Eteenpäin elävän mieli

Aina välillä tulee halu irtiottoon, kun kyllääntyy siihen mitä viimeiset kuukaudet on tarjonnut. En puhu oman kodin hyvyydestä, samanlaisesta elämänkumppanista tai tutuista rakkaista maisemista, vaan todella pitkästä ja kuluttavasta talvesta. Lumi ei ole ollut suinkaan pahinta, vaan pahempaa on ollut jatkuva jäätävä kylmyys ja viima. Se hyytää paitsi ruumista myös lopulta sielua.

No, ankara talvi on joka tapauksessa takana. Sinivuokot ja leskenlehdet kukkivat (ehkä juuri nyt taas lumen alla) ja kaikesta selvittiin, puita poltettiin taas ennätysmäärä, tuntuu, ja sähköä kului sitäkin huimasti, minkä laskut kertoivat. Niistäkin selvittiin. Kun siististi elää, voi elää, saatan sanoa. Mikään hauska sananlasku se tuskin kuitenkaan on.

Kun katsoo maailmaa, ei silti pitäisi valittaa mistään. Olemme hyväosaisia nytkin, vaikka mitä kiristyksiä olisi pakon edessä tulossa. En ole poliittisesti tämän hallituksen kannattaja lainkaan, mutta näkeehän sen Lipposen sokea Reettakin, että hallitus tai monelle taas jallitus on saanut niskaansa taakan, jonka edelliset ovat sille kasanneet: kohtuuttoman velan, jota surutta noin vain otettiin etenkin sosialidemokraattien toimesta. Hallelujaa. Rinteen velanottopilari oli korkein, tätä edellisen hallituksen seuraavaksi korkein. Hyvää voi tehdä ja pitää tehdä, toki. Mutta siihen pitäisi kait myös silloin käyttää pääasiassa omia varoja. Muuten laskun maksavat aina ne tulevat, joista osa makaa vielä kehdossa, jos haluavat enää ollenkaan syntyä tähän maailman onnellisimpaan maahan.

Pitkä talvi, takana, mitä sitten edessä

Talvi oli ja meni ja tulee taas vielä hetkeksi takaisin. Eikös joku ennustus kerro, että Suomi makaa taas sadan vuoden päästä jääkuoren alla? Kun lämmin merivirtaus laantuu, arktika ottaa ylivallan. Saammeko silloin jääkarhut tänne ihan vapaina? Muistan nuo onnettomat vanhasta Korkeasaaresta ja sen kivisestä tyrmästä ehkä 70  vuoden takaa.

Mitä tapahtuukin, tapahtuu vain. Kaikki ympärillämme on tätä samaa maailmaa, ja jääkaudet tai lähes tropiikki navoilla ovat maapallon jo ennenkin tapahtunutta vuorottelevaa kulkua. Kotonamme on Islannista löydetty kivettynyt saniainen, muisto lämpimistä ajoista siellä. Jo ennen ihmisen tuloa lämpötilat heittivät kuperkeikkaa. Nyt me muurahaiset olemme siinä ikävänä lisänä. Vain äly ja sen käyttö, ongelmien ratkomiseen tarkoitettu tiede voi meitä auttaa. Ja taide, henki. Se on ammatinkin vuoksi pakko lisätä.

Uskomme, että voimme ilmastoon ja muutokseen kuitenkin vielä vaikuttaa ja hyvä niin. Usko ei ole tietoa, mutta parempaa sekin kuin täysi piittaamattomuus. Estäkäämme ajatuksellista katastrofia, istuttakaamme vaikka puita. Mitä muutakaan maalla asuva voi tehdä kun ei tuhlaa ja kuluta yli äyräiden. Hiilinielut kunniaan. Vaikka aaoma metsämme on vanhaa, kaatuu samaan aikaan ympärillämme muiden metsää, vieläpä ennätystahtiin. Käy kuin autoillessa: kun itse jarruttaa, painaa joku vain lisää kaasua ja kiitää hurjaa vauhtia ohi.

Luonnon kauneus

Unohdetaan ikävä. Ei kaipuu, vaan se toinen ikävä. Talvessa on aina myös kauneutta ihan katsottavaksi. Ja keväässä myös, kevään hitaassakin tulossa. Kävimme filosofi Patea ulkoilluttamassa Lohjan Paloniemessä, Paliksessa. Pate täyttää 14-vuotta aivan kohta toukokuussa. Hyvä on ollut sen elämä. Vanha on koira, eikä käsi joka sitä rapsuttaa ole sekään enää nuoren miehen.

