Nyt on jo maanantai. Yleensä kirjoitan blogia aina viikonloppuisin; tottumusten orjanako? mutta nyt kävi niin, että aika kului vain ja kaksi päivää juoksi nopeasti ohitse. Yöt olivat vielä viileitä ja kylmiäkin hetken, tuuli osin vilakkaa, mutta sitten aurinko lämmitti ja sai kukat kasvamaan, aukeamaan ja lähes rehottamaan. Muutama lämmin päivä riitti siihen että koko maisema alkoi vihertää ja tuomet ja koivutkin puhkesivat lehteen.

Varmaa maailmassa on vain epävarma. Voimme toivoa ja odottaa, voimme uskoa ja luottaa. Kun menee hyvin, alkaa luterilaisittain odottaa huonon ajan tuloa. Kun menee huonosti, usein sitten vain masentuu. Miksei silloin voisi yhtä hyvin ajatella, että pahan jälkeen tulee aina hyvää; takatalven jälkeen jopa kesä?

Vielä viikko sitten tämä vihreys näytti kyllä hyvinkin epätodennäköiseltä. Nyt kun on ennustettu taas ainakin viikon pituista kylmää jaksoa, se saa juuri alkuun rehahtaneen kasvun jälleen seisahtumaan. Mutta ehdinpä sentään juosta sinne ja tänne ja kuvata. Kukkia, kukkia, kukkia.

Siitä sanasta tulee mieleen tietysti lapsuuteni kesäjärvi Kukkia. Kukasta se sana ei ole sinne tullut, liekö saamelaisten perua; kuulemma tarkoittanut pitkää. Iso tuo Eino Leinonkin tuntema järvi joka tapauksessa yhä on, vieläpä puhdas. Järvisätkin kukki aikanaan sen merkkinä lahdessamme ikään kuin olisi ollut Kukkian oma lumme.

Suurin ihme oli ehken se, että eilen alkoi japaninkirsikka eli sakura avata kukkiaan. Liian aikaisin, ajattelen nyt. Pidä vielä muut nuput kiinni, on tulossa ehkä jopa pakkanen. Mutta sydämeenkäyvä oli tuo ensimmäinen kukka jo, hento kaunotar joka saanee vielä kokea maailman kylmyyden.

Keltavuokot ovat ottaneet piskuisen vallan perunamaan alkupäässä. Toin tänne kerran yhden ainoan tuppaan Hämeestä ja nyt keltavuokkoa on jo hieman muuallakin. Hidas se on leviämään, vaan onneksi sitkeä. Sinisen posliinipallon kupeella näkymä tuo mieleen Ruotsin ja Ukrainan. Pallo on pöljä, mutta, kuten sanotaan, olkoon. Få vara. Ja mitens se menikään se hokeman loppu: karvanen kara?

Käenrieska on Suomen pienin liljakasvi, piskuisista sipuleista syntyvä. Villi ja vapaa se on mutta myös ujo, koska avaa silmänsä vain suurelle valolle. Eilenkin piti odottaa kello yhteentoista ennen kuin sain sen kuvatuksi. Kas tässä.

Aikaisin kukkii myös pelto-orvokki, hyvinkin huomaamaton ja vaatimaton. Se eroaa sinisemmästä keto-orvokista värinsä puolesta. Paljon niitä ei mäellämme kasva mutta paikoissa, joihin ei astuta ja jonne siimaajan terä ei yllä. Kyllä pienikin voi olla kaunis.

Ylemmän kasvimaamme laidalla kukkii jälleen yksinäinen helleborus, jouluruusu. Se on niin violetti kuin olla voi, violetti siis minun mielestäni. Värit ovat aina kiinnostavia. Jokainen taitaa nähdä violetin tavallaan, kuten vihreän, sinisen, harmaan ja ruskeankin. Täyttä yksimielisyyttä väreistä syntyy harvoin, mutta mitä siitä. Jokaisella omansa.

Lintujen tulva on ollut yhteydessä tulvaan jokilaaksossa. Koko jokilaakso on suuri lintujensuojelualue, ihan virallisesti sellaiseksi lailla nimetty aina Musterpyyn järvelle saakka, josta Sitarlajokemme alkaa. Vielä toissapäivänä kaikkialla laakson tulvajärvellä näki joutsenia; niitä oli hetkittäin lähes sata. Nyt jäljellä on sentään edes yksi mutta onneksemme jo pesivä pariskunta, jonka korkea pesä näkyy ikkunastakin. Saamme siis seurata myös poikasten kasvua, jos hyvin käy. Kurkien pesintä ei taida kylmyysjaksojen takia kunnolla käynnistyä. Mutta yhä kurkia näkee pienissä ryhmissä siellä täällä, varsinkin pelloilla ruokaa etsimässä.

