Runoilija elää monella tavalla. Hän elää aikansa ja kuolee, mutta jotkut elävät senkin jälkeen. Näin uskon Pentti Saaritsallekin (1941 – 2024) käyvän. Se on itse asiassa paljon, enemmän kuin mitä moni ehkä käsittääkään. Mutta taide, se syvin, on sellaista. Sanat hengittävät ja runojen sanat varsinkin, usein proosaa kauemmin.

Saaritsaan, josta heti aloin käyttää lempinimeä Ritsa, tutustuin jo kauan sitten. Hänen esikoiskokoelmansa Pakenevat merkit ilmestyi  samana vuonna kuin kaksi omaa esikoisromaaniani eli 1965. Ensi vuonna siitä syksystä tulee kuluneeksi kokonaista 60 ajankiertoa; pitkiä vuosia työtä täynnä.

Samana vuonna 1965 julkaisivat esikoisensa myös Johan Bargum, Pekka Suhonen ja Jarl Pousar. Bargumilta ilmestyi novellikokoelma Svartvitt, Pousarilta ja Suhoselta runoja. Pekan kokoelmalla oli hauska nimi Kootut runot; ne kun oli koottu pöytälaatikoista ja pöydällä lojuvista runokasoista, kirjaimellisesti. Me viisi esikoiskirjailijaa (miehiä – nyttemmin kaikki olisivat luultavasti naisia) olimme saaneet kutsun matkustaa Ruotsiin. Siellä, Tukholman lähellä sijaitsevassa Hässelbyssä, sen jyhkeässä linnassa, pidettiin pohjoismaisten esikoiskirjailijoiden konferenssi. Sinne me innoissamme matkasimme ja juuri tällä matkalla tutustuimme jo hieman toisiimme. Ritsa tunsi jo silloin paljon väkeä, kuten Johan Bargumkin; tapasimme heti tultuamme muunmuassa runoilija Peter Curmanin. Ritsalta ruotsinkin puhuminen sujui, hän oli maailmankansalainen, ainakin valmis olemaan sellainen.

Jarl Pousar jätti aikaisin runouden ja muuntui todelliseksi ja merkittäväksi  bibliofiiliksi; hänet on vuonna 2004 haudattu Vihtiin, sen komealle kirkonmäelle. Mutta Suhosen, Ritsan ja Bargumin kanssa yhteydenpito jatkui. Myöhemmin tuli jopa tavaksi että joka viides vuosi me neljä kokoonnuimme ja muistelimme menneitä alkaen Hässelbyn alkuun vain ihmeellisestä ja hauskasta ja kyllä jo silloin myös hullulta tuntuvasta konferenssista, jossa ruotsalaiset taiturit, tietäjät ja tuhrurit kertoivat meille sanoin ja kuvin mitä ja millaista kirjallisuuden ja runouden pitäisi nykymaailmassa olla, jotta se olisi kelvollista!

Jo silloin uudet tuulet tulivat, puhalsivat vanhan pois ja sanelivat aina sen, mitä sai ja piti tehdä; mikä oli oikein, oikeaa runoutta. Muotia oli tuolloin tyyli jota kuvasi sana nyenkelhet – uusyksinkertaisuus. Myös letterismi oli valloillaan, vaikka dadakin oli jo nähty, sitten näimme videokuvia sanataiteena. Paljon tuosta taiteesta ei ole jäänyt jäljelle, onko mitään. Muodit tulevat ja menevät, mutta runouden ydin säilyy; sitä kun jokainen tekee juuri tavallaan. Kuten Erno Paasilinna jo kauan sitten totesi (sitaatti muistinvarainen): ”Ensiksi kirjailijan on ymmärrettävä, ettei hän voi olla kukaan toinen.”

Pekka Suhonen kuoli vuonna 2011, nyt sitten Ritsa. Toiveikkaasta viisikostamme on siten jäljellä enää Bargum ja minä, kahdeksankymppisia jo molemmat. Ehkä me kaksi kuitenkin vielä ensi vuonna tapaamme, muistelemme ja katselemme menneitä, kulunutta kuuttakymmentä vuotta, ja otamme mukaan pöydän ääreen yhä myös Suhosen ja Ritsan. Molemmista on jäljellä paitsi heidän tekstinsä (Pekalta erityisesti Delfiini ja muita esseitä, 1973), myös se miten kumpikin ihmisenä piirtyi mieleen, teki vaikutuksen.

