Kolme päivää, joista vain yksi kokonainen saatiin vietetyksi Eestissä ja silti kaikki on toisin. Mikä kaikki? No, ensinnäkin ilmapiiri ja miljöö, sitten kieli, sitten maaseudun luonto, sitten ihmisetkin, vaikka kovin monen kanssa emme puhuneet; respan väen ja myyjien ja ravintolan tarjoilijan. Mutta näkeehän ihmisiä kaiken aikaa myös sivusilmin, vai näkeekö?

Aikaisin lauantaiaamuna päätimme ajaa Lihulan kautta Haapsaluun katsastamaan seuraavaa mahdollista matkakohdetta. Tulisi samalla uusia maisemia eteemme. Suomessa oli lumimyrsky, luimme, täällä oltiin nollassa. Ilmassa leijui vain pari kevyttä hiutaletta ja auton alla yhä talvirenkaat. No ei muuta kuin matkaan!

Kaikki sujui Audruun saakka, kunnes taivas peittyi niin mustaan pilveen, että mieleeni tuli hirmumyrsky Maire. Ja sitten alkoi sataa rakeita. Ilma pimeni ja vain tie valkeni. Tajusin että vastaantulevilla oli varmastikin kesärenkaat alla jo lähes kaikilla, joten kolarivaara oli selkeä. Niinpä ehdotin että ajaisimme lounaan sijasta etelään ja sain sille hyväksynnän. Äkkiä käänsin hoppamme, palasimme Pärnuun, teimme muutamia ostoksia ja lähdimme Riikaa kohti. Ajatus oli, kuten sanoin, että etelässä olisi lämpimämpikin. Huumorilla yritin siis paikata suunnitelman muutosta.

Ihme tapahtui,  pyry lakkasi pian. Jo se tuntui hyvältä. Olin kartasta katsonut, että jossain Häädemeesten kohdalla alkoi rantatie ja se löytyikin. Romantillinen rantatie, iso kyltti kertoi. Sinne!

Pikkutietä oli hyvä ajaa, ei ketään missään. Riian valtatiellä ajavat rekat molempiin suuntiin kaiken aikaa ja usein niin kovaa, että ne tulevat aivan puskuriin kiinni ihan tarkoituksella, ahdistelevat siis. Yleensä luovutan sen sijaan että painaisin kaasua, mitä ne haluavat. Käännän mieluusti levikkeelle, jotta rekka pääsee vaivatta ohi. Pysähdyspaikkoja ei kuitenkaan liiemmin löydy, joten kapean rantatien rauhallinen meno tuntui juuri sopivalta kaltaisillemme turisteille.

– Ei ole kiirettä, minkäänlaista, kun rahat on loppu ja ruoka ei maista, lauloin äänettömästi. Se oli vanha laulu levyltä, joka alkoi soida mielessä: Lautanen Guatemalan verta. Kaikkea sitä ihmislapsi muistaakin.

Kun etsin, löydän laulun. Se on juuri kuolleen Kaj Chydeniuksen laulama! Sävellys on kuitenkin Eero Ojasen, sanat Kaisa Korhosen. Kaj on toki itse säveltänyt tuollekin levylle vaikka mitä, niin kuin koko elämässään mahdottoman määrän. Ja miten hyvin, miten hienoja suurin osa.

Ei ole ollut väliä, onko aate sama, kun niitä silti aikanaan laulaa hoilotti. Sellainen on parhaan musiikin teho. L. Onevan runojen sävellykset eivät unohdu. Don Juan ja Kerran viinikellarissa ovat olleet jopa suuntalauluja. Hieman ironisesti on pakko kyllä huomauttaa  että Don Juan en ole, enkä viinaakaan onnekseni enää juo. Ensimmäinen sävellys on tehty Väinö Kirstinän, jälkimmäinen August Ahlqvistin eli A. Oksasen runoon. Pystyn yhä laulamaan kummatkin. Kiitos niistäkin, Kaj.

