niistä ihmisistä, joille kirjani antaisin, asustaa hautuumaansa rauhassa. R.I.P.

Istahdin autoon, katsoin yhtä valmista kirjaa päällisin puolin hetken ja sitten lähdin.

Kuten sanottu: jos pääset Helsingin ydinkeskustaan autollasi, niin muista, että sieltä on myös päästävä pois. Paras aika liikkumiseen on aamuvarhainen ja iltamyöhäinen. Silloin vain ei mikään sinun tarvitsemasi paikka ole enää auki.

KOLME

Kasperista kertovan kirjan osuvan ulkoasun on sunnitellut Satu Enstedt, kuten kaikki Aviadorin kustantamat kirjani. Nyt hänen nimensä vain oli kirjassa Satu Ketola. En tiedä vieläkään kumpaako nimeä nyt siis käyttää, ehkä Ketolaa, mutta jo vain se on hyvä tämäkin kansi. Kiitos siis. Paketti on valmis, sisällöstä vastaan sitten minä. Ja sille en enää ikävä kyllä mitään voi. Painettu mikä painettu.

Mihin tällä kirjalla olen pyrkinyt, sen tiesin sentään vielä kirjoittaessani. Kirja kertoo Kasperin matkasta ja maailman tien tarpomisesta, se tapahtuu monen mutkan ja liitonkin kautta; mies on väliin kuin marionetti vaikka tahtoisi olla kaikkea muuta. Piti ihan miettiä menneitä ja kaikkeen kadotettuun piti paneutua tosissaan, Jotenkin luiskahdin tämän kuvitellun herra toimittaja Kasperin sisään ja koin vuosikymmentenkin saatossa ne mokat ja käännähdykset joita miehen ei missään nimessä olisi kai pitänyt koskaan edes unissaan tehdä.

Se siitä ja takaisin kevätkesään. Otin kuvia kirjasta luonnon keskellä. Yhdessä kuvassa alaniityn villinarsissit suovat sille omaa kukoistustaan. Opin juuri että noilla narsisseilla on hieno nimi: Narcissus poeticus, runoilijan narsissit. Se oli vahinko, juuri noiden kukkien mukaanotto siis, mutta sopii kirjaan, koska Kasper, ikänsä erilaisten lehtien toimittajana työskennellyt oli tietämättään myös runoilija; ei sanoin ja säkein, vaan ajatuksin. Kuinkahan moni meistä on lopulta sellainen?

Koko prosessi on nyt kirjan tultua painosta taas vääjäämättä ohi, kadonnut, peruuttamattomasti perdu. Matka itse voi usein kiinnostava ja väliin jopa hauska, perillepääsyn saa tekijä sitten unohtaa. Hieman koko prosessista tulee mieleen taas kerran Kavafiksen runo Ithaka. Onneksi edessä odottavat uudet ajat. Sinne siis, eteenpäin elämän tiellä Kasperin lailla joskin tyhmyyksiä ehkä vailla?

Niin on taas veneellä lähdettävä edes joelle sanoja keräämään. Veden välkettä, muistoja, pilviä, tuulen suhua ja muminaa, joskus huutoakin. Kaikkea sitä mitä elämään mahtuu. Jos et muuta, voit sieltä löytää itsesi. Se on paljon.

NELJÄ

Aamulla lähdimme viemään vaimon kanssa filosofi Patea nuuskuretkelle. Suuntasimme matkan ensin Lohjalle, sen keskustaan ja torille. Siellä olisi kirjoja myymässä Esa Utukka, Nettinuotti-antikvariaatin isä. Kun hän on paljasjaloin ja shortseissaan torilla kirjapinojensa ja nuottiensa takana, tietää että kesä on todella alkanut.

