Helsingin lähellä on paljonkin paikkoja, joissa voi ilokseen ja opikseen vierailla. Kun vein vaimon stadin keskustaan ja siellä odottavaan pitempään kokoukseen, tuli kuskille eli itselleni muutaman tunnin kuluttamisen gäppi ja aika. Mukana oli toki kone, tämä läppäri, ja työ, mutta itse asiassa työ siinä oli jo niin pitkällä, ettei sen hinkaaminen ja fiilaaminen suuremmin enää houkutellut. Sen voisi tehdä kotonakin, jos niikseen tuli.

Mitä siis tehdä? Mieleen tuli taide. Taiteesta taas sen mahdolliset syntysijat. Ja niistä ajatuksista muistin Tuusulan Rantatien ja sen nähtävyydet.

Niinpä suuntasin auton Tuusulanväylälle ja aika pian olin ensin Hyrylässä ja sitten jo Krapihovin kupeella. Käännyin vasemmalle Rantatielle, ajoin ensin ohi Aleksis Kiven kuolinmökin, kiinni, Erkkolan, auki, Onnelan, josta en tiennyt nyt mitään, ja sitten hurautin ohi Laila Hietaniemen (Hirvisaaren) entisen talon (muistoja) ja puolustusvoimien rakennusten (vanha upseerikerho, Leino siellä), kunnes Halosenniemen viitta tuli eteen. Käännyin vielä kerran vasemmalle ja olin perillä.

Parkkipaikalla oli autoja. Kappas, taide kiinnostaa. Kävin vilauttamassa museokorttia puhelimen äpillä ja kuljin sitten liukasta tietä kohti vanhaa tummaa ja massiivista hirsirakennusta, jonka aika hyvin uskoin jo tuntevani. Ei ollut ensimmäinen kerta täällä, eikä ehkä myöskään viimeinen. Jos elää saa, kuten sanonta alkaa tietyssä iässä kuulua. Perälaudasta en kuitenkaan puhu.

Halosenniemen rakennus herättää aina itsessäni suurta sympatiaa. Se johtuu osin Leinosta, joka siellä usein elämänsä loppuaikoina kiinasi, mutta myös ja etenkin Pekka Halosesta itsestään. Talossa on kodin tunnelma. Se on ihmisen ja taiteen koti.

Halosen tauluissa on läsnä jotain perisuomalaista, maisemaa, jonka tunnistaa ja josta pitää, mutta tehtynä tavalla, jonka tunnistaa myös. Siinä ei ole mitään pompöösiä, mitään ylimääräistä yritystä, se on vaatimattomankin tuntuista, mutta silti myös rohkeaa ja ylpeää, itsestäänselvää. – Kas tässä minä olen, hyväksy minut, hän sanoo ja lisää: – Rakasta tätä maata kuten minäkin olen sitä rakastanut. En tiedä hänen puhetapaansa mutta silti kuulen äänen, kun tauluja katson.

Siveltimen jälki on täysin omaa. Vain muutama pienempi ja oudon värikäskin taulu voisi olla jonkun toisen maalaama. Mutta valtaosa Lapinlahden miehen töistä on sellaista, jonka tekijä voi olla vain hän. Juuri se erottaa hyvän taiteilijan toisesta.

Tämä tuli mieleen myöhemmin samalla kuin sekin, miten itse asiassa musiikki, kuvataide ja kirjallisuus ammentavat aivan samasta lähteestä, vain välineet ovat toiset. Musiikissa nuotti, kirjallisuudessa kirjain, maalaustaiteessa sivellin ja väri, yksi veto. Pienistä palasista kootaan kokonaisuus, joka alkaa eri tavoin soida, kasvaa hahmoksi ja vaikuttaa.

Kirja ja sävellys ovat monimuotisempia, laajempia kuin maalaus, mutta maalauskin puhuu aina uudella tavalla, kun sitä alkaa katsoa ja tutkia. Hyvä vain paranee vuosien myötä. Jokainen tauko lisää siihen jotain uutta, sillä myös taiteen kokija ja katsoja, lukija ja kuuntelija on jo muuttunut. Siinä klassikon voima.

Eläköön siis kaikki taide. Ilman sitä olisi oma elämäni köyhää, kuin sielua vailla.

Avasin Halosenniemen raskaan oven ja kappas, sisällä olikin vain yksi ihminen, talon virkailija. Kävi ilmi, että parkkipaikan muut autot olivat pilkkijöiden, Tuusulanjärven jäällä heitä tosiaan kyyhötti. Olin siis ainoa vieras ateljeerakennuksessa, mutta se ei minua häirinnyt. Päinvastoin, sainhan näin kokea yksityisnäyttelyn.

Esillä oli modernia taidetta, Eero Nelimarkka-Rahaston kokoelmasta valittua. Modernia vastaan minulla ei ole tietenkään mitään. Suureen rakennukseen mahtuu monta maailmaa ja itse asiassa valtaisa talo nielaisi ja häivytti teoksista suurimman osan noin vain. Itselleni tuntui juuri sillä hetkellä olevan tärkeintä atmosfääri, tervanhaju (taloa oli tervattu), ja ison ateljeen syvä rauha. Ikkuna, josta katsoessa näki järven, mutta jota kauempaa ateljeen perältä katsoessa näki maalauksen. Kuin moderni sekin.

Kuulin, että keväämmällä tulisi sitten näyttely nimellä Miljoonamänty. Se oli Halosen lasten nimi puulle, jota Pekka Halonen perheen rahapulassa maalasi, koska ne taulut kävivät aina heti kaupaksi. Se rahamänty on jo kaatunut, mutta aina uusi mänty kasvaa niemen nokassa. Sitä katsoessa voi kuvitella mitä tapahtui sata vuotta sitten.

