Pieni välisoitto on hyvä termi juuri nyt kun säätilaa katsoo. Maa oli jo paljas ja jokilaakson tulva suuri. Nyt siihen tuli pysähdys, väli, vähän kuin hälytysoitto, mutta ajatellaan tapahtunutta eli lumimyrskyä sittenkin kauniimmin eli musiikin kielellä. Kyseessä on siis vain intermezzo. Sana on italiaa, kuten myös sen selitys ”Intervallo nel corso di uno spettacolo” – Välipysähdys näytelmän/spektaakkelin kulussa, suomentaisin sen nyt näin äkkipäätä. Sillä joka tapauksessa juuri se sopii tähän säätilaan ja sen muutoksiin.

Siitä huolimatta ainakin elämämme näytelmä jatkuu taas. Tänäänkin, juuri nyt, kun kello näyttää lukua 6.57.  Itse asiassa se on vasta vähän vaille kuusi tuota oikeaa eli talviaikaa.

Lunta on tullut parikin päivää, jos kohta eilinen oli onneksi vain vaisu toisinto ensimmäisestä tuiskusta, vaikka tuuli oli lähes myrskyinen. Joka tapauksessa lumi on pakkasen myötä pysynyt maassa, se suli vain asfalttiteiltä. Mutta täällä hiekkatiet ovat valkeita, kuten koko maisemakin; ruskeat sänkipellot ja arasti vihertäneet niityt ovat juuri nyt pelkkä muisto.

Kaikki kauneus on ilo ikuinen, sanoi kyllä jo Keats, ja onhan talvimaisemassa kauneutta, kuten hangelle pudonneessa syyshortensian kuihtuneessa kukassa, mutta enemmän sitä löytyy, kun sävyjä saadaan lisää. Pitää vain sulkea silmänsä ja muistella.

Viikko sitten kukkineet ensimmäiset sinivuokot uinuvat nekin nyt lumien alla. Kuvasin ne silloin heti ja iloitsin niistä. Onneksi sinivuokot ovat kestävää laatua. Ei tarvitse olla ennustaja sanoakseen että viikon päästä niitä näkee taas mäkemme etelärinteellä, päivä päivältä enemmän. Niille lumi tosiaan on vain hetkellinen peitto joka saa ne ummistamaan silmänsä.

Lumen tulo muutti monia asioita. Olin jo sulkemassa Niemelän linturavintolamme, mutta eihän sitä voinut tehdä. Sulkemisen periaatteena on ollut se, että maa on täysin vapaa lumesta ja villi lintu voi silloin itsekin löytää ravintoa ilman ihmisen apua. Nyt poikkeussää sai aikaan sen, että oli kiirehdittävä vielä kerran kauppaan. Talipötköjä löytyi lähikaupoista, siemeniä tai maapähkinöitä ei enää lainkaan, muutkin olivat täällä Nummella heränneet ruokintaan. Vain itse Lohjalla onnisti, koska kaupungin keskustassa lintuja ilmeisesti ei juurikaan ruokita. Niinpä saatoin jatkaa ravintolamme aukioloa ja sain siihen myös lisää asiakkaita. Itse asiassa niin paljon, etten koskaan ole tällaisia määriä nähnyt.

Yleensä talviasiakkaat (kantakundit) ovat olleet lähinnä kaikenlaisia tiaisia, pari mustarastasta, tikka, harmaapäätikka, närhi ja joskus punarintakin, harakoista puhumatta; niitä kyllä häädän. Pelkkä ikkunaan koputus riittää. Arkoina ja viisaina lintuina ne menevät kauas piiloon, tosin vain kyttäämään uutta mahdollisuutta eli poissaoloani.

Oravat ovat yhtä ahneita kuin harakat, eivätkä ne juurikaan piittaa meistä vaikka miten huitoisimme. Jostain syystä ne kuitenkin vain käväisevät ahmimassa aamuisin ja pysyvät sitten muualla. Missä, se on arvoitus. Yhden olen nähnyt asustavan vanhassa pöntössä, jonka alunperin laitoin kottaraisille. Ne eivät siihen koskaan mieltyneet, vilkaisivat vain ja jatkoivat matkaansa. Jos pikkutilallamme pidettäisi eläimiä, vaikkapa lehmiä, luulen että pönttö sittenkin olisi kottaraisille kelvannut. Olkoon tuo pönttö nyt vaikkapa Oravala nimeltään. Pääasia että sille on käyttöä.

Lumimyräkän ja maassa pysyvän lumen takia kaikenlaisia lintuja kiirehti laudoille äkkiä kymmeniä ja taas kymmeniä entisten lisäksi. Pikkulinnut olivat lähes hätää kärsimässä, kun suuremmat saapuivat kuin röyhkeät valloittajat ainakin. Mustarastaita ilmestyi jostain kokonainen lauma ja vielä suurempi parvi kottaraisia lehahti paikalle. Ymmärrän niitä kyllä ja kummastakin lajista pidän. Mustarastas on yksi parhaita laulajia ja virkeä kottarainen ”se murhelintu, jota harvasti mainitaan”, J. H. Erkon sanoin, on vain jotenkin niin kaunis. Vihellyksensä olen oppinut tunnistamaan.