Samalla levyllä on myös toisen juuri poistuneen eli Pentti Saaritsan sanoituksia ja käännöksiä. Kaksi suurta vasemmistomohikaania, viimeiset? Sukupolvet haipuvat, uusia tulee, mutta tuleeko yhtä lahjakkaita. Sen näemme vasta, kun aikaa on kulunut. Ja sitä taas en itse tietenkään ole enää näkemässä.

Niin matka jatkui pitkin rantatietä, ketään ei tullut vastaan, kukaan ei ajanut ohi. Ja mikä oudointa, missään ei näkynyt ihmisen ihmistä. Oli lauantaiaamu, mutta kello sentään jo yli kymmenen! Missä ihmiset olivat, minne olivat kadonneet? Se kysymys ei ratkennut, mutta pysyi silti kyllä huulilla koko matkan ajan.

Aina kun jotain kiinnostavaa tuli eteen, pysähdyimme. Löytyi kirkko. No, ovi oli kiinni. Ei ketään missään. Löytyi toinenkin, kiinni senkin ovi. Toisin kuin syksyllä Kreetalla, jossa kaikki kirkot olivat aina auki vailla kaitsijoita. Miksei sitten täällä? Piti vain ottaa kuva ja pällistellä siinä pihalla sitten.

Myös hautausmailla kävimme, hiljaisia paikkoja nekin. Siellä viimein näkyi jokin kulkija, pari naista, pari koiranulkoilluttajaa sentään. Mutta siinä kaikki.

Jaagubissa, piskuisessa kylässä pysähdyimme, koska siinä saatoimme ajaa merenrantaan saakka. Ja mitä sieltä löysimme: vanhaa romua ja ikivanhaa merta. Ja minä kuvasin vaimoni niitä kuvaamassa.

 

Olihan läsnä kyllä myös haikara. Ovat nekin tulleet, vaikkeivät vielä pesi. Kaikki vanhat pesät olivat edelleen tyhjiä. (Mutta kun sunnuntaina palasimme, oli pesillä jo haikaroita monin paikoin).

Meren yllä lensi myös hanhiparvia. Ne pyrkivät sinnikkästi sinne missä lunta satoi ja satoi, kotoiseen maahamme Suomeen ja siitä vielä pitemmälle pohjoiseen, aina tundralle saakka. Kylmyyttä tai ei, tuttu paikka pesiä oli se vuosituhansien gps, jonka avulla säät eivät harhauttaneet reitiltä, pysäyttivät väliin vain.

Etsin vihreää, sen sävyjä. Ja kyllähän joissain pajupuskien näköisissä lehtiäkin oli jo. Ei muuta kuin auto seis ja kuvaamaan!

Etsin lisää, halusin löytää kukkia ja scillojen meri odotti taas yhdellä hautausmaalla. Samassa alkoi pyry. No, sekin sitten koettiin, tosin sankkaa pyryä kesti vain hetken ja pian sää alkoi poutaantua. Mutta juuri tuon hetken kukkivat scillat ja lumisade kävivät pirtaan. Kauneuttapa sekin.

Tuli aika kääntyä takaisin Pärnua kohti. Muistin Riian valtatieltä yhden pysähdyspaikan jossa autoja ja ihmisiä ja olin nähnyt vilauksen isosta vetisestä suosta joka alkoi alempaa tien vierestä. Ehdotin että ajamme vielä sinne. Ehdotus hyväksyttiin, aikaa kun oli ja sää parani. Lämpöasteita olikin jo kokonaista kaksi. Tropiikki!

Parkkipaikka oli lähes täynnä, oli viimein herätty ja ulkoilijoita riitti. Kyseessä oli iso luonnonsuojelualue: Luitemaa looduskaitseala. Rannametsan maisemia, ymmärsin myös. Ympärillä kohosi vanhojen mäntyjen peittämä korkea harju, hieman Lapin tievaa muistuttava, puut vain monin verroin suurempia, korkeampia. Ja sitten suo, jonne johti hyvin katettu puinen kävelytie.

