Kevään runous


Hanhiparvi on kansoittanut pellon. Pisteitä kuin kirjaimia. Yhdistä ne ja saat sanoja, sanoista säkeitä, säkeistä säkeistön, niistä jopa runon.

Kaikesta voi arjen huomaamaton runo syntyä. Laitoin vielä klapeja uuniin ja päätin viimeisen kerran tänä keväänä lämmittää ihan puilla. Yhä yö on ollut kylmä, mutta aurinko paistaa jo ja pian se saa talon lämpimäksi jopa paremmin kuin uunimme. Tämä puunpoltto onkin enemmän nostalgiaa. Tulen ääni, palavan puun tuoksu, savu, joka ei ole pahaa savua, vaan vienoa, sitä jonka lapsena mökin hellasta haistoi. Siinä kaikessa on jotain kotoista. Ehkä lämmitänkin nyt enää vain siksi.

Puu palaa, mutta tien laidalla on kaatuneen pökkelön jäännös yhä pystyssä ja äkkiä näen siinä kasvot, metsän hengenkö? vai ihan vain lapsuuden mielikuvituksen kummituksen.


Maailma ei katso meitä, me katsomme maailmaa. Mutta kyllä tuokin ehkä jotain näkee ennen lopullista kaatumistaan. Hah, muistuttaa jotain ja jostain, vaikkapa itsestäni.

Kevään runous on kahdenlaista: iloista ja ankaraa. Iloa se on silloin, kun ulkonakin tarkenee pelkässä paidassa vailla fleecen tukea. Näin oli vappuna, ihmeitten ihme sekin. Ankaraa se oli taas vielä eilen, kun pohjoisen viima puhalsi ja mursi ainakin hetkeksi kaikki haaveet siitä että kesä olisi lähellä, vaikka taivas oli pilvetön ja aurinko paistoi taivaan täydeltä. Niska tunsi silti viiman kylmyyden, vaikka kasvot alkoivat hehkua ja punertaa.

Vielä tänään olemme osin samassa tilassa sään kanssa, istumme Puolimatkan krouvissa vailla sen väkevämpiä virvokkeita, kylmää kaivovettä vain suoraan hanasta. Päivä päivältä ilmanala kuitenkin hivuttautuu hitaasti kohti kesän lukemia. Ehkä jo ensi viikolla on taas luvatut kaksikymmentä astetta. Jos, en pane pahakseni. Vilukissa en ole, mutta talvi oli ehkä liiankin pitkä ja hyinen. Vai saiko ikä ruumiin palelemaan enemmän kuin ennen? Tuskin sentään, sillä vaikka vuosia onkin kertynyt ja fyysisesti se on totta, sielu on välillä vasta kuin tien alussa. Siltä minusta onneksi yhä tuntuu.

Yhä kuljen ja kuvaan kaikkea sitä, mikä saa maailman taas tuntumaan elämisen arvoiselta. Itselleni se tarkoittaa luontoa joka alkaa kukoistaa ja kasvaa, vihreää joka lisääntyy. ”Verde, que te quiero, verde” kirjoitti jo Lorca – Vihreä, kuinka rakastankaan sinua, vihreä. Näin suomennan minä nyt. Totta sekin yhä vain. Ilman luonnon puhtaita ja herkkiä, näitä kymmeniä kevään ja kesän alun vihreitä sävyjä maailma olisi toden totta totisempi ja tylympi paikka elää.

Hentous onkin vahvuutta. Pikkusydän nostaa jo päätään.

Vihreydessä on paitsi valoa, myös paljon ruskeankin sävyjä. Kaiken vangitseminen kameralla, kännykkäni siis, on mahdotonta. Jostain silti voi saada kiinni. Kun ajoin Lohjalle näin Millolan kartanon lähellä kalliomäen, joka aikanaan kulotettiin (syynä taisi olla silloinkin kirjanpainaja, jonka nakertama kuusikko piti tuhota).

Yksi mänty oli kestänyt liekit ja jäänyt pystyyn ja koivikko kasvanut sen ympärille ja siitä muistin runoilija Hannu Salakan ja hänen säkeensä ”Puu katsoo kauas yli metsän”. Se oli myös hänen esikoiskokoelmansa nimi. Se julkaistiin vuonna 1976.

Salakka kuoli jo vuonna vuonna 2003, ei edes viidenkymmenen vanhana. Hän oli pitkään kuin tuo mänty. Uupunut, mutta silti hengissä ja pää pystyssä itseaiheutettuun loppuunsa asti.

Salakalta jäi hieno sarja kokoelmia, koskettavia runoja, jotka säilyvät, kunhan edes yksi ihminen osaa ja haluaa niitä lukea. Ja ehkä uusi sukupolvi tulee ja oppii taas lukemaan ja unohtaa meemit, tiktokit ja somen typeryydet. Täytyyhän olla toiveikas, jos haluaa uskoa että ihmiskunta on nimensä ja säilymisen arvoinen. Toisaalta kun jotain euroviisuja ajattelee, tajuaa kyllä miksi Edward Gibbonin kirjan siteeraaminen on helppoa: Rooman valtakunnan rappio ja tuho. Näyttää että juuri sillä tiellä ollaan, kun katselee mediaa ja sen valtavirran uutisointia. Mutta onneksi siinä on sittenkin vain osatotuus, päivien pöyhkeydestä jää jäljelle vain pöllyävää tyhjää hälyä.

