Joskus viikonloppu saapuu niin hiljaa ja silti niin nopeasti, että vaikka täysi viikko on taas kulunut, mitään erityisen uutta kerrottavaa ei oikein ole.

Armeijassa se on positiivinen ilmoitus, varsinkin jos on kyse sodasta. No, onhan eräänlainen sota käynnissä täälläkin, sillä tulossa on lisää poliittisia lakkoja, kuten tuo hieno termi kuuluu.

Kun talous on jo valmiiksi kuopassa, kannattaa silti ruveta vain kaivamaan lisää syvyyttä jo isoon kuoppaan nimenomaan politiikan nimissä? Hautahan siitä tulee. Viimeinen ei enää sammutakaan valoja, koska edes sähköä ei silloin saada, vaan heittää multaa arkulle ja seilaa Ruotsiin. No, en minä sinne sittenkään tahdo. Kotomaa on Kiven maa. Poltellaan puita.

Syytä tähän umpikujaan tuntuu kyllä olevan niin sysissä kuin sepissä. Neuvottelujen lankaa ei koskaan pidä katkaista, sanoo vanha viisaus. Kuinkas senkin on nyt käynyt? Hopi hopi, sanoisi Kekkos-ukko ja määräisi uudet vaalit. Mutta eipä sano enää mitään. Ja Manukin on ihan hiljaa.

Viikon verran on myös sää junnannut paikoillaan. Yöllä pakkasta, päivällä pari plussaa. Ei vesisateita, ei lumisateita, ei muutoksia lintukannassa, ei mitään. Kaksi joutsenta lipuu edelleen joella. Joki pysyy kyllä auki. Niin suuri virtaus siinä jo on. Mutta valtaojat jäätyvät öisin sulaakseen taas päivällä. Töllin myllyn luona pieni koski taas kohisee aina niin, ettei ajatuksiaan tahdo kuulla.

Lähes turha viikko kylässämme siis, jos ei omia puuhia ja tehtyjä töitä oteta lukuun?

Tuskin sentään. Äkkiä on valon määrä kasvanut niin, että jo yli puolet vuorokaudesta on kirkasta päivää ja jo ensi metreistä hienoa hämärää jossa hyvin näkee eteensä. Illalla, jos pilviä ei ole, aurinko laskee jo kauas saunan taakse. Maiseman silhuetti (h-kirjaimella, 40-luvun ja lapsuuden muistoksi) piirtyy ainakin omiin silmiini kauniina kuin vanha taulu.

A propos. Käytän edelleen h-kirjainta myös nykykielessä esimerkiksi sanassa shokki. Sokki tuntuu korvissani edelleen sokkelin sokealta muunnokselta. Terveiset vain kielenhuoltajille. Kyllä sh-yhdistelmä on ihan suomenkin kieleen mahtuva. Ja noin kirjoitettuna, ei sinä Tuomas Anhavan sarvipäänä piruna: š. Onhan meillä myös normaalissa kielessä yhä sana shakki, tuo vaikea älyä vaativa peli. Jos otat siitä h-kirjaimen pois jää sakki. Mikä lie pelkkä joutilas joukkio kuppilan seinustalla kyyhöttäviä äijiä.

Perjantaina oli naistenpäivä, joka meillä kotona on totta jo joka päivä. Hyvä niin. Suomessa asiat lienevät mallillaan, tasa-arvo saavutettu. Toisaalta kun kuuntelin radiota kauppaan ajaessani, ymmärsin, että koko maailman mittapuulla naisten ja miesten tasa-arvo saavutetaan vasta noin vähän yli 800 vuoden päästä, jos kehitys jatkaa kulkuaan tätä nykyistä etanavauhtia. Probleema ei siis ole maassamme, vaan koko maailman kansojen vanhoillisissa ajattelutavoissa ja surullisen pinttyneissä traditioissa. Kyllä päivää on siis kaikki syy yhä viettää!

Keskellä viikkoa käväisin myös Helsingissä. Kun aikaa jäi, istuin hetken Ursulassa kirjoittamassa. Se perustettiin jo vuonna 1952 Helsingin Olympialaisten tarpeisiin ja on yksi niistä kahviloista joista todella pidän.

Luin juuri nyt, että Ursula on myyty. Omistus on maaliskuun alussa siirtynyt vanhoilta yhdistyksiltä pois ja edessä on vähintään iso korjausurakkka, ellei kokonaan uuden rakentaminen. Sääli, vähän. Minulle vanha on kelvannut ja kelvannut hyvin. Mutta kuten aina, uusi omistaja (Tradeka-Yhtiöt) määrää mitä pytingille tehdään, koska rakennusta ei ole suojeltu. Muuten miksi ei?

