VESI, SUMU, VEDEN VÄLKE

Veden kierto, sade, sumu, virtaava vesi, vapaa joki, tuulinen järvi, tyyni järvi. Lopulta meri. Minulle ne edustavat kauneutta, luontoa, elämää itse; sen syvintä olemusta. Vesi, lämpö ja maa. Mutta puhdas, juotava vesi taitaa olla tärkein.

Miksi, sen saatan arvata. Veden ihailu ja sen katsominen ja kokeminen, myös kunnioittaminen ja lähes pelkääminen kovalla tuulella ja myrskyssä sai varmastikin alkunsa lapsuuden kesäsaarella Kukkialla. Minkä lapsena näkee ja kokee, se jää mielen pohjalle ja elää siellä omaa elämäänsä silloinkin kun sitä ei tajua. Enhän lapsenakaan tiennyt, että katsoisin vettä yhä, nyt vain kauempaa mutta myös lumoutuneemmin kuin silloin.

Talvi hyydyttää vettä, muuttaa sen pintaa jääksi paitsi kaikkein voimakkaimmilla virtapaikoilla, kunnes kevät jota juuri nyt elämme taas alkaa väliin jo surutta päästää vettä irti hyisestä vankilastaan.

Saapui oikea kevätsade ja toinenkin, lumi alkoi sulaa ja pienet ja suuremmat purot virtaavat nytkin jokilaaksoon, jossa myös valtaojat ja muut uomat alkavat nostattaa tulvaa kuin joutsenia ja muita saapuvia vesilintuja auttaakseen. Ja pian niiden huudot kajahtavat sankoin joukoin jokilaaksossa, jossa kunnon kaikupohjaa löytyy laaksoa ympäröiviltä rinteiltä.  

Kun vesi virtaa, se elää ja silloin muutkin lajit saavat elämää (kaloista ja vesieläimistä tässä puhumatta). ”Seisovasta vedestä odota myrkkyä”, kirjoitti jo William Blake (1757 – 1827). Pätee ihmisiinkin. Blaken aforismeja ja muuta proosaa suomensi Tuomas Anhava teokseen Taivaan ja helvetin avioliitto. Sen ensimmäinen painos ilmestyi Kariston kustannuksella jo vuonna 1959. Toinen painos, josta kuva, tehtiin sitten paljon myöhemmin eli vuonna 1993.

Nyt on lauantai ja sää on yhä plussan puolella. Sumua riittää ja myöhemmin sadettakin. Vasta sunnuntaina saamme kenties lumipeitteen uudelleen, sitä on hartaasti ja kauhistellen lehdissä povattu tyyliin lumi-inferno, myyntisyistäkö taas, mutta tulkoon jos on tullakseen. Keväällä mikään lumi ei pysy enää pitkään maassa.

Niinpä en murehdi, sillä ainahan kevät on tullut keikkuen. Talven poismenolle ei itse talvikaan voi loputtomiin mitään. Eikä lumi jokeamme enää kahlitse. Se virtaa taas kuin elämä itse, pastori lausuisi jos lausuisi. Lausuu vain, koska minä laitan hänet, tuntemattoman, nyt niin lausumaan.

MYRSKY

Jostain muistoista kaivautui esiin taas Maire-myrsky. Se koettiin elokuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1961. Olen sen keskellä seissyt ihan kirjaimellisesti. Olin juuri palannut Saksasta, jossa olin sahalla töissä Hartz-vuoriston pienessä kylässä nimeltä Lautenthal. Se oli aivan Itä-Saksan rajalla. Opin saksaa ja vähän muutakin koulusaksan katteeksi ja kun mantereella oli saksalainen tyttö kesävieraana, vein hänet purjehtimaan isoveljeni veneellä näyttääkseni kotimaan luonnon ihanuutta. Halusin näköjään olla gentlemanni, huvittavaa kyllä, sillä itse tyttöön en ollut lainkaan ihastunut.

Esittelin fräulein Jutalle Kukkian kauneutta ihan Vekuna-saaren näkötornista käsin. Oli tullut aivan tyyni ilma. Kaukana taivaanrannalla näkyi kuitenkin äkkiä valtava mustien pilvien jono joka nousi vauhdilla ylemmäs. Sanoin että meidän ehkä pitäisi lähteä takaisin ja menimme veneelle. Sain purjeveen sadan metrin päähän rannasta, kun tuuli jo tuli. Sen vihurinen voima oli heti käsittämätön: myrsky nosti veneen kuin suurella kädellä pienelle saarelle ja me rantauduimme veneestä maihin toki itsekin, eihän mitään muutakaan ollut tehtävissä.