(Kuva Auli Närevuori-Mäkelä)

Paloniemessä on usein lokoisaa kulkea, vähän väkeä, uimaranta, josta näkee ulapalle. Ja nyt näimme, miten Lohjanjärvikin alkoi jo luopua jäistään. Aurinko, pilvet ja sulava vesi oli silmiä lepuuttava yhdistelmä luonnon taidetta.

Veden peili oli Joseph Brodskyn kirja Venetsiasta, hieno sellainen. Niin pitkälle ei kuitenkaan tarvitse matkustaa, kirjan lukeminen riittää. Vastaavia veden heijastuksia näkee myös kotomaassa, vieläpä vailla turistirysiä ja -ryntäystä. Paloniemessä ei ollut lisäksemme koko aikana ketään, vain laulurastaan innokasta laulua ja toistoa kuului.

Matkalla maailmalle, itse asiassa eteläiseen naapuriin

Matkalla olemme nyt, pois kotoa alkoi tehdä mieli, kun teoreettinen kevät saapui. Edellisestä reissusta olikin kulunut jo yli puoli vuotta. Huvittavaa on, että kun tilasimme matkan Pärnuun, ajatus oli nähdä etelänaapurin varhaista kevättä, puissa kenties suurempia silmuja kuin kotona, ehken jopa aavistettavaa vihreää. Kun katsoi sääennustetta, tajusi, että myös Pärnussa tullaan olemaan lähellä nollaa tai yöllä jopa pakkasen puolella. Vaan entä sitten. Se otetaan, mitä saadaan. Niin päin on parempi.

Kaikenlaisille asioille me voimme jotain, mutta säitä emme muuta, sittenkään. No, kemikaaleilla yrittävät, idiootit. Hän säät ja ilmat säätää, sanottiin vanhassa laulussa, ja sama jatkuu myös näin: Hän viljan vartuttaa. Virsi? Kaikkea mahdollista ja mahdotontakin on lapsuudesta ja nuoruudesta jäänyt päähän, eikä tuo tieto hevin poistu; ehkei edes silloin kun lähimuisti menee jos on mennäkseen.

Toivottavasti ei. Alzheimer lienee kaikista taudeista kauhein, ainakin omasta mielestäni. Pää ja sen toiminta on ihmisen elämää, sitä ainoaa; kaikki muu on jo muuta. Pelkkä ruumis vailla henkeä ei sitä sitten enää ole, siltä ainakin minusta tuntuu.

Itselleni tuo tauti eli vakava alz riittäisi syyksi omaan eutanasiaan. Toivottavasti tämä edes joskus tulevaisuudessa sallittaisiin. Pitäisi olla mahdollisuus tehdä myös sellainen testamentti kaikkien muiden elinluovutusten myötä. Tiedän, että on kelpo kansalaisia, jotka pitävät ihmisen elämän viimeisiäkin rippeitä arvokkaina, vaikka pää ei toimisi lainkaan, kun pelkkä ruumis enää hengittää. Sopii toki, kullakin vakaumuksensa, mutta jokaisella myös omat ajatuksensa siitä mitä elämä oikeastaan on. Miksi ihminen itse ei voisi päätää siitä, mikä juuri hänelle on arvokasta. Eihän se, että haluaisin tuollaisessa tapauksessa ehdottomasti poistua täältä, voi olla keneltäkään muulta saati ihmisyydeltä pois. Päinvastoin.

Istumme paraikaa M/s Finlandian loungessa; vaimolla läppärinsä ja työnsä, minulla omani, jos tätä kirjoittamista minään työnä osaa lainkaan pitää. Työ on ajan huvitus, sanoi jo vanha tammelalainen kansanviisaus. Ja minulle kirjoittaminen on tapa hengittää ja ajatella, olla olemassa. Aina muistan Arvo Ylpön kummastuksen kun häneltä, jo lähes satavuotiaalta, kysyttiin miksi ihmeessä mies yhä juoksee konferensseissa. ”Aina voi oppia jotain”, kuului vastaus. Ja juuri niin on. Mikään oppi ei ojaan kaada, ja jos ojassa on, sieltä voi opin avulla myös nousta pois. Luulen että halu nähdä maailmaa liittyy myös jotenkin siihen. Vai onko kyseessä sittenkin vain helppo tapani antaa anteeksi sille, että matkailemme ja kulutamme maailman näin suurelle populaatiolle jo riittämättömiä luonnonvaroja.