Pekalta sain roppakaupalla tietoa ja viitteitä kulttuurin kauneudesta ja henkevyydestä. Kirjo oli laaja, se ulottui arkkitehtuuriin, musiikkiin ja kuvataiteisiin. Tajusin hänen tietomääränsä kautta, että maailmasta todella täytyy yrittää tietää ´”miltei kaikki” ja varsinkin sen, että eteenpäin on aina suunnattava. Ritsalta taas opin edellisten lisäksi myös luontaista vakautta ja vakavuutta eli omaan aatteeseensa uskomista, mutta silti kykyä tulla toimeen myös muunuskoisen kuten minunkin kanssani. Vasemman laidan kulkija pysyi polullaan ja hyvä että pysyi. Jokaisessa puhtaasti soivassa kuorossa on silti aina monta yksilöllistä ääntä. Unisono on edelleen kauhistus mitä taiteen kokonaisuuteen tulee.

Saaritsa kirjoitti runoja (yli 20 kokoelmaa) lähes loppuunsa saakka, mikä ei ole kovin tavallista, koska usein vanhemmiten fikitiivinen kirjallisuus tyrehtyy tai tyyntyy ja varsinkin runous kuivuu vain. Mutta ei hänellä. Ehkä Ritsaa elähdytti ja innoitti se, mitä hän kääntäjänä luki, näki ja koki. Käännösten (ja miten hyvien!) määrä on järisyttävä. Kaikkea löytyy, erityisesti espanjan- ja ruotsinkielistä kirjallisuutta, niin runoa kuin proosaa Nerudasta Kyrklundiin, Garcia Márquesista Södergraniin. Joukkoon mahtuvat myös Shakespeare ja portugalilainen Pessoa, maailmankirjallisuuden suuret lyyrikot. ”Pientä ja hidasta/ on kaikki maailman työ”, kirjoitti Ritsa jo vuonna 1976, mutta silti jälkeä syntyi. Ilman hänen sitkeää ja sinnikästä (ja lahjakasta) uraansa olisi tietoutemme muun maailman kirjallisuudesta huomattavasti kapeampaa.

Saaritsan omaan runouteen oli ja on edelleen helppo tutustua, sillä hänen kielensä ei ole mutkikasta, salaa mutkallista vain, juuri kuten runoudessa usein. Merkityksiä kyllä löytyy, kaksoissellaisiakin. Näennäisesti yksinkertaisessa on paljon sointia ja melodiaa, sillä myös selkeää laululyriikkaa syntyi Saaritsan pajassa. Aikanaan lauluja soitettiin radiossakin ja monia muistan. Sekä omia että suomennettuja tekstejä on niitäkin parisensataa. Chapeau!

Aloitetaan esikoisesta. Pakenevat merkit (1965) sisälsi paljon jopa pitkiä proosarunoja, jotka runoja silti olivat. Yksi mieleenjäävimmistä on Klovnin monologi. Jo sen alku on upea:

”Huoneista puheen ollen ihminen on kuin kottaraispönttö käenmunia täynnä. Tässä rasittavassa vaiheessa jota olen potenut jo ainakin vuoden päivät minua on kaiken aikaa uskomattoman pontevasti heitetty ulos itsestäni, etten sanoisi, käännetty tuppeen. Minun sisälläni paisuu räikkyen vaikea yhdistelmä kaikenlaisia työtottumuksia, muuttuvia perhesuhteita, seksuaalisia viehtymyksiä jne. Ne ajavat minut harhailemaan tyhjästi tikittävin askelin nyrkkeilykehiä muistuttaville pihoille, hiiliaumojen sokkeloihin, sanomalehtien aamuisille palstoille, bussien ja raitiovaunujen loukkoihin. Kummallista että yleensä voi liikkua niin paljon ja mutkallisesti rikkomatta koko ajan jotain.”

Miten kirjoittikaan Haavikko: ”Tämä on hyvää käytöstä, että äänen korkeus ilmoitetaan.” Saaritsan proosarunon alussa saamme hyvinkin tuta siitä ja jatkoa seuraa. Runo on parin sivun mittainen, siinä tapahtuu ja Saaritsa antaa tulla. Näin jo kuusikymmenluvulla!

Saaritsa on ”tuppeenkäännetty, ulosheitetty, nyljetty koira”, joka juoksee pitkin poikin kaupunkia. Mitä näkee, sen punnitsee hän, joka myös on halunnut olla ”savujuova tuulessa, paperinpala vetoisessa kujassa” ja samalla ”monsuunin rakastaja, viiri pasaatissa”; siis kaikkea, aivan kaikkea kaiken aikaa.