Nuuskuja Pate sai, ja varsinkin piskuisen palan makkaraa, mikä teki hänet kuin hulluksi; koirahan alkoi käyttäytyä kaikkea muuta kuin vakaan filosofin tavoin. Kirjoista herramme ei myöskään ole lainkaan kiinnostunut; on ehkä kaiken jo lukenut ja tietää siis maailmasta tarpeeksi, kuten niin moni vanha ihminen.

Esa jäi ihmettelemään kirjaani, jonka hänelle toki lahjoitin. Ja kun myöhemmin palasin, hän luki sitä jo. Kappas vain, ensimmäinen lukija.

Otin kuvan miehestä kirjani kädessään. Vielä tällaista voi hyvillä mielin tehdä, kun kukaan ei ole sanonut siitä mitään, tai vielä pahempaa tai parempaa: jättänyt tyystin sanomatta.

VIISI

Näin lauantain aamupäivä alkoi ja kääntyi kohti puoltapäivää, kun veimme Paten uimaan Hiidensalmelle. Siellä on veneenlaskupaikka Lohjanjärvelle, siitä koiraakin on hyvä uittaa. Ja kyllä Pate uikin, nimittäin salamana takaisin maalle. Kylmää oli vesi ja kylmää se oli vaimostakin. Ja minä onneton sen kun nauroin.

Torilta ostimme kotimaista parsaa ja portugalilaisia herneitä. Järjetöntä ehkä mutta herneet olivat makeita, lähes kuin aitoja suomalaisia sitten aikanaan kesä-heinäkuun taitteessa. Tämä  ostos lienee majesteetttirikos, jonka kaiken lisäksi tein tieten.

Joka tapauksessa ruunlaiton aika koitti kotona ja laitoinhan minä apetta. Uusia pottuja (vielä ne tulivat Ruotsista), tosisuomalaista parsaa, paistettua tofua soijan kera, Muu-pullia sekä palan painikkeeksi Hollandaise-kastiketta. Tuoretta hyvää kasvisruokaa, josta olen jopa oppinut pitämään. Sitten pieni lepo. Ja sitten taas eteenpäin.

– Minne sinä nyt, Touhu-Petteri, vaimoni kohta kysyy kun näkee että laitan kenkiä jalkaan. Pakko on kertoa mitä mielessä on. Taitaa olla jo korkea aika, että käyn Saarelman puutarhassa tomaatintaimia hankkimassa, sanon siis. Kaupan tomaateissa ei juuri koskaan ole makua, omissa on, jos siis niin hyvin käy, että ne viihtyvät ja kasvavat ulkolavassa. Se taas riippuu kesän kuumuudesta ja sateiden määrästä.

Luontoa ei voi valjastaa, sitä ei voi komentaa, siltä voi vain pyytää ja toivoa myönteistä vastausta. Siksi vasta myöhemmin tiedämme, miten tomaattien kanssa tänä kesänä kävi; hain taimet nimittäin jo. Enkä ollut puutarhan ainoa asiakas. Sain tungokseen ahtauduttuani yhtä kaikki viimeiset siitä lajista jota halusin ja onnittelin kerrankin itseäni. Nopeudesta.

Syksymmällä meillä sitten on paljon makeita tomaatteja tai vain runaasti vihreitä raakileita, siinä kaksi vaihtoehtoa, sillä muita välimuotoja tuskin löytyy kun kyse on lavassa kasvattamisesta ilman kasvihuoneen lämpöä. Pakko kuitenkin yrittää ja harrastaa edes jonkinlaista maan kuopimista ja hyötykasvattamista. Kyllä tämä paikka jotenkin siihen aina keväisin näkyy yhä vain velvoittavan. Mutta tapahtuipa mitä vain, onneksi puut kukkivat taas. Jos ei muuta, niin aina voi toivoa isoja keltaisia ja makeita luumuja. Tuhansista kukista saimme viime kesänä kokonaista kolme kypsää luumua, mutta kuka tietää, mitä puu nyt meille antaa. Syksy senkin näyttää.

(18.5.2024)