Muuttolinnuilla on nyt vaikeat hetkensä, onneksi sentään vain muutaman päivän ajan, jos sääennusteeseen on luottaminen. Joukossa näkyi yksi arka peippokin, vaikka puoli kuuta kesään on pelkkä haave. Peippo ei koskaan mene lintulaudalle, se pysyttelee maassa, muiden taustalla. Myös peippo on oma favoriittini ja sen reviirilaulun kyllä aina helposti tunnistaa.

Kun eilen ajoin kotiin Helsingin reissulta (93-vuotiaan siskon hoitoa ja sitten tennistä, siis oman ruumiini ja kuntoni hoitoa), jouduin lähes pysähtymään, koska aivan lähellä meitä tuolla kylätiellä oli satoja ja taas satoja pikkulintuja. Ne näyttivät peipoilta ja ehkä olivatkin, vaikka tarkasti en ehtinyt nähdä kun aivan auton edestä ne nousivat sääskiparvien tavoin lentoon lehahdellen sitten sänkipelloille, joilla lunta oli niille kaiketi liikaa. Ovatkohan ne tuolla yhä?

Bongasimme (vaimoni bongasi) lintulautojen alta jälleen myös punarinnan, tuon herkän, hienon tikkujalan ja hyvän laulajan, joka kuuluu perienglantilaiseen puutarhaan nimellä cock robin. Kuten aikanaan opin, punarinta laulaa kuin kääntelisi suussaan hopearahaa. Tuon ilmaisu jäi mieleeni Otavan Suuren Ensyklopedian päätoimittajalta Matti Nurmiselta, joka kerran opasti minua luonnon ja varsinkin lintujen tunnistamisessa. Kiitos myös siitä, Matti!

Kaikki häneltä saatu oppi ei ole vieläkään aivan ojaan kaatanut, vaikka joka vuosi täytyy tarkistaa osaa muistin tiedostosta; myös se, mikä ero on valkoposkihanhella (paskahanhi) ja kanadanhanhella. Jälkimmäisiä näkee täällä nyt paljon, edellisiä laumoittain Helsingin rantapuistoissa Kaivopuistosta alkaen ja yleensä uimarantojen kaunistuksena (kauhistuksena). Ero on päässä olevan valkoisen määrässä. Kanadanhanhella valkeaa on kuin kaulahuiviläikän verran. Kas näin:

Kanadanhanhia saattaa jokin pari jäädä tännekin, mutta suurin osa jatkaa matkaa. Toinen iso muuttajalauma hanhia viipyi täällä vain hetken, ne olivat tundrahanhia, pienempiä ja ruskeampia. Tänne ne eivät vahingossakaan jää, onhan jo nimi velvoittamassa. Tundralle siis! Pitkä on vielä niiden matka, mutta sinnikkäitä näkyvät olevan.

Reissaamisesta ei muuttolinnuilla tule loppua. Pisimmän matkan taitavat tehdä tiirat. Lapintiira saapuu Etelämantereelta ja kalatiira Etelä-Afrikasta. Pari kalatiiraa pesii jokilaaksossamme. Niiden siroa lentoa on aina ilo katsella. Ja sitten ensi syksynä jälleen takaisin Afrikan kärkeen.

Vaan unohtukoon syksy, vastahan tiiroja odottaa. Lapsuudesta jo muistan tiiran äänen: tiiratiira-tiiiiiira! Ja sitten nopea sukellus veteen ja nousu ilmaan usein pieni kala nokassa. Pitää ihan muistuttaa mieleen, että nyt on kevät ja edessä pitkä hieno kesä. Vasta juhannuksena alan taas surra puhtaan ja kaikkivoivan valon hidasta mutta silti niin varmaa katoamista. Nyt juuri sitä saamme päivä päivältä aina vain lisää. Siihen uskon, siihen luotan, siitä pidän. Ja sitä eli kevättä alan aina syksyisinkin taas odottaa. Siinä, juuri siinä on kaltaiseni ihmisen toivo.

Linnut matkaavat, vaan vielä matkaa ihminenkin. Pari ajatusta muualle menosta on meillekin tullut ja toivon mukaan ne toteutuvat. Eilen sain tiedon, että edessä on myös heinäkuinen viikko Lapissa, Muonion tutuilla seuduilla Kirjailijaliiton kämpässä Jerisjärven rantamilla. Lähellä ovat Pallastunturit, hieman kauempana Ylläs. Vierestäkin löytyy tuntureita ja käsivarresta Saana. Kapuilua ja kipuilua on siis taas tiedossa. Hyvä!