Lähdin sitten työrupeaman ja kahvin jälkeen kahvilasta ulos ja menin  katsomaan merta. Viikkoa aiemmin avovesi näkyi, nyt tuuli oli tuonut irtojäätä kauas ulapalle. Mutta kaunista oli lahdella, todella oli, kun aurinkokin suvaitsi paistaa.

Myös Ursulan edustan venelaituri antaa aina hienon perspektiivin josta pidän. Silmän ilo myös se jos mikä.

Perspektiivin maalaustaiteeseen toi omin tavoin (a spina di pesce – kalanruotokuvio) alunperin firenzeläinen Giotto di Bondone (1267 – 1337).

Miehen mestariteoksena voi pitää Scrovegnin kappelia Padovassa. Kerran kauan sitten olen kappelin seinämaalaukset ihan omin silmin onnekkaasti nähnyt. Ei unohdu. Aina kun näen hyvän perspektiivin, muistan Giottoa.

Kuvasin vielä yksinäisen puun, se kun oli siinä kuin grafiikan lehti.

Kuka tekisi? Kovasti odotan.

Eilen saimme tänne pidetyn vieraan eli filosofi Paten, joka kunnioittaa residenssiämme käynnillään nyt viikonlopun ylikin.

Juuri tällä hetkellä tuo hieno vanhaherra tosin nukkuu, nukkui myös lähes koko yön, mitä nyt kerran heräsi ja rapisteli keittiöön, jossa joi vettä ja söi salaa sen ruuan jonka sille eilen valmistin.

Kappas herraa! Kun se ei ollut paras herkku, ei sitä sopinut syödä heti, vaan osoittaa hyljeksimällä, että parempaa olisi syytä tarjota. Yö on siksi mainio aika pienen koiran atrioida, kun kokin silmä ei näe. Mutta kokin korva kuuli. Ja tyhjä ruokakuppi todistaa myös tapahtuneen. Kiinni jäit… Mutta kuten aina, kaiken saat anteeksi. Parempaa on tänään tarjolla, toivon.

Kello on vasta 6.20 ja nyt jo päivä alkaa valjeta metsän takaa. Ulkona lienee pari astetta pakkasta. Pöllö huhuili aiemmin, pian joutsenetkin lentävät taas ja kuuluttavat maailmalle että ovat saapuneet.

Siinä äänessä on iloa ja uhmaa: – Haloo haloo, tiedoksi kaikille, tämä laakso ja tämä pesimäpaikka kuuluvat nyt vain meille! Vaikka kevät on vielä kaikkea muuta kuin vihertävä, joutsenet saapuvat aikaisin hyvät pesimispaikat varatakseen. Siinä ne eivät eroa ihmisistä, jotka jonottavat tunti- joskus jopa päiväkausia saadakseen liput ja kunnon paikat johonkin tapahtumaan.

Edessämme on siis vielä kokonainen päivä. Lauantai, ensimmäinen lepopäivä. Saunapäiväkin vanhan tradition mukaan.  Kiire ei ole vielä minnekään. Vaimo lukee kirjaa. Kaikki on mahdollista hetken. Dolce far niente a la Mustapää – Suloinen joutilaisuus. Jos aurinkokin ilmestyy, näemme taas laakson uudessa valossa. Pajupensaat imevät aurinkoa ja muuttavat sen myötä väriään. Sekin näkymä ilahduttaa mieltä.

Kuistin lasiin on yöpakkanen kuvioinut omaa filigraaniaan – kuin hentoja koruja hienoon juhlaan.

Hyvää viikonloppua, ei tässä muuta. Ja rauhaa maailmaan. Sitä pahuutta mikä tuolla tällä hetkellä kahdessakin maassa ja paikassa tapahtuu ei halua ajatella eikä uskoisi, ellei tietäisi, näkisi kuvia ja lukisi. Onneksi maailma ei ole vain kurjuuden alho ja hornan kuilu, vaan täältä löytyy myös kaikkea hyvää. Sen pitäminen mielessä on joskus vaikeaa, mutta pidettävä on. A Thing of Beauty is a Joy forever  – Kauneus on ilo ikuinen, kuten John Keats Endymionissa jo vuonna 1818 kirjoitti.

Tuota säettä toistan aina mielelläni. Ja kauneutta on, sillä onneksi itse luonto sinänsä ei ole paha. Sen aurinkokin joskus piirtää taivaalle kuin meille merkiksi. Kas tässä pilven ja auringonsäteen toki täysin sattumallinen, mutta silti niin toiveikas liitto.

(9.3.2024)