Giacomo Casanova – 299-vuotias!


YKSI

Casanova syntyi Venetsiassa 2.4.1725. Hänen syntymästään on siis huomenna, enteellisesti vain hieman aprillipäivästä myöhässä kulunut jo 299 vuotta ja vuoden päästä sitten tasan 300 vuotta. Casanovan tapaan olen liikkeellä vuotta aiemmin, sillä sellainen hän itse oli, kärsimätön ja utelias, levoton sielu, joka lähinnä hevoskyydillä, joskus laivalla ja aina toki myös jalkaisin harppoi pitkin poikin kontinenttiamme.

Matka alkoi Venetsiasta, synnyinkaupungista, jossa hän nuorena joutui inkivisition toimesta vankilaan, mutta pääsi ihmeen kautta pakoon. Uskomattoman pitkiä reissuja hän teki aikana jolloin matkustamisesta oli huvi kaukana. Lopulta hän sai luvan palata taas Venetsiaan, kunnes uusi pako oli pian edessä. Levoton sielu ei löytänyt koskaan rauhaa. Taas oli mentävä minne nenä näytti ja vanhemmiten niin elämä kuin toimeentulo oli aina vain vaikeampaa.

Kaiken tämä goljatti kesti kärsien matkustamisen vaivat lähes valittamatta, vaikka mies oli usein tautien (myös syfiliksen) runtelema. Silti hän oli nuorempana aina valmiina uuteen yritykseen yhtään tietämättä mikä häntä odotti. Jos hän jotain valitti niin rahattomuutta sekä rakkautta Henrietteen jonka kadotti. Myytti, jonka todenperäisyyttä on tutkittu ja selvitetty. Mutta abradakabra, kyllä Henriette todella on ollut olemassa. Silti Henrietten ikuinen kaipuu ja menetetty rakkaus taisi olla Casanovan itsensä hellimä asia, eräänlainen tekosyy ja anteeksianto kaikelle muulle, mitä mies rakkauden nälässään tuli tehneeksi.

Casanovaa on Don Juanin ohella pidetty synonyymina naistennaurattajalle ja hamesankarille, jonka ainoana tehtävänä on ollut juosta naisten perässä ja kaataa heitä kuin keiloja. Don Juanista en tiedä, Casanovasta (Uusitalosta) tiedän. Tulin 2000-luvun alussa ajautuneeksi hänen maailmaansa vahingossa, kun Venetsiassa vuonna 1998 näin hänestä kertovan näyttelyn. Silloin oli kulunut 200 vuotta hänen kuolemastaan.

Näyttely oli todella tylsä, mutta ostin silti kirjan, jossa Casanova kertoi paostaan Venetsian vankilasta (Histoire de ma fuite des prisons de la République de Venise qu’on appelle les Plombs) 1788. Se oli käännetty italiaksi (Storia della mia fuga dai Piombi) ja hankin juuri sen kieliopintojeni lisukkeeksi. Piombi (suomeksi Lyijykammio) oli inkivisiton erityisvankila, josta kukaan syntinen ei voinut päästä pakoon. Casanova pääsi ja ylvästeli neuvokkuudellaan. No, ehkä syystä. Kirja kiehtoi ja käsitin, että tuo isokokoinen, suulas ja usein holtiton ja usein monin tavoin typerys oli itse asiassa myös todella hyvä kirjailija.

Kuinka hyvä, se kävi selville sitten, kun oli lopulta lukenut hänen jättimäiset muistelmansa (Histoire de ma vie), jotka ilmestyivät ensin lyhennettyinä ja väärennetyinäkin kauan kuoleman jälkeen ja oikeassa ja pitkässä muodossaan vasta 1900-luvun puolivälissä. Niistä löytää ajankuvaa, jota kukaan toinen 1700-luvun kirjailija ei ole saanut aikaiseksi. Casanovan aikalainen, kunnioittamani Voltaire pilkkasi aikanaan Casanovaa lähes suoraan Giacomolle itselleenkin, osin syystä, eikä naistenmetsästäjän maine ole miehestä edelleenkään karissut.

