Vappu kai on kevään pääjuhla. Tosin ennen ylioppilailla oli myöhempi Flooran päivänsä (Kukanpäivä) 13. toukokuuta, mutta sittemmin nämä toisella tavalla koulutetut ujuttautuivat mukaan työväen juhlaan, jonka merkitys ja laajuus puolestaan vuosi vuodelta on pienentynyt, vapusta tullut lähinnä karnevaalijuhla kevään kunniaksi (jos siinä juhlimisessa kunniaa useinkaan on). Kevät tulee jos on tullakseen ihmisistä piittaamatta. Nyt juuri näyttää, että se yrittää taas tuloaan jo kolmatta kertaa ja saapunee siis virallisesti vapuksi. Mutta voihan se kadotakin taas. Mikään ei ole niin epävarmaa kuin sää (ja ihmisen mieli).

Lapsuudesta 1940-50 -luvuilta muistan Hakiksen torin vapusta markkinapallot, vappuhuiskat ja sitten valtavat kulkueet, jotka lähtivät samaiselta torilta ja marssivat sitten Espaakin pitkin joukkovoimaa näyttääkseen. Sitä massaa ei enää ole. Kun vielä 70-luvulla seisoin Espalla ja katselin luvutonta ihmisjoukkoa jossa myös ystävä Ruuthin Alpo kantoi uljaana Kiilan lippua ja huuteli minuakin kulkueeseen (en mennyt), ei tuollaista näkyä enää koe. Ihmiset äänestävät kopeissa ja jaloillaan ja mediassa ja somessa. Siellä varsinkin tapahtuu ja varsinkin aina näin keväisin sanalliset viemärit avautuvat, kuten tuo vanha lause ennen kuului.

Kaikki muuttuu, vaikka mikään ei pohjimmaltaan muutu, koska tämä ihmiselämä ja yhteisö on edelleen olemassa. Yhä on rehtiä työväkeä ja ns. oikeaakin herrasväkeä, mutta ne elävät juurikaan demonstroimatta muuten kuin medioissa ja aika lailla myös omissa ympyröissään. Rikas voi tosin näyttää jätkältä ja jätkä taas herralta muotivaatteineen. Silti kaikki näyttävät yhä Suomen kansalta, joka kaupungissa on jo kirjava ja sekavakin sotku immeisiä joka lähtöön, mutta maalla edelleen sitä samaa joukkoa, mihin lapsena tottui. En siis puhu rodusta tai ihonväristä (huom!), vaan ihmisistä elämän näyttämöllä, William Saroyanin kirjaa siteeratakseni.

William Saroyan (1908 – 81) syntyi armenialaiseen siirtolaisperheeseen Fresnossa, jossa joutui jo kolmivuotiaana orpokotiin isän kuolema jälkeen. Siitäkin poika selvisi, koska äiti löysi työtä ja otti pojan takaisin kotiin kun tämä oli kahdeksan vanha. Rakkaus kirjallisuuteen alkoi, kun äiti näytti pojalle isän kirjoituksia. Kaiken Saroyan oppi itse, mitä ilmeisimmin näkemällä, kokemalla ja lukemalla, onhan se tie on edelleen kaikista maailman  kirjailijakouluista tehokkain ja paras. Ja kaiken lisäksi ilmainen. Siitä vaan tielle astumaan!

Läpimurroksi tuli teos The Daring Young Man on the Flying Trapeze vuonna 1934. Kuvaava nimi nuoren miehen tilanteesta. Tasapainoilua  korkeudessa kansanjoukon katsellessa. Trapetsinuoralta on helppo pudota, ja siinä menee ura ja kunnia, mutta Saroyan onnekseen pysyi sillä. Kuinkahan monta vastaavaa putosi koskaan pääsemättä sinne minne pyrki. Elämän trapetsit ovat keinuvaisia aina eikä monilla ole edes turvaverkkoja. Sellaisia yhteiskuntakin tarjoaa yhä vähemmän. Myös siinä kuten kirjoittamisessa olemme palaamassa vanhaan aikaan. Ja niinhän lopulta kaikessa on, että selviäminen on kyllä myös omasta itsestäkin kiinni.

Armenialaisen tunnistaa usein sukunimen jan-päätteestä, kuten Georgian (ent. Gruusian) kansalaisen vili- tai tshade-vastaavista. Miljoonittain on kummastakin maasta lähdetty työn perässä maailmalle. Ja sama jatkuu. Luulen että suurimmat kansainvaellukset (ilmastopakolaisuus) ovat vasta edessä. Mutta paras olla ajattelematta sitä. Pysytään siinä mikä tekee ihmisestä ihmisen kun alkeellisimmat tarpeet (jano, nälkä, suoja) on tyydytetty: hengen ja sivistyksen kulttuurissa.