Sitä, sitähän on paras runous.

Aina kuitenkin tulee lopun aika, sen alku ja todellisin loppu. Sävy muuttuu ja taas saamme lukea lisää siitä mikä teki Pentti Saaritsasta runoilijan. Hänellä oli kyky nähdä maailma, kyllä, mutta todella myös itsensä:

”Eikä minua kuitenkaan huvita pako tai paon ajatuskaan. Minä lähestyn asioita uudelta suunnalta, epämiellyttävästä kulmasta: näen luurankoja ja auenneita raatoja, kuvaannollisesti tietenkin, mutta ennen kaikkea näen koko kulissijärjestelmän takaa päin. Selinkääntyessään maailma on pudottanut valokuvansa ja satunsa, lehtensä ja eläimensä; minä saan etsiä iloni toisista asioista.”

Kokoelma Varmuus kerallaan ilmestyi vuonna 1967. Siinä on montakin runo, joita muistaa, kuten Tanizakille omistettu (kumarrus täältäkin), jossa kauniita säkeitä. Saaritsan näkökulma on selkeästi oma, eikä katse suuntaudu vain puutarhaan, vaan palaa myös katsojaan: ”Sasakin  suvun päävasallin tyttären puutarhaan minä näen/ pysähtymättä/ oksien läpi takaisin tänne”.

Seuraava kokoelma En osaa seisahtaa ilmestyi sitten kahden vuoden päästä 1969. Siinä on runoja sairaalan sydänosastolta, omakohtaisia, koskettavia. Mutta myös muuta, ihmisten välisiä suhteita ja sitten ikuista mietintää siitä, miten kirjoittaa runo ja mistä. Nuorena se on niin paljon helpompaa, kun ei oikeastaan edes tiedä, miten tehdä se:

”Alkakoon tämä hetkellä jolloin minulla

     ei ole mitään sanottavaa

Olen aina epäillyt niitä hetkiä

    muita viisaammiksi,

niiden hiljaisuus on niin puhuttelevaa,

  Ja kun sanottavaa ei ole,

on näkyväisyys parempi:”

Ja sitten Saaritsa kertoo mitä näkee. Siitä ajatus itse asiassa vasta alkaa ja nousee vaikka mihin, kun vauhti kiihtyy, kunnes  runon lopussa käy taas kerran näin:

”idyllistä on myöhäistä nauttia,

   suuri koura korjaa minun iloni pois,

tuolle ruumiille on myöhäistä kertoa paremmasta maailmasta

              sillä se on minun omani

                  ja kenen tahansa

jolta aika loppuu koko ajan kesken.”

Pitkin koko tuotantoa löytyisi siteerattavaa vaikka kuinka. Vuonna 1973 ilmestyi kokoelma Syksyn runot, ei enempää, ei vähempää. Mutta sen säkeet löytävät taas suoraan lukijan, ainakin itseni. Ensimmäisissä säkeissä ollaan Kaivopuistossa tapaninpäivänä, jossa ”nurmikot vihreinä kimaltavat/ lumettoman talven auringossa/ hienojen koirien lannoittamina/ voi nähdä suoraan turkin sisään/ suoraan ihmissydämeen/ joka on koko omaisuuden/ sykkivä sinetti”.

Vielä ei runosta näe mitä tuleman pitää. Kas näin runo kääntyy: ”Silloin tajuaa niin hyvin/ etteivät ne koskaan anna myöten./ Etteivät ne koskaan anna myöten/ eivätkä koskaan näe historiaa/ metriäkään eteenpäin/ vaikka vieressä alkaa avarana meri.” Ja äkkiä kuvaan ilmestyy muuta, ajatus siitä mitä ehkä sittenkin voisi joskus tapahtua: ”Kaivohuoneen kohdalla/ auringon hiilloksen viileydessä/ tietää tulevaisuudesta päivän/ jona koirat päästetään irti.”

Totta tai ei, vapaus on ikuinen haave.

Muutama säe vielä loppuun, kuin terveisiksi meille tänne jääneille. Kaikkea ei voi siteerata, mutta kaiken voi itse lukea. Ja aina Saaritsakin palaa siihen mystiseen tapahtumaan, joka runo syntyessään ja tullessaan on. Pidetään säkeistä kiinni:

”Kun tuntemattomat sanat

  alkavat virrata tuttuina mielessä,

  on aika kuunnella

  mitä ne ajattelevat.

  Sen ne osaavat paremmin

  kuin sinä itse.”

(13.4.2024)