Olen tästä parikin kertaa jo kirjoittanut, mutta kirjoitan taas, koska en näemmä milloinkaan unohda kokemaani. Tuuli nousi ja kihtyi ja nosti vettä, ukkonen raivosi, sadat salamat sinkoilivat, ne vilahtivat vaakasuoraankin editsemme. Vähitellen matala karisaari jäi kokonaan veden alle. Pidin silti veneen köydestä kiinni, joskin vene oli kyljelllään kivien välissä ja onneksi ehjänä. Me seisoimme vedessä jota ulottui polviin saakka ja seisoimme vain. Oli oltava ja odotettava että myrsky joskus loppuisi.

Koska olin isäntä ja vieraasta vastuussa, en voinut näyttää pelkoani. Valehtelin siis, että kyseessä oli aivan tavallinen ukkosmyrsky Suomessa, ei ollut mitään syytä huoleen. En tiedä mitä Jutta ajatteli. Lausuin myös Herman Hessen runon saksaksi, joka nyt jälkeenpäin ajatelleen on oikeastaan aika alakuloinen ja tilanteeseen sopimaton: ”Seltsam, im Nebel zu wandern” kuuluu sen ensimmäinen säe. Olen suomentanut sen kahdella tavalla ”Outoa sumussa vaeltaa” ja ”Outona sumussa vaeltaa”. Pidän jälkimmäistä parempana, koska se tulkinnee runon sisintä ehkä paremmin. Ja runohan loppuu: ”Kein Mensch kennt den andern,/ Jeder ist allein. – Kukaan ei tunne toistaan, jokainen on yksin.”

Toisiamme emme tosiaankaan oppineet tuntemaan ja kun fräulein palautettiin mantereelle, en enää kuullut hänestä mitään. Mahtoiko koskaan saapua edes aikuisturistina Suomeen. Salamaniskuista sai Maire-myrskyssä surmansa neljä ihmistä, metsää kaatui valtavasti; me pysyimme todella vain ihmeen kautta hengissä.

Naaraamaan meitä oli saaren väki lähdössä, kun sinne lopulta purjepaatilla saavuimme. Yritin silti olla potraa poikaa ja osin olinkin, sillä järvi tyyntyi taas täysin ja veden pinta palautui normaaliksi. Kun on oikein nuori, ei aina edes ymmärrä, mitä kokee, senkin tajuan vasta nyt.

Muita myrskyjä olen myös kokenut, täällä varsinkin Tapani- ja Hannu-myrskyt jouluna 2012. Sähköt olivat poissa neljä päivää; naapurin metsää kaatoi valtava trombi, jonka leveä kulkutie näkyy mastossa yhä, koska siinä puut ovat vasta vähän yli kymmenvuotiaita. Talomme kohdalle se ei onneksi osunut.

Luonto antaa mitä antaa. Aina saamme jotain. Mutta, kuten yhdessä kirjassani olen yrittänyt vakuuttaa: Myrskyn jälkeen aamu (Otava, 2000).

Huomasin juuri että kirjaa saa nettiantikvariaatista jopa vain kolmella eurolla; taitavat postikulutkin olla isommat. Sellaistakin on tämä kirjailijan elämä nyt.

Myrsky tuskin huomenna saapuu; lumipyry ehken. Kaikki käy, sanoi se muinainen kaatopaikka. Nyt pitää sortteerata jätteitä sinnekin, ja hyvä että pitää. Myös näin on elämämme muuttunut.

SAIRAALASSA

Myrskystä voi joutua sairaalaan ja sinne voi joutua nykyään aina vain useammasta syystä.  Kerron nyt pari päivää sitten koetusta hetkestä siellä. Itse olin silloin vielä terve ja iloinen ja kiitollinen siitä. Ja toistaiseksi yhä olen tuota kaikkea.

Sairaala on maailmassa se tuotantolaitos, jonka toimintaa tuskin koskaan lopetetaan ainakaan siitä syystä, ettei töitä enää olisi. Edes konkurssia ei taida tulla, sillä sairaalan tarvitsemaa ns. ilmaista raaka-ainetta eli sairaita ihmisiä tuottaa ympäröivä maailma aina vain enemmän, he eivät koskaan lopu. Kallista hoito kyllä heti on. Mutta työtä riittää kaikille niille, jotka töitä sairaalassa vielä jaksavat edes jotenkin tehdä. Ja koneisto pyörii, yhä useammin tosin laahaten. Hyvinvointialueet ovat kohta enää pelkkiä pahoinvointialueita.

Iso sairaala on tehdas, joka toimii tehokkaasti myös öisin, jos kohta tämäkin alkaa jo riippua yhteiskunnan senhetkisestä tilanteesta. Pääasiallinen jalostettava tuote on kyllä edelleen sairastunut ihminen, tehtaan ajatuksellisena päämääränä yhä hänen parantamisensa.