Eeva Kilpi, once again

Ylpöstä tulee heti etsimättä mieleen Anna-Riikka Carlssonin juuri julkaistu kirja. Sillä on teokseen hyvin sopiva nimi Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat yhä (Wsoy, 2024). Opus sai kasteensa keskiviikkona, ja olisin mennyt noihin jatkuviin juhliin (hemingwayläinen nimi myös), ellei autoni olisi ollut korjauspajalla. Onneksi oli, sillä siksi saatoimme nyt matkata Pärnuun sen kyydillä; ohjaus ei enää hidastele tai sakkaa saati että kananluut (jos se on se oikea termi) kolise niin, että pelkäsin väliin moottorin jopa irtoavan. Luut, jonkinlaiset tukivarret? uudistettiin ja kaikki tuntuu nyt luontuvan. Mutta kirjan ja sen tekijän julkistamistilaisuuden olisin silti kyllä myös halunnut nähdä. Instagramin postauksista päätellen se on ollut todella onnistunut tilaisuus.

Ostin teoksen kuitenkin heti seuraavana päivänä ihan kirjakaupasta enkä pettynyt. Päinvastoin. Kirja on aina kirja, sen fyysinen olomuoto se jota ainoana oikeana kirjana pidän. Ja heti kun avasin sen, alkoi tapahtua. Tapasin sekä kirjoittajan että tämän kohteen jo ensi sivujen kättelyssä. Se tuntui hyvältä.

Eeva Kilpi on jo 96-vuotias ja hänen pitkä elämäntyönsä on monin tavoin julkaistu, myös niin että jälkeenjääneet mietteet ja ajatukset ovat päässeet muistikirjoista lukijoitten ulottuville. Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat pitäneet ja yhä pitävät hänen tavastaan ajatella ja kirjoittaa; pitävät paljon. Paljon olen hänestä myös jo kirjoittanut ja voi olla että edelleen kirjoitan tämän jälkeenkin, jos aihetta suinkin tulee. Sitä toivon.

Uusin kirja on eräänlainen elämäkerta vailla totuttuja konventioita, poikkeus siis. Siinä todella elää Eeva Kilpi itse ja läsnä on myös Anna-Riikan henki ja elämä kaiken aikaa ja kaikessa. Odottamatonta mutta totta: näiden kahden yllättäen aikanaan syntynyt yhteys ja sitä seurannut ystävyys saa kirjan tuntumaan läheiseltä ja kotoisalta. Niin kuin itsekin istuisi heidän parissaan ja kuuntelisi kiintoisaa kommunikointia, pohdintaa kaikesta mahdollisesta. Samalla Eeva Kilven oma elämäntarina ja kirjoittajan ura tulevat myös hyvin näkyviin. Varmasti hänestä vielä joskus julkaistaan traditionaalinenkin elämäkerta, mutta minulle sellainen ei ole tarpeen. Juuri näin ihminen Eeva Kilpi elää ja hengittää. Voin siten sanoa tutustuneeni häneen taas kerran, jälleen myös hieman uudella tavalla. Eeva on, miten tuon sanoisi, jo nyt pysyvä ilmiö. Sellaiseksi ei sattumalta saati itse haluten tulla.

Ensimmäiset lauseet ovat aina lähtökohta, niiden myötä lukija joko heittyy teoksen sisään tai vaunusta ulos. Hyvät ovat Anna-Riikka Carlsonin lauseet ja kaikkea myöhempääkin kattaa myös vilpittömyys ja aitous, jolla kerronta etenee. Carlson ei pelkää puhua itsestään, mikä luo sukupolvien välille sillan. Pelkkä toden lause on aina vain askelma, mutta tässä myös kirjan hahmo tekee ne tikkaat joka nostaa meidät mukaan teokseen, kahden ihmisen elämään. Me saamme olla siinä mukana.