Ehkä tämä oli yksi suurista kohokodista tällä matkallamme, näin ainakin minulle.

Kun katsoi suohon ja näki sen tyynestä pinnasta puitten uppoavan valtavan tuntuiseen syvyyteen, tuli olo että seisoi pohjattoman kuilun reunalla. Ja sitten muistui mieleen vanha runosäe, luultavasti Kiinasta: ”Ihmisten maailman tuolla puolen on toinen taivas ja maa.” Jotain hyvin epätodellista näyssä oli. Lähes lumouduin. Taisin itse asiassa todella lumoutua. Kuviakin kertyi kasapäin.

Suon läpi oli hyvä kävellä leveää ja uudentuntuista puista kulkuväylää, joka eteni liki suon pinnan tasalla. Vastaan tuli nyt muitakin ihmisiä, kun käännyimme ja palasimme; lastenvaunuja työntävä isäkin. Nykyaikaa, jota aina niin mielellään katselee.

Kun koko päivän kierteli, kulki, katseli ja ihmetteli, sai illalla palkakseen hyvän ja aidon väsymyksen. Niinpä edelleen umpihiljaisessa hotellissa nukkui yhtäjaksoisen rupeaman joka oli kotiolojakin pitempi. Joskus maailmalla niinkin.

Kun menee aikaisin nukkumaan, voi levänneenä herätä aikaiseen aamuun. Maisema alkoi näkyä jo kuudelta hyvin. Meri oli moinannut, ranta lähes autio. Kaksi ihmistä, kuin eksyneet.

Miten paljon pidänkään meren rauhasta ja katselemisesta. Onhan se ihmiskunnan alkukoti.

Turistin työstä oli sitten jäljellä enää aikainen aamiainen. Salissa oli lisäksemme vain yksi vanha mies, sama kuin edellisenäkin aamuna. Hän tuli yllättäen luoksemme, halusi puhua suomea ja puhui myös.

Osoittautui että kyseessä oli Lennart Meren tuttava, vanha ministerikin, mielestäni nimeltään Pilve, en aivan saanut selvää. Lennartin tunsin aikanaan minäkin ennen kuin kirjailijasta tuli presidentti. Kiintoisaa oli kuunnella hänen ikätoverinsa puheita. Kaikki tosin keskittyi menneeseen. Tähtäin oli siellä, edessä hyvin vähän, tuntui. Sääli: selvästi yksinäinen mies oli myös. Kunpa ei koskaan kävisi niin, että oma katse suuntautuu pelkästään taaksepäin.

Rannahotellin vanha historiakin kertautui. Mies muisteli, miten silloin ihkauuden hotellin kabinetit olivat sota-aikana hyvin varattuja, jono niihin oli ollut todella pitkä. Miehitys muutti kaiken, myös hotelli lakkasi rakennuksessa olemasta. Vasta neuvostoajan jälkeen uljas pytinki alkoi vähitellen taas toteuttaa sille tarkoitettua tehtävää. Sitä mekin nyt edistimme, jos kohta vain pienen pienenä hetkittäisenä rattaana.

Paluumatka Tallinnaan ja autolautalle sujui nopeammin kuin olisi luullut. Lämpöä oli edelleen muutama aste, ei lunta, ei tuultakaan enää. Sitä tämä oli, kevättä! Kevät – Kevade, se oli Oskar Lutsin kirjan nimi.

Kirja suomennettiin kuitenkin nimellä Arno ja kumppanit. Arvostelin sen Parnassoon joskus 70-luvun alkupuolella. Kaikkea sitä tuleekin mieleen, jopa se, ettei poikakirjan nimenä tietenkään voinut Suomessa olla Kevät. Mutta kevät on nimenä silti hyvä. Eikä kevät minnekään katoa, joskus se on kuin muinaisen maailman arka neito, vähän ujostelee ja piiloutuukin hetkeksi, kunnes sitten saapuu lopulta voimalla. Näin tapahtuu taas. Ei sille ainakaan vielä kukaan mahda mitään.

(21.4.2024)