Hanhiparvet tulivat ja menivät, parhaimmillaan ylitsemme lensi tuhansia ja väliin laskeutuikin; eikä valkoposkia, vaan oikeita tundra- ja metsähanhia, muutama kanadanhanhikin. Niillä on edessä vielä pitkä ja hitaasti etenevä matka pohjoiseen. Jos olen oikein ymmärtänyt jossain Lapissa voi lunta olla paikoin vielä metrinkin. No, se tietänee siellä taas valtaisia tulvia toukokuun lopulla.

Mitähän näemmekään kun heinäkuun puolessa välissä taas matkaamme Lappiin. Tuskin sentään enää tulvia. Toisaalta paljo vesi voi enteillä pahaa räkkäkesää. Vaan Lapin takia itikatkin kestää: sen yhä koskemattoman luonnon, avaruuden, hiljaisuuden, lumoavan maiseman. Onhan turvana paitsi hyttysverkko niin aina myös ohvi, kuten siellä ennen sanottiin. Jo se vain.

Parissa päivässä liikuskelimme jälleen sinne ja tänne, mutta alkuun ensin ihan vain lähistöllä. Kävimme katsomassa Lohjanjärveä, joka avautui Paloniemen uimarannalta. Paikka sopii meille, koska siellä on harvoin kulkijoita, kun uima-aika ei vielä ole alkanut. Miten hyvä oli olla vain ja katsella ja kuunnella kuinka aallot liplattivat rantaan. Sekin toi kesälapsuuden mieleen.

Sunnuntaina tuli taas tarve nähdä jotain muuta, eikä se jotain ollut mitä tahansa vaan taidetta. Pitkään pohdittuamme suunta vaihtui nyt kohti Espoota ja Tapiolaa, siellä Emmaa, joka toimii Weilin & Göösin vanhassa painolaitoksessa.

Miksi sinne? Siksi että itse museorakennus on aina näkemisen ja kokemisen arvoinen. Siinä on tilaa ja vaihtuvia näyttelyitä aina tarpeeksi jopa kaikkein nirsoimmalle kuluttajalle. Rakennus on toki Kiasmaa simppelimpi arkkitehtuuriltaan mutta tuntuu jotenkin suuremmalta ja paremmalta. Ehkä juuri avaruus on asia joka siellä itseäni miellyttää.

Tällä kertaa näyttelyt eivät osuneet meihin samalla tavalla kuin joskus aiemmin. Puolalainen kuvanveistäjä Monika Sosnowska ei vakuuttanut häkkyröillään lainkaan. Tuli mieleen vain se, että Hollannissa on valtavia maanalaisia varastoja jotka ovat tupaten täynnä modernia ja jo hetkessä kuollutta taidetta, jota ei kuitenkaan voida panna kiertoon, ei vielä siis. Taitavat nämäkin työt kuulua samaan sakkiin; leider, sage ich. Vaan kukapa tietää. Hyvä taide (se 0,1 prosenttia kaikesta tehdystä) paljastuu tästäkin ajastamme vasta vuosikymmenten kuluttua enkä todellakaan ole sitä silloin enää näkemässä.

Minulle riitti kun katselin perspektiivejä. Ne eivät katoa, tai katoavat vasta kun ihminenkin.

Kokeileva konkretismi -näyttely oli myös lievähkö pettymys. Pidän ankaruudesta ja minimalistisesta viivasta, kyllä. Mutta silti laajan esillepanon kokonaisuus jäi valjuksi. Pari hyvää löytyi sieltä täältä. No, kranttuilu ei kuulu asiaan, hyvä herra, kerroin itselleni. Ei sekään tosin katsomista auttanut.

Löytyi sitten ilokseni muutama tuttukin eli tutun työ: Juhana Blomstedt (kuollut jo), Timo Aalto (kuollut myös) ja Jorma Hautala, joka näkyy yhä elävän. Kaksi viimeksimainittua kuuluivat myös ihmisinä nimenomaan 50-luvun lopun ja 60-luvun alun nuoruuteen. Yhä ottaisin kaikkien kolmen taulut mieluusti seinälleni jos tilaa olisi. Yksi Blomstedt tuijottaa juuri nyt minua kun tätä kirjoitan. Hyvä työ sekin on, tuo Juhanan aikanaan tekemä sinivalkoinen vedos. Mutta tässä se, joka nyt Emman näyttelyssä paraikaa roikkuu.