Rakas Eeva Kilpi on tavallaan eräänlainen vuosienpituinen kirje kirjan tekijältä sen varsinaiselle kohteelle. Eeva Kilpi on teoksessa sinä, Anna-Riikka minä. Jo tuo kertoo näiden kahden suhteesta. Myös kirjan sinä puhuu, vastaa kaikin mahdollisin tavoin, jos ei enää ikänsä puolesta aina kaikkeen, niin varsinkin entisillä kommenteillaan, töillään ja sitaateillaan – kirjailijan aidoimmalla tavalla ja äänellä.

Uskon ja luulen että juuri siksi tämä kirja saa lukijoita ja saa paljon. Oltuani tällä alalla kohta 60 vuotta ja kolmasosan siitä kustantamossa, olen tullut jokseenkin varmaksi siitä, että hyvän kirjallisuuden säilyttää ja pitää elossa ennen kaikkea rehellisyys, ihmisen aito ääni. Ei taituruuskaan ole pahasta, mutta se ei sittenkään ole tärkeintä. Miten sanoikaan joskus Paavo Haavikko kuin vahingossa näin: ”Runo on se, kun joku puhuu.” Lause joka on paljon viisaampi kuin miltä ensin näyttää.

Kohti tulevaa

Laivamatka on kohta lopussa, Eestinmaa edessä, Anna-Riikan kirja laukussa. Palaan siihen varmaankin vielä, jos en muuta niin lukiessani siitä lisää ja taas lisää. ”Kirjat jäävät kun muutan lintu maailmasta”, kirjoitti samainen Haavikko. Haavikon mukaan kirjat ovat kirjeitä vailla osoitetta. Silti moni kirjekin löytää lopulta tien perille, juuri oikeaan kohteeseen.

Sanat sanoja, mutta vasta lauseessa on sitten jo järkeä ja elämää. Ilman sanoja ja niistä muodostuneita kokonaisuuksia maailman kommunikaatio olisi rajallinen, jotensakin jopa mahdoton. Samoin sanoisin, että ilman kirjoja ei tieto ja menneen maailman todellisuus säilyisi. Joskus fiktio on faktaa todellisempi mitä elämään ja sen käsittämiseen tulee. Siitäkin Anna-Riikka Carlsonin kirja Eeva Kilvestä tulee puhuneeksi, silloinkin kun ei sano sitä suoraan. Hyvää matkaa kirjalle ja hyvää matkaa nyt meille. Huomenna, jos maailma suo, seuraa lisää.

P.S.

Nyt on aamuyö ja me olemme viimein taas pitkän tauon jälkeen Pärnussa, Rannahotellin tutussa miljöössä. Kello on vasta neljä, on aivan hiljaista.

Olisiko tämä ´Finest Ranna´ ainakin tähän vuodenaikaan kaikkien rantojen hiljaisin hotelli jossa koskaan olemme yöpyneet? Kun eilen saavuimme, oli pitkä hiekkarantakin typötyhjä, ei ketään missään. Eikä ihmisiä ollut juuri hotellissakaan.

Tämä vanha hieno funkkistalo on täynnä tunnelmaa joka kuuluu menneelle 30-luvulle. Kun alan etsiä tarkkaa vuosilukua, näen että hotelli valmistui vuonna 1937. Hetki vielä rauhaa, kunnes uljas uudisrakennus joutui kohtaamaan säälimättömät sodat ja nöyrtymään ja rappeutumaan pahan kerran. Ensin Saksa, sitten lopulta Neuvostoliitto. Nyt hotelli on taiten palautettu vanhaan asuunsa.

Sota-ajat ovat ohi kaikkien onneksi, kuten myös Neuvostoliiton pitkä ja raskas miehitys. Vapaus on ainetta, sanoi aikanaan Erno Paasilinna. Vapaus on ilmaa, sanon minä puolestani nyt. Mitä tästä uudesta lauantaipäivästä tulee, sitä on vielä liian aikaista sanoa. Aamiainen alkaa kuitenkin vasta kello kahdeksan ja ehkä me vielä jopa nukumme hetken; vaimon äänestä kuuluu että minunkin on aika lopettaa koneen naputus.  Joka tapauksessa edessä on taas uusi pitkä ja ainakin valoisa päivä. Jos Suomeen satoikin hurjasti lunta, täällä sitä ei sittenkään ole. Jo se on jotain. Tarpeeksi!

(20.4.2024)