Vain lukemalla noin 3600-sivuisen muistelmakirjan Histoire de ma vie (siinä on 1,2 miljoonaa sanaa), suomeksi Elämäni tarinan, voi saada muunkinlaisen kuvan. Suosittelen. Aikanaan Gummerus julkaisi väärennettyjen muistelmien alun; sittemmin niitä oikeita ja alkuperäisiä on alkanut julkaista kustantaja Faros. Teoksia on nyt olemassa suomeksi jo neljä, joissa kaikkiaan kahdeksan osaa. Internetistä kirjoja voi onneksi yhä löytää ja hankkia.

Tänä aikana jolloin kaiken hyvän kirjallisuuden kustantaminen on paitsi kulttuuriteko myös todella vaikeaa valistuneiden lukijoiden puutteen tähden nostan Farokselle hattua.  – Chapeau, sanon itse asiassa, sillä Venetsiassa syntynyt italialainen Casanova kirjoitti muistelmansa ranskaksi, olihan se ajan sivistyskieli; täysin vakiintunutta yhteistä kirjakieltä ei hajanaisessa Italiassa tuolloin vielä ollutkaan.

Ranskaksi kirjoittaessaan hän tietenkin tavoitteli eurooppalaisittain suurta lukijakuntaa, mutta todellisia lukijoita, historiasta ja kulttuurihistoriastakin kiinnostuneita löytyi lopulta vasta 1900-luvulla. Kirjallisuuden voima on siinä: kirjalla on aina aikaa odottaa, joskus lähes loputtomiin. Vain lukijat tulevat ja menevät, menevät, ja ehkä tulevat taas. Kunpa lukutaito edes jossain määrin säilyisi.

KAKSI

Oma teokseni Casanovasta (Casanova. Giacomo Casanovan tie naisten miehestä kirjailijaksi.Tammi, 2007) oli pitkän ja itseäni palkitsevan ja innostavan työn tulos. Sen esipuheessa olen tehnyt selkoa retkestä tuon kirjailijan maailmaan. Tässä otteita. Kerran kirjoitettu pitää kutinsa ainakin mitä Casanovasta kirjoittamaani tulee. Pieniä muutoksia olen kyllä silti tehnyt; mihinkäs koira karvoistaan:

”Tämä teos on elämäkerta, joka on saanut odottaa niin vuoroaan kuin muotoutumistaankin kauemmin kuin alun perin oli tarkoitus. Mutta Giacomo Girolamo Casanovalla on aikaa odottaa. Tuntemattomassa haudassaan Casanova on maannut jo yli 200 vuotta, mutta vasta vuodesta 1960 on hänen aikanaan vuonna 1798 ranskaksi loppuunsaattamansa muistelmateos ollut alkuperäisessä muodossaan olemassa. Sitä ennen tehdyt ja julkaistut muistelmat ovat olleet joko kokonaan väärennöksiä tai muuten vain pilkottuja, pätkittyjä, lisäiltyjä ja muunneltuja. Brockhausin ja Plonin yhdessä julkaisema Histoire de ma vie (1960-62) oli ensimmäinen, jonka Casanova itse olisi voinut tunnistaa ja tunnustaa omakseen.”

”Casanova syntyi Venetsiassa vuonna 1725. Hän sai hyvän koulutuksen ja omien sanojensa mukaan valmistui lakitieteen tohtoriksi Padovan yliopistosta. Tämä ei kuitenkaan antanut vakaata pohjaa millekään varsinaiselle ammatille. Casanova eli elämänsä seikkailijana, josta vähitellen kuin vahingossa, iän ja pettymysten painon alla, kehkeytyi kirjailija. Hän kirjoitti ensin italiaksi, mutta vaihtoi kielen ranskaksi, kun oli sen oppinut; olihan ranska sivistyneistön kieli 1700-luvulla. Mitään sen suurempaa hyötyä ja mainetta se ei hänelle aikanaan tuonut. Kirjailijana Casanovaa ei hänen eläessään sen kummemmin pidetty.”