Iloa silmille ja mielelle antoivat sitten varsinkin Kyösti Kakkosen pysyvä kokoelma lasia ja lasiveistoksia, sekä Tapio Wirkkalan teosten näyttely jonka Juhani Pallasmaa on oivallisesti kuratoinut. Wirkkalan muototaju ja taitavuus tuntuu ihmeeltä. Hän näyttää tehneen mitä vain lasista seteleihin, jopa veistoksia, joita en ennen ollut nähnyt. Mestarismies, kyllä. Kas tässä hänen lintujaan:

Hoen edelleen ja joen jopa usein uusinta afrosimintapaistani: ”Tiede pelastaa, taide parantaa.” Ja totta. Taide (maalaustaide, klassinen musiikki, kirjallisuus) on parantanut minua itseäni, on aina auttanut eteenpäin tässä elämässä. Jo aikanaan 50- 60-luvuilla miellyin impressionisteihin (eritoten Monet), miksei sitten vaikkapa Degas tyyliin Absintti ja samaa tietä myös muihin aikalaisiin, varsinkin van Goghiin ja Matiseen. Nuo neljä ovat pysyneet, jopa niin että seuraan instassa tilejä, jotka kerran päivässä julkaisevat kahdelta viimeksimainitulta aina uuden taulun. Toki vuosien myötä jokainen työ tulee tutuksi, jos ei ole ollut sitä ennestään.

Eniten minua edelleen ihmetyttää van Gogh. Mies myi eläessään yhden taulun ja senkin osti hänen tietämättään itse asiassa oma veli Theo, taidekauppiaan toiminut, joka halusi sillä nostaa veljensä depressiivistä mielentilaa. Ilman Theoa ei olisi Vincentiä, mutta eipä ilman Vincentiä ollut enää Theoakaan, koska veli menehtyi murheeseen pian veljen itsemurhan jälkeen.

Van Gogh oli itseoppinut, täysin, mutta hänen, tuon juntilta näyttäneen onnettoman ja halveksitun kulkurin värientaju, kaiken otteen hienostuneisuus on edelleen hämmästyttävä. Kun tuijottaa yksinkertaista maalausta joka kuvaa Auvers-sur-Oisen kylää ympäröivää maisemaa, jotenkin jopa heltyy.

Mistä, miten ja miksi nuo värit, tuo kokonaisuus. Sanaa nero en juuri käytä kenestäkään, kun se tuntuu ylisanalta, mutta jollain oudollakin tavalla nerokas Vincent oli, myös, mitä hänen kirjeisiinsä veljelleen tuli. Suuruus on aina kaiken tekemisen vilpittömyydessä ja aitoudessa.

Paitsi katsoa, kannattaa van Goghia myös lukea. Vincent kirjoitti Theolle kaikkiaan yli 800 kirjettä ja yksi valikoima on jopa suomennettu nimellä Kirjeitä veljelleni (Otava, 1981). Se löytyy jos löytyy ainakin jostain kirjastosta. Internetin kautta moni antikvariaatti näyttää kyllä ilmoittavan että teos on jo myyty. Mutta etsiä kannattaa silti. Tuossa kirjassa on tallella ihminen. Hän puhuu, kun kuulija lukee.

Lukeminen on myös elämää ylläpitävä voima. Loppuun sopinee siksi hyvin Kim Simonssonin Nukkuva lukeva sammaltyttö. Huonoon kirjaan voi toki nukahtaa, mutta sitä Simonsson tuskin tarkoittaa. Pikemminkin ajattelen että hyvä kirja on kuin hyvä uni, josta ei halua herätä tähän maailmaan, kunnes taas on pakko.

Tämä koskettava pieni patsas löytyy Kyösti Kakkonen Collectionin luota Emmasta (suuremmat nyt kesällä Amos Rexin pihalta) ja puhuttelee sekin tavallaan. Ilman taidetta ei ihminen ole ihminen, vaatteita käyttävä pelkkä eläin vain, sanoisin, jos voisin. Ja hetkinen, voinhan minä. Tuossahan se nyt on enkä sanojani peru.

(6.5.2024)