YKSI

”Lunta, unta ja sumua,/ joutsenia ja kurkia./ Kello vasta puoli kuusi,/ vaan aamu täyttä valoa,/ näin syntyi päivä uusi.”

Näin voisi runoilla, jos voisi. Lastenkirjan runo, jos sekään; silti ainakin juuri nyt täyttä totta.

Ei mikään ole parempaa maaliskuun lopulla kuin valo, aamu, päivän pidentyminen; ei mikään tunnu niin hyvältä. Tätä varmasti sanalla toivo tarkoitetaan. Näin ainakin omassa elämässäni.

Takanamme on pisin ja hankalin talvi pitkään aikaan, sanon sen taas. Talvi alkoi marraskuun alussa ja päättyi vasta maaliskuun alkupuolella. Kun oli jo tottunut siihen, että varsinainen talvi Etelä-Suomessa alkaa vasta tammikuussa ja sinivuokkoja näkee joskus jopa helmikuun lopulla, oli tällä erää sinnittelemistä meille annetussa neljän kuukauden jatkuvassa kylmyydessä. Sähköä kului, puita paloi. Mutta kaikesta selvittiin. Tosin kun tuollaisen lauseen kirjoittaa, pitää heti koputtaa puuta. Ties mitä vielä on edessä.

KAKSI

Työn merkeissä talvipäivät lähinnä kuluivat. Kun tekee omaa, pimeää ei huomaa tai ainakin sen yrittää pitää pois mielestä. Työpöydällä on siksi lähes valmiina kaksikin kirjaa, toinen tietokirjan tapainen eli laaja esitys suomenkielisestä runoudesta. Se lähtee Agricolasta ja tulee 2000-luvun alkuun, muttei jatka enää siitä, koska tätä nykyaikaa on mahdoton arvottaa. Toinen on sitten romaani, fiktiota faktion tavoin. Sain juuri kansiluonnoksen, jonka Satu Enstedt on tehnyt. Itse pidän sitä hyvin hienona. Kun kansi on ok, se antanee siunauksen kirjallekin? Näin sanoo toiveikas mieleni. Vaikka tiedänhän minä jo, ettei omasta työstä voi koskaan sanoa saati odottaa mitään.

Toiveikas olen siksi vain hetken kantta katsellessa. Mikä tehty on, se jää muille. Mihinkään painettuun ei voi enää puuttua. Mutta mitä edestä löytyy, sen valtaaminen tai ainakin kartoittaminen kiinnostaa yhä itseäni. Eli taas kerran olen kohta saman ikuisuuspulman edessä. Mitä teen nyt, on selvää, mutta mitä kohta, mitä seuraavaksi, se ei ole vielä valjennut. Aiheita maailma on täynnä, mutta vain jokin niistä alkaa puhua omalla äänellä, jos alkaa. Ikää myöten valinnan mahdollisuudet myös kapenevat. Niin monesta asiasta olen jo kirjoittanut menneitten lähes 60 vuoden aikana.

Jokaiselle taitaa tulla eteen se viimeinen viiva, mahdoton portti josta ei enää pääsekään sisälle vaan on jäätävä seisomaan portin eteen. Älä kuitenkaan tule ihan vielä, pysy vain horisontin tai metsän etäisenä viivana tuolla kaukana…

Onneksi en seiso vielä aivan  mahdottoman edessä, vaan olen ikään kuin  jatkoajalla, koska kumpaakin opusta on syytä yhä fiilata, ihan äffällä, kuten Forssassa tai Vorssassa sanotaan. Siellä kaikki on vetaa fatilla (fetaa vadilla). Sillä niin käy, että aina kun omaa tekstiä alkaa lukea, löytää korjattavaa. Joskus on silti lyötävä stoppi, koska aika kerta kaikkiaan loppuu. Ehkä vasta viimeisin kirja on se, jota tulen korjaamaan hautaan saakka ja kesken se sitten lopulta myös jää. Juuri kuten pitääkin. Jos kaikki olisi jo nyt valmista, voisi saman tien kuolla. Henkisesti siis. Eikä näkymä juuri houkuta, kauhistuttaa lähinnä. Jos henki kuolee, mitä syytä on ruumiin silloin enää elää?

Mikään ei tosiaankaan ole niin varmaa kuin epävarma. Ikuista on vain muutos. Siinä pari mietettä, toinen yleinen, toinen jopa omani, jos kohta samaa on toisteltu vain vähän eri muodoissa vuosituhannet. Jokainen joka luulee olevansa uniikki on sittenkin osa entisen maailman ja tekijöiden muunnelmaa, jollain tavalla. Se on tekijän hyväksyttävä tai ainakin tajuttava vain.