Saroyanin ehkä tunnetuin teos on Ihmisiä elämän näyttämöllä. Sen suomennutti ja julkaisi Tammi heti sodan jälkeen eli 1945 ja Kurki-kirjana se oli löytänyt tiensä äidin kirjahyllyyn. Luin sen jo lapsena ties kuinka monta kertaa ja pidän siitä yhä. Eläköön kirjallinen kulttuuri!  Sanan voimaa ei hitto vieköön murra mikään tekniikka, vaikka juuri nyt siltä vahvasti tuntuu.

Eilen lauantaina näin sattumalta lehdestä että Turussa on Iiu Susirajan näyttely WAM:issa eli Turun Wäinö Aaltosen museossa. Koska vaimoni on häntä eli tuotantoaan katsellut ja seurannut, ehdotin pitkästä aikaa retkeä Turkuun, koska halusin myös nähdä onko sen vuosia myllerretty tori viimeinkin valmis.

Outoa kyllä ehdotukseen suostuttiin. Niinpä lähdimme matkaan, kun kävi selville että museo avataan jo kello 10. Se sopi meille aikaisille.

Lämpöä oli vasta 3 astetta mutta lohdutin kanssamatkaajaa sillä että se nousee vielä jonnekin kymmeneen. Talven pettymysten takia lausetta pidettiin katteettomana optimismina. Mutta kun lopulta saavuimme Turkuun, kävi ilmi, että aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, missään ei ollut lumenkokkarettakaan (Lounais-Suomi on sellainen!) ja lämpökin alkoi kohota. Kun vielä saimme auton parkkiin joen toiselle puolelle, mutta lähelle rantaa ja museota, jonka ympäristössä rakennettiin Fuugaa, uutta konserttisalia, alkoi tuntua hyvältä.

Kun sitten kävelimme museoon, viima teki kuitenkin selväksi, ettei talven kaikki valta ollut taittunut. Reipas pakkoaskeltaminen sai meidät kuitenkin mutkittaitten Fuugan rakennustyömaan muodostamien esteiden kautta lopulta museoon, sen sisälle ja lämpöön. Tuntui, että jo sen takia kannatti tulla Turkuun.

Sisällä kävi ystävällisen virkailijan kautta ilmi, että retken ajoitus oli vahingossa kaikin tavoin oikea: museo suljettaisin kahden viikon päästä peruskorjauksen takia joka kestäisi kokonaista kaksi vuotta. Herra auta. WAM on yksi niistä paikoista, joissa jo huoneitten korkeus antaa ajatuksille ja taiteelle tilaa liikkua ja olla. No, ei muuta kuin viime tingassa nauttimaan, jos nautittavaa löytyy.

Iiu Susiraja (vuonna 1975 syntynyt ja ennen Pirre Karvinen) on saavuttanut kuuluisuutta samalla tavalla kuin Elina Brotherus, kuvaamalla itseään. Hänen valokuvansa ovat pääseet jopa MoMaan New Yorkissa kaiken kansan ihmeteltäväksi. Siellähän kaltaisia myös todella riittää.

Kaltaisia? Koska hän on suomeksi ja suoraan sanottuna liikalihava, näkymät eivät aina ole kauneimpia. Kaiken lisäksi hän provosoi, leikkii tyhmää, vaikka on selvästikin tietoinen ja älykäs, kun vääntelee ja kurittaa naiseuttaan kaikin tavoin.

Sanomaa ja sanottavaa oli ja se tuli selväksi. Kestin sen kuin mies.

Mies? Koko näyttelyssä kun olin taas yksi aniharvoista miehistä, lähes kaikki muut katsojat olivat naisia, joiden harteilla suomalainen kulttuuri muutenkin lepää. Näin sentään kaksi perhettäkin pienten lasten kanssa, mikä miellytti. Kaiken kaikkiaan näyttely sai minut miettimään tätäkin: se miltä ihminen näyttää ei ole koskaan olennaista taiteessa, eikä edes elämässä. Se mitä ihminen on sisältä, on tärkeää. Ihmisen arvo on hänen päässään, siellä sykkii ajattelun sydän, yhtä todellinen kuin se toinenkin.

Kuulin vaimolta, että Susiraja itse on julkisesti kertonut käyneensä jo lihavuusleikkauksessa. Hän siis yrittää tehdä jotain itselleen ja selvitä hengissä. Mitä enemmän kuvia tutki, sitä varmemmaksi tuli, että kyseessä on aito taiteilija provosoinnista huolimatta ja sen tähden, sillä kyllähän sekin kuuluu taiteen kuvioon. Todella kiinnostavaa on nähdä, mihin suuntaan hänen taiteensa tästä matkaa, mutta maailma on avoin ja aiheita täynnä. On selvää, että uskallusta ja ymmärrystä Susirajalla on vaikka muille jakaa. Onnea ja pitkää uutta matkaa kohti tuntematonta. Sinnehän me kaikki olemme menossa.