Jos haluaa menettää toivonsa, siihen kyllä auttaa media. Ydinsota, sota, tuhoa ja kauheutta kaikkialla; siinä aina uutinen, tilaa heti, osta ja lue! Sen tukena on kulttuurin viihdepuoli joka on nykyään yhä vain pahempaa showta, jos enää edes sitä. Pää sekaisin ja aivot narikkaan.

Runoutta ei siinä kulttuurissa ole edes nimeksi. Itse tyydyn etsimään ne pari positiivista uutista jotka sadan joukkoon mahtuvat. Ja jos en löydä, menen ulos ja katson taas luontoa. Se on huonoimmillaankin puhdas, runo.

Jopa rentukoiden ilmestyminen hieman mutaisten ojien pohjille on näky, joka saa tuntemaan suurta hellyyttä. Ja runohan niistäkin tuli mieleen, kevään kultavasaroista: Aaro Hellaakosken Kulleroiden aika. Sen hän julkaisi kokoelmassa Jääpeili vuonna 1928. Siitä on siis kohta jo sata vuotta, mutta säkeet säilyvät ja runo puhuu:

”Trolliusten vasarat

silmiäni takovat.

Hoi, mies

herää!

Kevät tekee terää.

Juna juoksee jyskyttäin

halki kenttäin vihreäin.

Rentukoita,

kulleroita,

kevään kultavasaroita.

Valkoisessa harsossaan

tuomet tanssii syliin.

Pian, pian

joudutaan

kukkivihin kyliin.”

Aivan vielä eivät tuomet kuki, mutta kukkatertut ovat jo näkyvissä valmiina aukeamaan. Ensi viikolla jo, uskon, voimme muistella lauluja ja tuntea tuomien tuoksun. Hellaakoski ei ollut kovinkaan positiivisten tunteiden tulkki, mutta tuo runo on täynnä täyttä jopa riemukasta ja elämää ylläpitävää kevättä.

Runojen alkuja ovat sitten vaikkapa kielot, joiden tuhannet törröttävät tötteröpiikit peittävät jo suurinta osaa mäkeämme. Nyt ne myös huomaa, mutta kun kielo kukkii, kukinto jää usein muun kasvuston ja kielon omien lehtien alle ja kukan löytää silloin lähinnä vain tuoksusta. Hyvä niinkin. Mutta pidän kyllä näistä piikeistä kukkivaa kieloa enemmän.

Myös tulppaani on vasta puhkeamassa kukkaan. Melkein, muttei aivan vielä. Silti tulevan kukan voi nähdä jo, kuvitella itse. Runous toimii niinkin.

Tulppaanit ojennan eteenpäin, sillä tänään haudataan 50 vuotta sitten kuolleen Juha-veljeni vaimo Jenny, hän oli menehtyessään jo paljon yli 96-vuotias. R.I.P. – Requiescat in pace. Hänet muistan ja veljeni muistan yhä niin kuin hän edelleen eläisi.

Kaikkein tärkeimmät ihmiset eivät kuole, kuten ei 50-vuotta sitten menehtynyt Samuli Paronenkaan. Muistan edelleen vainajien sanat  ja katseet, jopa eleet ja liikkeet; veljestäni myös varsinkin purjehtimisen, kun sain pitää pinnaa, hänen kitaransoittonsa, haitarinsa ja yhteiset laulumme, jotka sekottuivat Kukkia-järven kuikkien kaihoisiin huutoihin. Se kaikki kuului kesään joka ei palaa, mutta on olemassa silti yhä aina niin kauan kuin itse elän.  – Myös muisto on runo.

Runoa on viimein myös se, että joutsenpari pesii jo täyttä päätä jokilaaksossa. Nyt jopa niin, että voimme seurata pesintää salinkin ikkunasta, kiikareilla tosin, koska etäisyyttä on. Kun otan pesästä kuvan, siinä näkyy vain pieni valkoinen pilkku vasemmassa alalaidassa ja senkin voi sekoittaa johonkin kasviin… Joskus siis pitäisi hankkia kunnon kamera jossa pitkä putki. Vai pitäisikö? Onhan tämä maailma hyvä näinkin. Kuten edellä jo sanoin, kaiken voi kuvitella ja nähdä; jopa ihan omin silmin vanhoilla halvoilla kiikareilla ja painaa näyn mieleen. Kuva siitäkin jää. Jos kohta kameran kuvassa näkyy lähinnä vain maisema. Mutta runoa on kai sekin.

(11.5. 2024)

P.S.

Nyt on äitienpäivän aamu. Kello jo hieman yli kuusi. Aurinko on jo ylhäällä, joella huutavat joutsenet, alalehdossa laulaa satakieli. Tänne se siis on vaivihkaa jo tullut. Ja hyvä niin, lämpöä on ensi viikolle luvassa. Laulakoon kaikille äideille maailmassa niin kovaa, että kaikki pahuus ja suru kaikkoavat, edes hetkeksi.

(12.5.2024)