Se on kuitenkin vain ensimmäinen päämäärä. Toisena päämääränä on potilaan toimittaminen sairaalasta pois niin nopeasti kuin suinkin, koska aina uusia ja uusia on tulossa hänen tilalleen. Jos jostain on puute, niin vuodepaikoista. Mitä useampi saadaan ulos tehtaan tiloista ja palautetaan kotiin, sitä parempi. Se näkyy tilastoissa, joita vaalitaan. Onhan nopea kierto kaikessa tehokkuuden mittari. Äkkikuolemakin on hidasta parempi ja kustannustehokas. Halvemmaksi tulee.

Käväisin siis itsekin taas kerran sairaalassa, mutta onnekseni vain sen kahviossa, viemässä ja sitten odottamassa ystävää, joka sai osastolla hetken hoitoa eikä ollut sen jälkeen ajokunnossa. Ihmisiä kantiinissakin riitti: sairaita ja terveitä, lähteviä ja saapuvia, vähän kuin lentoasemalla. Kaikkein sairaimmat tosin makaavat osastoillaan, tuskin liikkuvat edes vessaan. Mutta vastaavia tapauksiakin näkee silloin, kun heitä kahvioon kärrätään.

Näin tapahtui. Tuntematon mies tuijotti minua aivan läheltä pyörätuolistaan, räki partaansa, yski kaiken aikaa päin ja tuijotti. Hänestä näki jo kaukaa, etteivät asiat olleet hyvin. Harvemmin kukaan sentään silti tuijottaa vain, tuijottaa suoraan kohti tehden sen vailla pienintäkään häpyä. Hänen maailmassaan on silloin jäljellä enää vain yksi oikeus: hänen omansa, ego ipse.

Miestä auttoi omilla jaloillaan kävelevä, mutta muuten samanoloinen nainen. Tämä hoiti, hoivasi, häsläsi ja meni sitten hakemaan autoa ajaakseen sen aivan ovelle. Hyvä niin, istuihan mies pyörätuolissa. Naisesta näki että kokemusta on. Mies taas ei tehnyt elettäkään edes liikuttaakseen tuoliaan, vaan istui sen näköisenä kuin se olisi hänen laillinen valtaistuimensa ja hänet siihen kruunattu. Ehkä heidän perheessään niin jo olikin.

Ymmärrän sairaudet, sääliksi kävi, mutta oudolta silti tuntui, kun tuijotus jatkui ja jatkui ja varsinkin se, että mies yski suoraan kohti ihmetellessään minua. Onneksi vaimo palasi, oli kai saanut auton oven eteen ja vei miehen kiireesti pois. Räkäinen kova hirvittävä köhä kuului yhä vain, kunnes molemmat katosivat ulko-oven taakse.

Heti helpotti. Äkkiä kanttiinissa oli ihmeellinen rauha. Sini- ja vihreäpukuiset työntekijätkin, jotka siinä vielä äsken paarmoina parveilivat olivat kaiketi taas puuhissaan, tekemässä sitä työtä, jonka vuoksi tässä tehtaassa oltiin. Joku mies saapui tosin mitä ilmeisimmin leikkaussalista vihreä puku yllään, parta sojossa, violetinsävyinen kalotti tukan suojana. Puuroa ja munia mies otti, oli siis aamiaisen aika, mutta kiire, koska hän vei saaliin mukanaan jonnekin. Ehkä seuraava leikattava odotti?

Jokin asia vaati silti yhä huomiota, oli pakko taas nostaa katse koneelta kesken lausetta ja vilkaista. Kassalla seisoi nyt äiti ja pieni poika, pojalla sylissään valtava panda. Ja minun teki mieli mennä ja kuiskata pojalle hiljaa:   

       – Hei. Pidä kiirettä, pelasta itsesi! Jos olet taas terve, pysy terveenä ja lähde täältä äkkiä pois, maailmaan. Se odottaa tuolla juuri sinua!

Niin on, niin täytyy olla! Elämää on aina myös edessäpäin. Ja jos se joskus lakkaa, se lakkaa vain. Mutta sitä en vielä murehdi, mahdanko murehtia koskaan. Sillä aina voimme muistaa Titus Petronius Arbiterin (27 – 66) säkeet, jotka Tuomas Anhava myös niin taidokkaasti aikanaan suomensi. Niitäkin siteeraan usein, mutta tuskin hyvästä saa koskaan kyllikseen. Pidän siitä millä tyylillä poeetta Titus Petronius kertoo runossaan O litus vita mihi dulcius miksi meidän sittenkin kannattaa elää:

”Oi ranta elämää ihanampi, oi meri! minä onnekas

       pian kotitienoille astelen taas!

    Oi päivän kirkkautta! näillä main minä ennen aina

       veden nymfit uida polskutin pakosalle!

   Ja tuossa on lähteen silmä, tähän viskoo laine levät,

       pettämättömän sijan saa sanaton tunne täältä.

   Olen elänyt elämän, eikä kohtalo kovetenkaan voi

     sitä koskaan riistää minkä aika on ehtinyt antaa.”

(16.3.2024)