KOLME

On varhainen lauantaiaamu, kun tätä kirjoitan. Vaimoni lukee netistä uutisia: Isisin hyökkäyksestä Moskovassa, Englannin Catherinen syövästä. Kahden eri maailman kaksi täysin eritasoista tapahtumaa, molemmat median ruokaa. Varsinkin jälkimmäisen photoshopatusta valokuvasta nostettiin kohu jossa ei ollut järjen hiventä.

Toiseen eli Moskovaan liittyy valtavia tunnelautautumia, koska viattomat siviilit ovatkin venäläisiä (oikein niille, joku typerys ajattelee); toinen taas on mahdollinen kuningatar, jos miehestään Williamista tulee Charlesin, eli kuningas Kallen seuraaja.

Se on idylliä sittenkin, ajan utua, vaikka kyse on vakavasta sairaudesta. Viattomien tappaminen  taas on ja oli jälleen muuta. Ensin näimme Hamasin julmuutta ja sitten Israelin satakertaisesti samaa toistavaa työtä, aivan Hitlerin hengessä (myös silloin ´alempaa rotua´ hävitettiin). Olemme jo liiankin usein nähneet mihin yksi paha teko johtaa, todella vain paljon pahempaan. Eikä tästäkään Moskovan terrori-iskusta hyvä seuraa. Riippuu siitä kenelle ruumiitten paino eli perimmäinen syy annetaan ja miksi. Parin päivän päästä näemme, mihin suuntaan (Ukrainaan?) ja miten asiaa viedään siitä vielä eteenpäin. Pelkään pahinta. Se ikään kuin antaa oikeutta sille, jolle oikeutta ei pitäisi antaa, varsinaisen sodan aloittajalle.

Palataan vähän normaalimpaan. Syöpä on meidän jokaisen mahdollinen vitsauksemme. On uskottava ja uskottavaa, että siitä myös Catherine paranee. Tätä toki toivon. Ihmisiä kun olemme kaikki, myös kuninkaalliset, koko tuo klassinen The Crown, nykyään lähinnä kuin pelkkä teeveemaailman luomus.

 NELJÄ

Päivästä näkyy tulevan harmaa, jokilaaksossa on taas vettä lähes tulvan lailla. Ensin tulva jo tuli, sitten saapui pakkanen ja kaikki jäätyi, tulva laskeutui. Sitten satoi kunnolla lunta, vaikka maa oli jo paljas. Kauniita näkyjä saimme, joskin hieman surumieltä aiheuttavia sille, joka odotti varhaista kevättä. Miten silti aina jaksan olla optimistinen ja uskoa paitsi kevääseen myös ihmisen hyvyyteen? Tässä kuva saunan pyykkinarulta. Pyykkipojat ovat kuin ihmisiä omissa pinteissään.

Joutsenet ovat kylmistäkin ilmoista huolimatta jo jääneet jokilaaksoon ja pareja lentelee yhä edestakaisin pesimäpaikkoja katsastellen. Myös ensimmäiset kurjet ovat saapuneet, kun joet pysyvät jo sulina. Ensin tuli yksi, joka huusi kaikki yöt ikävissään, mutta nyt sillä on jo puoliso, ainakin kosiotansista päätellen. Satuin näkemään sen, kun ajoin kauppaan ja seisautin auton heti pienelle sillalle tanssin alkaessa. Valitettavasti kamerani on kännykkälaatua ja siksi kaukaisemmat kuvat onnistuvat jotenkin vain maisemista. Kai tuosta juuri ja juuri näkee, että kurjet ovat kurkia. Saa luvan riittää, koska muutakaan ei ole tarjota.

Sain taas postia metsien suojelusta. Sen liikkeen puolella olen. Vanhat metsät ovat minulle tärkeitä, Suomen luonnon keskeisin elementti. Muinaisuuden havina, menneisyyden sielu. Nyt EU:n ennallistamisasetus kaatui kun Suomikin urheasti (!) liittyi kaatajien joukkoon. Häpeä. Sitä kuusta kuuleminen tarkoittaa kohta enää sellutehtaitten savua jos sitäkään. Raiskioita täällä meillä Sitarlassakin riittää enemmän kuin tarpeeksi. Pian kaikki ne vanhat metsät joita 40 vuotta sitten näin ja joissa kuljin ovat enää surkeita ryteikköjä vain, joissa on hankala edes tarpoa hitaasti. Taas viimeisiä sienimetsiä hakattiin, näin sen äsken. Ei tee enää kotiseudulla ajaessa mieli vilkuilla sivuille.

Olen siksi vakaasti päättänyt, ettei omaa vähäistä metsäämme hakata, saa kaatua sijoilleen, ruokkia uutta. Saa elää, niin kuin on aina elänyt. Niin ja vain niin luonto toimii. Vanhan kuolemasta syntyy uutta elämää.