Lapinmatkoilla tulee myös käydyksi vanhojen kirjailijaystävien haudoilla.

Tervolassa nukkuu Erno Paasilinna, Sodankylässä Pentti Ruonaniemi. Pellossa lepää sitten Timo K. Mukka, jota tosin en koskaan tavannut, tuota minua vuotta nuorempaa ja todella aikaisin maailmasta poistunutta.

Kuollut elää niin kauan kuin yksikin hänet muistaa ja kirjailija elää teoksissaan, jos elää. Mutta ainakaan minun mielessäni ei näiden kolmen kirjoista ole mitään kadonnut ja Ernon muistan edelleen juuri sellaisena kuin hän oli, vaikka kuolemastaan on jo reippaasti yli 20 vuotta. Ehkäpä kesällä taas tapaamme tuon Tervolan terrierin hänen nykyisellä asuinsijallaan.

Paljon olen kirjailijoitten hautoja nähnyt maailmallakin: Proust, Dante, Tshehov, Gogol, Tolstoi, Brodski tulevat heti mieleen. Kumarruksia jokaiselle ja muille, edelleen.  Kaikkien teokset elävät myös. Klassikko on käsite, jota kirjallisuudessa aina arvostan. Siihen on syy: sana voittaa ajan.

Eilen jatkoin Antonio Tabucchin kirjan lukemista (Viaggi i altri viaggi) ja osuin kohtaan, jossa hän oli matkoillaan käynyt Kiotossa ja kirjoitti siitä. Kaiken muun jälkeen hänkin kävi kirjailijan haudalla. Kyseessä oli myös minun lempikirjailijoistani muuan eli Junichiro Tanizaki (Kukin makunsa mukaan, Makiokan sisarukset). Tanizakin hauta sijaitsee Honenin temppelin pihalla. Haudalla on luonnonkivi, johon on sitten kirjoitettu jotain japaniksi. Tältä se näyttää:

Tabucchia se jäi kiinnostamaan ja hän yritti kopioida kiven merkin muistikirjaansa niin hyvin kuin osasi. Sitten illalla palattuaan hotelliin hän näytti merkkiä respan virkailijalle joka puhui ”täydellistä englantia”. Näin kirjoittaa Tabucchi pienoisesseen lopussa keskustelustaan:

”´Mitä se tarkoittaa´, kysyin. ´Hiljaisuutta´, hän vastasi. Sitten, hieman hymyillen, hän lisäsi: ´Tai vain ´Ei mitään´, Sir.”

Katson kuvaa tarkemmin ja on siinä muutakin hyvin himmeää kirjoitusta vasemmalla laidalla, ehkäpä Tanizakin nimi, japania kun en osaa. Mutta pelkkä iso ilmoitus on vastaansanomaton. Tyhjyys, hiljaisuus, sanattomuus. Sitäkin kaikkea kuolema lienee.

Luonnonkivi on jotensakin hieno hautakivi. Jo kauan sitten 1960-luvun lopulla kävin Tanskan Langelandissa, isossa saaressa, jossa asusti nuoruuden tuttavani kirjailija Vagn Lundbye, nyttemmin valitettavasti jo kuollut hänkin. Langelandissa oli silloin hautuumaa, joka oli täynnä luonnonkiviä. Kuulemma ihmiset vanhetessaan etsivät saaren rannoilta ison kiven itselleen jo valmiiksi ja sitten kun heidät haudattiin, kivessä luki vain nimi ja tanskaksi sana kivi tyyliin Vagns sten.

En ole selvillä onko Vaunu sinne haudattu ja onko hänellä sellainen kivi, sitä tietoa en netistä löytänyt, mutta se olisi sopinut hyvin tuolle alkuperäiskansojen tukijalle ja tutkijalle. Luonnosta synnymme, luontoon palaamme. Ja luonto jatkaa kulkuaan. Sen myötä jatkamme mekin. Kuten Paikkarin torpan ikkunaluukku, näkymä sulkeutuu, mutta sisälle voi silti omissa mielikuvissaan nähdä, jos on tuvassa edes kerran käynyt.

Nyt on lauantai ja edessä viikonloppu. Intermezzo, pieni välisoitto, on siten kyseessä niinkin. Mitä se tarkoittaa juuri meille, siinä kysymys joka on vielä aivan auki. Ei ole pakkoa onneksi kiirehtiä minnekään, ei ole sovittuja sitoumuksia, kuten ei enää tässä maailmassa useinkaan. Silti on niinkin, että oma halu nähdä aina jotain uutta ajaa useimmiten liikkeelle. Ehkä se on elämän halua, halua tutkia, ihmetellä, käsittää, ymmärtää; ymmärtää vaikka mistä vähästä vaikka mitä edes hitusen suurempaa. Kaipa siinäkin on elävän ja kuolleen eroista yksi.

               .

(6.4.2024)