”Naistenmiehen ja seikkailijan viittaa hän sai sen sijaan kantaa syyttä ja syystä, mutta kyllä hän kantoi sitä myös mielellään. Sellaisenakin hän on tosin ollut toisenlainen kuin klisheemäinen jälkimaineensa. Naisia hänelle kyllä kertyi vuosien myötä iso liuta, joista suurin osa oli kuitenkin oikeita ja rehellisiä rakkauden kohteita – suurimpana niistä nuoruuden Henriette. Mutta onnea hän sai kokea vähän; jos, niin rakkauden alkuvaiheessa. Tämä jo kertoo hänestä paljon. Kuten myös se, että Casanova ei koskaan mennyt naimisiin, vaikka oli monta kertaa menemäisillään. Sillä aina jotain odottamatonta ja itse aiheutettua tapahtui. Ja niin levoton sielu jatkoi helpottuneena matkaansa.”

” Vuosien myötä vauhti hiljeni ja matkustamisesta tuli seikkailun sijasta vain pakollinen piina. Mesenaatit kuolivat, rahat vähenivät. Kotia ei ollut eikä löytynyt. Naiset eivät enää samalla innolla vastanneet hymyyn. Kirjoittaminen ja lukeminen alkoivat kiinnostaa yhä enemmän. Kirjat antoivat ajan kulumiselle ja ajattelulle aina vain tarpeellisempaa sisältöä ja korvasivat hänen aiemmin lähes pakonomaista heittäytymistään nautintojen, myös pelihimon, valtaan. Kunnes intohimot lakkasivat lähes kokonaan. Jäljelle jäivät 1790-luvulle ehdittäessä enää kirjat ja kirjoittaminen, luonteen ylpeys, sekä vanheneva, monen sairauden runtelema ruumis, joka hädin tuskin totteli omistajaansa.”

”Casanova kantoi silti vaivansa. Kun matka ja kaikkinainen elämä päättyi 1798,  oli Casanova – kahdesti kotimaastaan Venetsiasta karkoitettu – taas kerran kaukana synnyinkaupungistaan. Hänen viimeiset vuotensa olivat kuluneet Böömissä, Duxin linnassa kreivi Waldsteinin kirjastonhoitajana, itse asiassa narrina ja huvin kohteena. Casanova eli myös hänelle vieraitten kielten, ihmisten ja kulttuurien piirittämänä. Se oli kohtalon ironiaa, kuten sekin, että rakastajan maineen saanut mies menehtyi vanhuuden prostatavaivoihin. Hän jätti jälkeensä käsittämättömän suuren jäämistön kirjeenvaihtoa ja muita papereita, sekä neljä kustantajan pöydälle vasta vuonna 1821 päätynyttä käsikirjoitusta, joiden joukossa oli hänen laaja muistelmateoksensa. Ilman sitä me emme oikeastaan tietäisi hänestä enää juuri mitään.”

Histoire de ma vie muutti kaiken. Casanovaa ja myös 1700-luvun ihmisten elämää voi muistelmien avulla ymmärtää jokainen, joka sitä  haluaa. Tätä venetsialaista seikkailijaam vapaamuuraria ja libertiiniä on nykyään ilman muuta pidettävä yhtenä 1700-luvun kirjallisuuden merkittävimmistä edustajista. Mutta siihen asemaan pääseminen on ollut lievästi sanoen sattumien summa. Casanovan tie eteenpäin oli jo hänen elinaikanaan alusta saakka pitkä ja kivinen; erinomaisen monella tavalla vaikea. Ja häneen liitetyt epiteetit ja suuren rakastajan maine ovat usein olleet ja yhä ovat miehen todellisia ansioita näkyvämmät. Kirjailijana hänet löydettiin oikeastaan vasta 1960-luvulla, mutta siitä alkoi uusi ja entiseen verrattuna jo hieman erilainen nousu.”