Koska WAMin kahvila oli remontin vuoksi jo kiinni, lähdimme muualle etsimään murua rinnan alle, kuten ennen sanottiin. Löytyi tietenkin Kauppahalli joka tietenkin oli täynnä väkeä. Löytyi (tietenkin) kasvispaikka Roots ja löytyi jopa kaksi vapaata paikkaa tosin baarijakkaroilla aivan käytävän reunalta. Ruokaa saimme, vegaanisen buffetlautasen, joka oli maineensa veroinen. Tuntui kuin olisi ollut ulkomailla jossain katukahvilassa kun siinä istui ja antoi samalla käytävää hitaasti etenevän brittieläkeläisten turistijoukkion ihmetellä itseään ja syömistapojaan. Siitä vaan, ruoka on hyvää, vakuuttelin parille ladylle.

Varsinainen keidas löytyi kuitenkin taas kerran aivan vahingossa Hansa-korttelista. Sen hälinän keskelle oli pystytetty katetun keskusaukion laitaan lukuteltta ihan kirjaston toimesta, olihan nyt menossa lukuviikko. Kun vaimo katosi hetkeksi Zaraan, minä pyysin lupaa istua teltassa.

Mikä mainio idea olla ja lukea hetki rauhassa. Löytyi jopa kirja joka aloin todella mielikseni lukea, vaikka makuni on nykyään enemmän kuin nirso; Riina Katajavuoren Vasemman käden runot. Tuo teos julkaistiin viime vuonna.

Luin ja luin ja vakuutuin. Runo on todellakin se kun joku puhuu Haavikon sanoin. Ja lisään samaan tyyliin: runo on runo kun sillä on silti asiaa. Ja kun se asia kuitenkin tulee jostain noin vain, kevyesti ja ilmavasti ikään kuin vahingossa joskin tarkoittaen. Joten sen sanat jäävät lukijaan ja tekevät hiljaista työtään siellä, hänen sisällään.

Siteeraisin kirjaa, mutta se jäi sinne ja löytyy kirjastosta ja kaupasta. Suosittelen sydämellisesti. Minä sen sijaan en jäänyt telttaan, koska vaimo tuli, otti kyllä minusta siinä ensin kuvan. Luen kuvassa ja näen itsekin, että nautin lukemastani.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Rauhan keidas löytyi hälyn maailmasta, todella. Kiitos Turun kirjasto ja sen hyvä kirjastoväki.

Lähdimme taas eteenpäin ja suuntasimme kohti Turun toria nyt. Ja siellähän sekin oli, valmiilta näyttävä ja valmis kait viimein. Mutta sen enempää emme sinne enää poikenneet. Jotain jäi siis seuraavaan kertaan, sillä suuntasimme jalkaisin autolle ja kotiin. Siinä kulkiessa totesimme, että kevään ihme todella oli tapahtunut. Aurinko oli lämmittänyt ilman ja kulku oli yhtä kevyttä kuin Riinan runojen lukeminen. Onneakin ihmislapsilla siis joskus on.

Kotona sama toistui, scillat kukkivat taas, mäki oli sinivuokkoja täynnä, lumi täysin kadonnut.

Vuokkoja on jo satoja ja myös tulvajärvellä liikehti ja lepäili edelleen satoja hanhia ja kymmeniä ja taas kymmeniä joutsenia. Ne näkyvät, hanhet eivät. Syytämme kännykän kameraa.

Joutsenten torvimusiikki kuuluu nytkin, kun tätä sunnuntaiaamuna kirjoitan. Tuosta orkesterista olemme saaneet nauttia jo parikin viikkoa, mutta pian se taitaa olla ohi. Veikkaan että vapun jälkeen suurin osa lähtee kohti pohjoista. Mutta yksi pariskunta ainakin jää. Pesää rakentavat jo tuonne pajupuskien väliin ja hyvin ovat paikan osanneet valita. Sillä vaikka tulva laskee ja katoaa, siihen jää syvä valtaoja, jota pitkin pääsee joelle. Mistä ne senkin tietävät?

Luonto, toden totta. Se on itselleni ikuinen ihme. Aina aina vain. Jouluruusu (helleborus) päätti sekin tulla näkyviin tätä todentamaan. Mitä siitä vaikkei olekaan joulu. Kyllä tällainen kevät käy hyvin juuri minulle, se taitaa miettiä.

(28.4.2024)