Tässä ateljeessa Eino Leino 1920-luvulla ennen kuolemaansa usein kävi. Hän tuli taloon lähes aina juopuneena, otettiin silti vastaan, saunotettiin, syötettiin ja nukutettiin eli hoidettiin taas kuntoon, koska talossa viinaa ei ollut. Niin sankari toipui ja palasi muutaman päivän päästä takaisin Rantatielle jossa jälleen odotti mahdollisuus eksyä viihteen poluille. Kyse oli siis katkaisuhoidosta mutta myös ystävyydestä.

Lujaa olikin ystävyys, sillä kun tieto Leinon kuolemasta 10.1.1926 tuli, Pekka Halonen sulkeutui ateljeeseen ja soitti siellä kannelta tuntikausia; sen olen lukenut. Niinkin taiteen kestävä triumviraatti sai toteutuksensa: musiikki, runous ja kuvataide yhdistyivät. Ehkä jopa kuollut sen kaiketi tajusi ja kuuli.

Nykytaiteen kokoelmasta kuvasin itse asiassa vain Pirkko Nukarin työn, kaiketi siksi että itsellänikin on hänen hieno pöllöpatsaansa. Pöllö on viisauden symboli ja tyhmyyden myös. Juuri minunlaiselleni sopiva. Sen vuoksi talossamme pöllöjä, myös  patsaina, todella riittää.

Kiehtova yksityiskohta talossa on ikkuna jonka edessä pulloasetelma sekä sen vieressä Halosen samanniminen työ.

Ensin ikkuna ja pullot. Sitten Halosen maalaus.

Pieniä silmäniloja huoneista löytyy paljon. Jopa vanhan ajan vesikannu ja vati.

Ulkona kivijalkaa vasten nojaa kivilaatta, jossa näkee kuin näkeekin hahmon, kun jaksaa katsoa. Minulle siinä on istuva lapsi. Taitaa olla Halosen töitä sekin, ajan lähes näkymättömiin jo patinoimana.

Viimein kuvasin Halosenniemen saunan. Suomalaisten pyhä paikka ennen. Saunoissa muinoin monet lapsetkin syntyivät. Ja tänään on lauantai, saunapäivä. Myös oma saunamme saa taas luvan sauhuta (Leinon sana) ja hoitaa meitä tavoillaan.

Olin sopinut vanha ystävän Hannu Hyrskeen kanssa, että tapaamme taidekierrokseni jälkeen Lottamuseolla, joka on entisen Syvärannan täysihoitolan tiloissa. Leinolle tuttu paikka sekin, kuten Onnela, jossa hän pisimpään asui ennen kuin muutti Ossi Stenin hoiviin Riitahuhdan piskuiseen mökkiin, sen yläkertaan. Mökissä hän myös kuoli.

Lottamuseossa on kahvila ja pianhan kaima saapui sinne ja juttu alkoi luistaa.

Hannu Hyrskeen taiteesta olen aina pitänyt, niin grafiikasta kuin maalauksista. Kumpaakin lajia löytyy kotoa. Kävi ilmi että hänellä on tulevana kesänä esillä töitä Taidekeskus Salmelan yhteisnäyttelyssä Mäntyharjulla ja lupasin että käymme niitä vaimon kanssa katsomassa.

Siinä jutellessa paikalle pölähti kolmaskin Hannu, Pelttari, jonka kanssa aikanaan pelasin seudulla tennistä. Hänen aherruksensa ja osaavuutensa tuloksena omistan pienen kiiltävän pystin: toisen palkinnon Järvenpään nelinpeliturnauksesta. Ainoa palkintoni urheilusta! Tennistä lyön yhä, mutta pisteistä en enää pelaa. Liikunnan ilo saa siten olla puhdasta iloa. Ja sitä se todella on. Tätä kirjoittaessani jalat ovat vieläkin kankeat eilisestä hyppelystä, huitomisesta, huutamisesta (purkautuu se työpaine niinkin) ja juoksusta Anteron kanssa Talissa. Hauskaa ja ehkä jopa terveydelle myönteistä.

Nyt on lauantaiaamu. Kello tosin on vasta hieman yli kuusi. Ulkona on vielä pimeää, mutta jo parinkymmenen minuutin päästä alkaa sarastaa. Ulkona on yhä lauhaa. Vaimoni käväisi kuistilla mutta pöllö ei nyt huhuillut. Vaan jossain tuolla se silti on. Kuten joutsenetkin.

Viisihenkinen perhe, joka tänne viikko siiten lennähti, on tosin enää kaksihenkinen, koska uusien lasten teko alkaa. Isot poikaset saavat pärjätä omillaan. En tosin ole selvillä siitä, miten hienovaraisesti vanhemmat sen jälkeläisilleen ilmoittivat.

Mutta pärjääväthän ne, isot lapset. Pärjättävä on. Sitä tämä elämän kulku on ihmisilläkin. Yksi syntyy, toinen kasvaa, kolmas poistuu jo. Ja elämä jatkuu. Jatkuu se, ainakin jossain muodossa. Millaisissa, sen voimme itse kukin kuvitella. Jotenkin uskon yhä siihen, että hyvyys voittaa pahuuden, ihminen säilyttää ihmisyyden eikä anna millekään tekoälylle valtaa, vaan käyttää omaansa. Jos ei, mitä järkeä tässä kaikessa silloin enää on?

(2.3.2024)