KOLME

Teokseen laitoin kolme mottoa, ja laittaisin kaksi niistä yhä. Varsinkin viimeisin on edelleen aina vain paikkansapitävämpi. Kas tässä:

”Koska olin heittäytynyt kohtalon armoille, uskoin, että tulevaisuuden ajatteleminen oli tarpeeton taakka.”

Jacques Casanova de Seingalt: Histoire de ma vie, 1798

Pro captu lectoris habent sua fata libelli. – Kirjoilla on kohtalonsa lukijan ymmärryksestä riippuen.

Terentius Maurus, noin vuonna 100 jKr.

NELJÄ

Kun ryhdyin kirjoittamaan 2000-luvun alkupuolella kirjaani oli casanovisteilla eli Casanovan tutkijoilla vielä oma maailmanlaajuinen seuransa, johon kuului monta sataa ihmistä. Sain kutsun liittyä seuraan ja liityin. Duchovissa Tshekinmaalla eli Duxin linnassa, jossa Casanova säälittävänä kirjastonhoitajana ja kreivin huvina ja maskottina kuoli, oli tuolloin vielä tarkoitus pitää tutkijoille maailmanlaajuinen symposium tulevan 300-vuotisjuhlan ympärillä. Casanovistit alkoivat ilmeisesti kuitenkin vanheta, tutkijoiden oma lehti lopetettiin (minulla on sen numeroita yhä iso pino) eikä 300-vuotisjuhlista enää ole tullut tietoa; ainakaan en ole sellaista saanut.

Silti olen vuoden päästä siellä linnassa ajatuksissani, edes hengessä mukana. Onpa silloin juhlia tai ei, juhlia voi monella tavalla eikä vain sillä, joka nykyään tarkoittaa lähinnä juopottelua. Riittää kun luen pari katkelmaa kirjasta ja ajattelen miestä, josta voi sanoa aivan kaikenlaista: Casanova oli seikkailija, matkailija, huijari, vapaamuurari, sankari, narri ja hyvin itserakas rakkauden apostoli. Silti tuo omahyväinen pölvästi oli hämmästyttävän tarkkanäköinen ja kaiketi siksi ennen muuta hyvä kirjailija. – Kun näkee ja kokee ja kuvaa kaiken vilpittömästi, saa sillä aikaan usein enemmän ja kestävämpää kuin moni häntä tietämykseltään ja tavoiltaan viisaampi.

Duchovin hautausmaalta ei Casanovan hautaa löydy, mutta löytyy sentään seinään kiinnitetty laatta joka kertoo, että jossain siellä hän makaa; mitä ilmeisimmin köyhien nimettömässä joukkohaudassa Mozartin tavoin.  Köyhän miehen Mozart Giacomo tavallaan olikin. ”Maa maahan jää,/ mut henki taivahalle” kirjoitti Leino ja sehän riittää. Jos ei hautaa, hänen yhä elävät kirjansa meillä on.

VIISI

Kun ajattelee menneisyyttä ja vaikkapa juuri Casanovaa, itselläni siihen liittyy paljon muistoja ja ehkä jopa ajattelun kasvua. Sattumasta alkanut matka hänen perässään kesti vuosia ja sai minut käymään uudestaan Venetsiassa ja sitten myös Casanovan jäljillä Padovassa, Lontoossa, Pariisissa, Pietarissa, Dresdenissä ja lopuksi tietenkin myös Böömissä ja Duxin linnassa, jossa yhä oli jäljellä se korkea tuoli johon hänen kerrottiin kuolleen.