Ahneus on tämän ajan valtavirtaa. Älä pullaasi tukehdu, sanottiin lapsena. Nyt ahne tukehtuu lopulta pelkkään ahneuteensa. Mitä sitten hakkaat kun hakattavaa ei enää ole? Jo viikingit aikanaan tekivät selvää Islannin metsistä kaatamalla kaikki. Ei metsiköitä sinne ole vieläkään saatu kasvamaan, joihinkin suojeltuihin laaksoihin pientä alkua vain.

Yksi niistä on Þingvellir eli Thingvellir, tuo Euroopan vanhimman tai yhden sitten vanhimmista parlamenteista kokouspaikka. Siellä myös Euraasian ja Pohjois-Amerikan mannerlaatat erkaantuvat toisistaan; syvä rotko on sen merkkinä. Olen sen yli kulkenut, yhdessä kohdassa toisaalla jopa vain hypännyt. Helppoa on joskus mantereelta toiselle siirtyminen siellä, kunhan tulivuori ei purkaudu.

VIISI

Lauantai on paitsi saunapäivä, myös päivä jolloin voi tehdä lyhyen tai pitemmän matkan: aina kannattaa nähdä jotain uutta, muuta. Tänään se taitaa suuntautua Inkooseen. Uskon että sen venesatama on vielä jäässä, vaan kuka tietää. Muita vaihtoehtoja olisivat olleet Padva, joskin kaukana, Fagervik, ei vielä auki, Hanko, kaukana, Turku, vielä kauempana. On siis odotettava oikeaa kevättä jolloin jo vihertää ja elämä voittaa vähän joka rintamalla.

Pääsiäiseen on vielä viikko. Pajunkissat ovat kuitenkin jo valmiina alhaalla pajupuskissa mahdollisia virpojia odottamassa. En kuitenkaan vielä kerää niitä.

Inkooseen mentiin ja kahvilakin oli auki, ensimmäisiä asiakkaita oltiin. No, meri ei ollut auki, joki vain, kun sitten kuljeksimme sinne tänne.

Veneilykautta varten iskettiin jään nostamia kiinnitystolppia koneella takaisin joenuoman mutaan, mutaiselta vesi nimittäin näytti. Ääni täytti venesataman.

Muutama harva ihminen oli liikkeellä, keväisiä näkymiä riitti silti kun katsoi joenuomaa ylemmäs ja sitten alemmas ja lopulta tolppien siksak-matematiikkaa vielä jäisessä merenlahdessa. Kauneutta sekin.

Takaisin ajoimme Salon kautta. Oli ilo nähdä avoimia peltoja vailla lunta sinne mennessä ja sieltä tultaessa; oli ilo nähdä valtaisia hanhiparvia, kaiketi tundrahanhia, jotka olivat ylittäneet Suomenlahden ja jatkoivat taivaalla matkaa sinnikkäästi kohti pohjoista. Kuvaaminen oli kuitenkin mahdotonta. Joutsenia oli pelloilla, tosin harvakseen. Kevään merkkejä nekin kyllä yhä ovat.

Salossa pari kauppaa, oikeastaan yksi asia, sekin vaimolle; itselläni ei ollut mitään mielitekoja eikä sitten hänelläkään. Tätäkö ikä myös on?  Söimme Kastussa ja istuimme hetken kaikessa rauhassa. Ravintolan peilistä oli pakko ottaa kuva.

Bouillabaisse minulle, selleripihvit vaimolle. Ja sitten kiitos ja kumarrus. Lauantairetki oli tehty, se oli ohi, ja sitten lähdimme vain kohti kotia vanhaa Turuntietä pitkin. Sitä, aina lähes tyhjää, on moottoritietä kiinnostavampaa ajaa.

Pian on vuorossa lauantaisaunan lämmitys. Tunnen jo palavan puun tuoksun, tunnen miten kiuas alkaa vanhaa saunaamme lämmittää. Puhtaus on puoli ruokaa eikä muuta ruokaa enää tarvita. Tiedän jo miltä tuntuu istua saunan kuistilla, katsella laaksoon ja kuunnella luonnon (lintujen) ääniä. Pahuutta on maailmassa vaikka muille planeetoille jakaa, terroristeja syntyy tai tehdään, sotia käydään ja liian monien uskontojen sekopäistä hulluutta on kerta kaikkiaan mahdoton kestää. Yhtä kaikki tulee silti mieleen sanoa, että hyvyys voittaa. Aina se on lopulta tähänkin asti voittanut. Mutta työtä sen eteen täytyy kyllä myös loputtomiin tehdä.

(23.3.2024)