Miksi tuoli oli niin epämukava, ihmetytti. Myöhemmin raumalainen lääkäri kirjoitti minulle, että se oli ainoa asento joka hieman lievitti prostatan liikakasvun aiheuttamaa tuskaa, ikääntyvien miesten yleistä tautia silloin ja nyt. Virtsaaminen vaikeutuu ja lopulta lakkaa. Potilas kuoli tuolloin, vieläpä kivuliaasti. Parannuskeinoja (nykyajan leikkausta, lääkehoitoa tai höyläämistä) ei kerta kaikkiaan osattu tai tunnettu.

Duchovin museossa oli myös säilössä alkuperäisen käsikirjoituksen kopio, josta sain pyynnöstä otteen. Sen harakanvarpaita pystyin kaiken lisäksi hieman jopa lukemaan. Minua ennen samaisessa museossa oli käynyt Suomen toinen ja muistossa jo autuas casanovisti toimittaja Eero Saarenheimo, joka kuoli 2018.

Myös hän kirjoitti kirjan joka ilmestyi 2006, siinä kerrottiin Casanovan ja suomalaisen Göran Magnus Sprengtportenin suhteesta. Se, kuten vuotta myöhemmin julkaistu omanikin oli Tieto-Finlandian ehdokkaana. Ihmeitten aika ei ollut Casanovan kohdalla sittenkään ohi.

Kenraali Sprengtporten joutui maassamme epäsuosioon ja oli maanpaossa juuri Böömissä. Herrat jopa tapasivat, koska Sprengtporten asusti Teplitzin parantolakaupungissa, mutta pääasiassa he kävivät kirjeenvaihtoa. Jokainen tuntee jonkun neljän viiden ihmisen kautta, kuten sanotaan. Myös minä tutustuin sittemmin Saarenheimoon. Pieni suuri maailma.

Casanovan tarina on ollut lähtökohtana jopa filmeille. Lasse Hallströmin ohjaama elokuva oli pelkkää teennäistä soopaa, Fellinin taas sinänsä nerokas, vaikka tavallaan valheellinen sekin, monin osin. Mutta sen hänelle, todelliselle mestarille suo, koska Fellini pyrki ymmärtämään Casanovan sisäistä maailmaa ja sotki siihen sitten vain omaansa. Sen hän kuitenkin teki tavalla, johon ei ole mitään lisäämistä.

Casanova oli ja on myytti ja sellaisena hän elää edelleen.  Kuinka kauan hänen kirjansa sitten elävät riippuu tietenkin siitä, kuinka kauan maailmassa on ihmisiä, jotka osaavat ja haluavat yhä lukea. Uskon kuitenkin, että myös ajan kuvana ja sen kautta teos palvelee vaikkapa historiantutkimusta. – Italialainen Carlo Ginzburg oli yksi mikrohistorian uranuurtajista ja juuri mikrohistoriasta on Casanovan muistelmissa kysymys: näin, näinkin ihmiset tuolloin todella elivät.

Casanovassa on yksi hyvä piirre monen muun lisäksi; hänen tekstiinsä voi luottaa, sillä hänen vilpittömyytensä on suurta. Se käy ilmi monin tavoin, niinkin, että itsestään mies tulee kertoneeksi asioita jotka voisivat nostaa häpeän punan poskille. Ei puhettakaan. Hän tunnustaa tuosta vaan pahatkin tekonsa. Valheella ei kirjassa siten ole juurikaan sijaa; liioittelun tai mielikuvituksen osuus voi kyllä olla melkoinen. Kriittinen lukija tajuaa kyllä sen; niin paljasta teksti on. Casanovan teos on Proustin teossarjan pituusluokkaa, mutta tyyten vailla Proustin mainetta. Silti sen lukemista kannattaa yrittää. Menneisyys kertoo meille myös siitä missä nyt elämme – ja joskus jopa tulevaisuudesta.

(1.4.2024)